VIIDES LUKU.

Oliver saa uusia tuttavia ja alkaa vieroa isäntänsä elinkeinoa oltuaan ensi kertaa hautajaisissa.

Kun Oliver oli jäänyt yksikseen hautausurakoitsijan puotiin, pani hän lampun höyläpenkille ja silmäsi arasti ympärilleen tuntien kauhua, jonka valtaan monet häntä vanhemmatkin ihmiset saattavat joutua samanlaisissa oloissa. Puolitekoinen ruumisarkku, joka lepäsi mustalla jalustalla keskellä puotia, näytti niin uhkaavalta, että häntä värisytti joka kerta kun hänen katseensa osui tuohon kauheaan esineeseen, josta hän melkein odotti jonkun kummitusolennon hitaasti kohottavan päätään ja säikäyttävän hänet mielipuoleksi. Seinää vasten oli pantu pystyyn joukko samankokoisia leppäisiä lautoja, jotka hämärässä valossa näyttivät hänestä kookkailta aaveilta, mitkä seisoivat kädet housuntaskuissa. Pitkin lattiaa oli hajallaan tähden muotoisia läkkilevyjä, höylänlastuja, kiiltäväkantaisia nauloja ja mustia verankaistaleita, ja pöydäntakaista seinää koristi taulu, joka esitti kahta ruumiinsaattajaa vahdissa suuren oven ulkopuolella, neljän mustan hevosen vetämien ruumisvaunujen lähestyessä etäältä. Puodissa oli hyvin lämmin, ja tukahduttava ilma oli ikäänkuin ruumisarkkujen hajun kyllästämää. Se pöydän alainen syvennys, jonne hänen patjansa oli sijoitettu, muistutti hautaa.

Näiden vastenmielisten havaintojen lisäksi Oliverilla oli muutakin mielipahaa. Hän oli yksin vieraassa paikassa, ja kaikkihan tiedämme, kuinka hyljätyksi ja lohduttomaksi rohkeinkin meistä saattaa tuntea itsensä yksinäisessä paikassa. Pojalla ei ollut ystäviä, joista hän olisi pitänyt ja jotka olisivat välittäneet hänestä. Mikään äskeinen ero ei häntä surettanut, hänen sydämensä ei ikävöiden kaivannut rakkaita, unohtumattomia kasvoja, mutta siitä huolimatta hänen mielensä oli raskas, ja ryömiessään ahtaalle vuoteelleen hän toivoi, että se olisi ollut hänen ruumisarkkunsa ja että hänet olisi laskettu lepoon hautausmaahan, missä ruoho hiljalleen lainehtisi hänen päänsä päällä ja vanhan kellon syvä ääni lohduttaisi häntä unessa.

Seuraavana aamuna Oliver heräsi siihen, että puodin ovea vimmatusti potkittiin, ja ennenkuin hän oli ehtinyt pukea ylleen, uudistuivat potkut parikymmentä kertaa yhtä kiivaina, ja vasta sitten kun hän oli alkanut irrottaa ketjua, taukosi töminä.

— Avaatko sinä! huusi ääni, joka kuului potkineiden jalkojen omistajalle.

— Heti, herra, vastasi Oliver, irrotti ketjun ja väänsi avainta.

— Sinä olet kai se uusi poika? kysyi ääni avaimenreiän läpi.

— Niin, herra.

— Kuinka vanha olet? kysyi ääni.

— Kymmenen vuotta.

— Silloin minä pehmitän sinut, kun pääsen sisään, jatkoi ääni, — totisesti pehmitänkin, senkin penikka! Tämän ystävällisen lupauksen annettuaan alkoi ääni viheltää.

Oliver oli liian usein ollut sen käsittelyn alaisena, johon mainittu hyvin kuvaava sana viittaa, ollakseen vähääkään epäilemättä sitä, että äänen omistaja, olipa hän kuka tahansa, myöskin uskollisesti täyttäisi lupauksensa. Vapisevin käsin Oliver veti poikkipienan syrjään ja avasi oven.

Hetkisen Oliver tuijotti kadun kummallekin puolelle varmana siitä, että tuntematon, joka oli häntä puhutellut, oli lämpimäkseen lähtenyt vähän matkan päähän jaloittelemaan, sillä hän ei nähnyt ketään muita kuin paksun pojan, joka istui tienviitan päällä talon lähellä ahmien voileipää, josta hän linkkuveitsellä leikkasi suunsa kokoisia kappaleita pistäen ne sitten suuhunsa sangen taitavasti.

— Anteeksi, sanoi Oliver viimein, kun ei ketään muuta näkynyt, tekö koputitte?

— Minä potkin, vastasi poika, joka näytti köyhäinkoulun oppilaalta.

— Haluatteko ehkä ruumisarkun? kysyi Oliver lapsellisesti.

Pojan kasvot saivat tavattoman tuiman ilmeen ja hän vakuutti, että Oