VIIDESTOISTA LUKU.

Osoittaa, miten hellästi vanha juutalainen ja Nancy neiti rakastivat Oliver Twistiä.

Pienen Saffron-mäen likaisimmassa osassa sijaitsee eräs kurja kapakka, jonka hämärässä vierashuoneessa — synkkä ja siivoton pesä, jossa sihisevä kaasuliekki paloi talvisaikaan kaiken päivää ja jonne ei kesälläkään päässyt ainoakaan auringonsäde pujahtamaan — istui mietteissään tinatuopin ja paloviinalle haiskahtavan lasin ääressä muuan mies, jonka yllä oli samettitakki, polvihousut ja nauhakengät ja jonka jokainen kokenut poliisimies olisi tässä hämärässäkin hetipaikalla tuntenut William Sikesiksi. Hänen jalkojensa juuressa makasi valkea, punasilmäinen koira, joka välistä nuoleskeli suurta, tuoretta haavaa, jonka oli saanut kuonoonsa nähtävästi jossakin äskeisessä kahakassa.

— Pysy hiljaa, senkin hylky, kuuletko! karjasi herra Sikes rikkoen äkkiä hiljaisuuden. Oliko hän niin syventynyt ajatuksiinsa, että koiran vilkuminen häiritsi häntä, vai oliko mietiskely niin kiihdyttänyt häntä, että hänen oli pakko keventää mieltään potkaisemalla viatonta eläintä, sitä on vaikea varmasti ratkaista. Olipa syy muuten mikä tahansa, seurauksena oli potku ja kirous, mitkä koira samalla hetkellä sai osakseen.

Koirilla ei yleensä ole tapana kostaa niitä vääryyksiä, joita isännät niille tekevät, mutta herra Sikesin koiralla oli samanlainen luonne kuin sen herralla ja ehkä se tällä hetkellä tunsi varmasti kärsineensä vääryyttä, sillä se iski kursailematta hampaansa toiseen nauhakenkään, ravisti sitä sydämensä pohjasta ja vetäytyi sitten penkin alle välttäen samalla tinatuopin, minkä Sikes lennätti sen päätä kohti.

— Vai niin, vai lihaa sinun mielesi tekee! ärisi herra Sikes siepaten toiseen käteensä hiilihangon ja avaten toisella linkkuveitsen, jonka oli vetänyt taskustaan. Tulehan tänne, sinä takkukarvainen piru! Tänne hetipaikalla! Kuuletkos!

Koira kuuli sen epäilemättä, sillä Sikes oli korostanut muutenkin kovaa ääntään: mutta kun se näytti ehdottomasti kammoavan kurkkunsa katkaisemista, niin se pysyi turvapaikassaan ja murisi vain entistä vihaisemmin tarttuen samalla hampaillaan hiilihangon päähän ja purren sitä kuin raivoava petoeläin.

Tämä vastarinta sai Sikesin suunniltaan; hän laskeutui polvilleen ja rupesi ahdistamaan koiraa kaikin voiminsa. Koira hyppeli oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle; mies sohi hiilihangolla, kiroili, huitoi ja kiljui, ja taistelu näytti jo kääntyvän hyvin arveluttavaksi jommallekummalle osanottajalle, kun ovi yhtäkkiä avautui ja koira livahti tiehensä Sikesin jäädessä seisomaan linkkuveitsineen ja hiilihankoineen.

Tappeluun tarvitaan aina vähintäin kaksi; kun siis koira oli peräytynyt, niin Sikes siirsi heti sen rataosuuden uudelle tulokkaalle.

— Mitä hittoa te pistätte nokkanne minun ja koirani väliin? karjaisi hän kiukkuisesti.

— Minähän en ollenkaan tiennyt, hyvä ystävä, enhän tiennyt, vastasi Fagin nöyrästi — sillä tulija oli juutalainen.

— Ette tiennyt, senkin jänishousu varas! ärähti Sikes. Ettekö muka kuullut melua?

— En hiiskaustakaan, niin totta kuin elän, Bill, vastasi juutalainen.

— Ette tietenkään, ettehän te mitään kuule, myönsi Sikes virnistäen. Tehän hiiviskelette itsekin niin, ettei kukaan kuule, koska tulette tai menette. Toivonpa, että olisitte ollut koira minuutti sitten, Fagin.

— Kuinka niin? kysyi juutalainen koettaen hymyillä.

— Siksi vain, että laki ei kiellä tappamasta koiraa, mutta suojelee teidän kaltaistenne miesten henkeä, vaikka ette ole puoliksikaan koirarakin arvoisia, vastasi Sikes irvistäen kääntäessään veistään kokoon, niin sen asian laita on.

Juutalainen hieroi käsiään ja istuutui pöydän ääreen ilmeisesti huonolla tuulella.

— Niin, virnistelkää vain, jatkoi Sikes, asetti hiilihangon paikalleen ja silmäili juutalaista halveksivan raa'asti. Teillä ei ole kumminkaan mitään syytä nauraa minulle, ennenkuin minulla on yömyssy [Kun pahantekijä hirtetään, vedetään hänen silmilleen ensin yömyssy.] päässä. Te olette minun vallassani, Fagin, ja tulette pysymään edelleenkin, piru vieköön. Nyt sen kuulitte. Jos minä joudun kiikkumaan, niin teidät otan seurakseni, olkaa siis varuillanne!

— Niin, niin, ystäväni, sanoi juutalainen, tuon kaikenhan tiedän. Meillä on yhteiset edut valvottavana, Bill — yhteiset edut.

— Hm! sanoi Sikes ikäänkuin hänen mielestään vain juutalaisella olisi syytä valvoa etujaan. — No hyvä, mitä asiaa teillä oli?

— Kaikki on nyt onnellisesti sulatettu, vastasi Fagin, ja tässä on teidän osuutenne. Siinä on hiukan enemmän kuin oikeastaan pitäisi, ystäväni, mutta kun tiedän, että te sitten taas joskus autatte minua…

— Älkää lörpötelkö joutavia! keskeytti varas. Missä ne ovat? Antakaa tänne!

— Kyllä, kyllä, aivan heti, älkäähän hätäilkö! vastasi juutalainen rauhoittaen. Tässä ne ovat — kaikki tyyni! Hyvässä tallessa! Näin sanoen hän veti povestaan suuren, vanhan pumpulinenäliinan, avasi sen kulmaan sidotun ison solmun ja sai siten näkyviin pienen, ruskeaan paperiin käärityn mytyn, jonka Sikes kiireesti sieppasi käteensä alkaen laskea siinä olevia kultarahoja.

— Onko tässä kaikki? kysyi Sikes.

— Kaikki, vastasi juutalainen.

— Ettekö avannut myttyä tiellä ja nielaissut paria kolikkoa, häh? kysyi Sikes epäluuloisesti. Niin, niin, älkää ollenkaan olko närkästyvinänne, olettehan tehnyt sellaista ennenkin. Kiskaiskaa päristimestä.

Tämä käsky merkitsi samaa kuin kellon soittaminen. Kutsua noudatti toinen juutalainen, Faginia nuorempi, mutta melkein yhtä ruma ja likainen.

Bill Sikes osoitti ääneti tyhjää tinatuoppia. Juutalainen käsitti viittauksen täydellisesti ja lähti täyttämään astiaa vaihdettuaan ensin Faginin kanssa salamyhkäisen silmäyksen, jota viimemainittu oli silmäkulmiaan kohauttaen ikäänkuin odottanut ja johon hän oli vastannut pudistaen päätään niin hiljaa, että sivullisen olisi ollut miltei mahdoton sitä huomata. Ei sitä äkännyt Sikeskään, joka oli sillä hetkellä kumartunut solmimaan kenkänsä nauhaa, jonka koira oli repinyt irti. Jos hän olisi sattunut näkemään tuon kiireisen merkkien vaihdon, niin tuskinpa hän olisi odottanut siitä itselleen mitään hyvää.

— Onko täällä ketään, Barney? kysyi Fagin, joka ei nyt puhuessaan nostanut katsettaan lattiasta, kun huomasi Sikesin vilkuilevan heihin.

— Ei diid ristidsieluagaad, vastasi Barney, jonka sanat, tulivatpa sydämestä tai ei, joka tapauksessa raivasivat tiensä nenän kautta.

— Eikö ketään? kysyi Fagin hämmästyneellä äänellä, minkä tarkoituksena oli ehkä ilmaista Barneylle, että tällä oli nyt lupa puhua totta.

— Ei getääd buida guid deiti Dadsy, vastasi Barney.

— Nancy! huudahti Sikes. Missä? Tuhat tulimmaista, sitä tyttöä minä kunnioitan, sillä hänessä on synnynnäisiä kykyjä.

— Häd od tiladdud lautasilled liharuogaa tuodde sisähuodeeseed, vastasi Barney.

— Käske hänet tänne, sanoi Sikes tyhjentäen lasinsa, käske tänne.

Barney vilkaisi arasti Faginiin ikäänkuin lupaa pyytääkseen, mutta kun tämä pysyi vaiti silmät yhä suunnattuina lattiaan, niin hän poistui ja palasi hetken kuluttua seurassaan Nancy, jonka asuun kuului vielä olkihattu, esiliina, kori ja portinavain.

— Oletko jäljillä, Nancy? kysyi Sikes tarjoten hänelle lasia.

— Olenpa niinkin, Bill, vastasi nuori nainen tyhjentäen lasin, mutta kylläpä siinä oli vaivaa, olen aivan väsynyt siitä. Mukula on ollut sairaana ja pysynyt vuoteessa ja…

— Voi, rakas Nancy, sanoi Fagin katsahtaen häneen.

Varoittiko juutalaisen punaisten kulmakarvojen rypistys ja silmien tuijotus Nancy neitiä liiasta puheliaisuudesta, se on samantekevää. Pääasia on, että hän äkkiä hillitsi itsensä ja alkoi puhua muista asioista hymyillen tuon tuostakin ystävällisesti herra Sikesille. Kymmenen minuutin kuluttua sai Fagin harmillisen yskänpuuskan, jolloin Nancy veti huivin hartioilleen selittäen, että oli aika lähteä. Kun herra Sikes huomasi, että hänen sopi kulkea yhtä matkaa Nancyn kanssa, niin hän lähti saattamaan tyttöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä koira, joka oli pujahtanut takapihalta kadulle, heti kun sen isäntä oli kadonnut näkyvistä.

Sikesin mentyä juutalainen pisti päänsä ovesta ja katseli hänen jälkeensä puiden nyrkkiään ja mutisten vihaisen kirouksen; sitten hän istuutui taas ilkeästi irvistäen pöydän ääreen ja syventyi erään vanhan viikkolehden mielenkiintoiseen sisältöön.

Samaan aikaan oli Oliver Twist, joka ei voinut uneksiakaan juutalaisen olevan niin lähellä häntä, matkalla kirjakauppaan. Clerkenwelliin saavuttuaan hän poikkesi sattumalta eräälle syrjäkadulle, joka ei kuulunut hänen matkasuunnitelmaansa. Mutta hän huomasi erehdyksensä vasta sitten kun oli jo kulkenut sitä puoliväliin, ja kun hän tiesi senkin vievän perille, niin hän ei arvellut maksavan vaivaa kääntyä, vaan kiiruhti kirjat kainalossa eteenpäin parhaansa mukaan. Hän ajatteli juuri kävellessään, miten iloiseksi hän tuntisi itsensä ja kuinka paljon hän antaisikaan, jos saisi edes vilahdukselta nähdä Dick raukan, joka ehkä sillä hetkellä katkerasti itki nälissään ja pahoin kohdeltuna, kun hän äkkiä säpsähti kuullessaan nuoren naisen huudon: — Voi minun rakas veljeni! ja tuskin hän oli ehtinyt aavistaa, mistä oli kysymys, kun hän tunsi kaulallaan pari vahvaa käsivartta.

— Päästäkää minut! huusi Oliver ja tempoili vapautuakseen toisen jäntevästä otteesta. Jättäkää minut rauhaan! Miksi pidätte minusta kiinni? Mitä tahdotte?

Nuori nainen, joka syleili häntä ja jolla oli kädessään pieni koppa ja portinavain, ei vastannut näihin kysymyksiin, vaan huudahteli tämän tästä.

— Voi Jumalani! sanoi hän. Olen löytänyt hänet! Voi Oliver, Oliver! Sinä paha poika, miten paljon surua oletkaan sisarellesi tuottanut! Tulehan nyt kotiin, rakkaani! Siten katkonaisesti huudahdellessaan nuori nainen puhkesi jälleen kyyneliin saaden niin hirveän hermokohtauksen, että pari paikalle osunutta eukkoa kysyi eräältä teurastajan oppipojalta, jonka tukka kiilsi rasvasta, eikö tämän mielestä ollut viisainta hakea lääkäri. Poika, joka tuntui laiskalta, ellemme sanoisi välinpitämättömältä, vastasi kuitenkin, ettei hän pitänyt sitä tarpeellisena.

— Voi ei, älkää tehkö sitä, sanoi nuori nainen tarttuen Oliverin käteen, minä voin nyt jo paremmin. Tule heti kotiin, paha poika! Tulehan nyt!

— Mitä on tapahtunut? kysyivät akat.

— Voi sentään, hän karkasi noin kuukausi sitten vanhempiensa luota, jotka ovat uutteraa ja kunniallista väkeä, ja lyöttäytyi varkaitten ja muitten huonomaineisten ihmisten pariin! Hän on miltei murtanut äitinsä sydämen.

— No voi sitä lurjusta! päivitteli muuan eukko.

— Mene heti kotiisi, pikku hirviö! sanoi toinen.

— Ei se ole totta, huusi Oliver sangen levottomana. Minä en tunne häntä. Minulla ei ole sisarta, isää eikä äitiä. Olen orpo ja asun Pentonvillessä.

— Kuulkaapas, kuinka hän valehtelee! huusi nuori nainen.

— Mutta sehän on Nancy! huudahti Oliver, joka nyt vasta näki hänen kasvonsa ja perääntyi tavattoman hämmästyneenä.

— Näettehän nyt, että hän tuntee minut! kirkui Nancy vedoten läsnäolijoihin. Hän ei voi kieltää sitä. Ellei hän nyt palaa hyvien vanhempiensa luo, niin he kuolevat surusta ja minun sydämeni pakahtuu!

— Mitä hittoa täällä on tekeillä? ärjäsi muuan mies, joka syöksyi ulos läheisestä oluttuvasta valkea koira kintereillään. Nuori Oliver! Lähde nyt heti kotiin äiti parkasi luo, senkin vintiö! Hetipaikalla!

— Minä en kuulu heidän joukkoonsa! En tunne heitä! Auttakaa, auttakaa, kirkui Oliver ja riuhtoili päästäkseen irti miehen lujasta otteesta.

— Auttakaa! matki mies. Niin, kyllä minä sinua autan, kirottu veijari! Mitä kirjoja sinulla on? Olet kaiketi varastanut ne, vai mitä? Anna ne tänne! Näin sanoen mies tempasi kirjat käteensä ja iski poikaa päähän.

— Se on oikein! huusi eräs katselija ullakkoakkunasta. Se on ainoa tapa saada häntä järkiinsä.

— Niin juuri, myönsi unisen näköinen puuseppä luoden hyväksyvän katseen ullakkoakkunaan.

— Kyllä se hänelle hyvää tekee, sanoivat molemmat eukot.

— Lisää pitää hänen saaman! vastasi mies lyöden Oliveria uudelleen ja tarttui sitten hänen kaulukseensa. Mars matkaan, lurjus! Tässä on Bull's-eye koirani, varo suututtamasta sitä! Muista se!

Mitä poika raukan oli tehtävä? Hän oli vielä heikko äskeisestä taudistaan, huumaantunut äkillisestä hyökkäyksestä, säikähtynyt koiran vihaisesta murinasta ja ällistynyt läsnäolijoiden varmasta vakaumuksesta, että hän oli todellakin sellainen paatunut veijari, joksi häntä oli soimattu. Oli tullut jo pimeä, paikka oli huonomaineinen, mistään ei ilmestynyt apua eikä vastarinta hyödyttänyt mitään. Seuraavassa hetkessä häntä jo raahattiin pitkin ahtaita ja pimeitä kujia niin kovalla kiireellä, ettei niitä harvoja hätähuutoja, mitkä hän uskalsi päästää, saattanut mitenkään kuulla. Muuten olikin samantekevää, kuultiinko niitä vai ei, sillä kukaan ei olisi niistä välittänyt, vaikka hän olisi kirkunut äänensä käheäksi.

<tb>

Kaasulyhdyt oli sytytetty. Rouva Bedwin odotti huolestuneena portilla, palvelustyttö oli juossut useita kertoja pitkin katua katsomassa, eikö Oliveria jo kuulu, ja molemmat vanhat herrat istuivat yhä kärsivällisesti odottaen pimeässä huoneessa, kello keskellään.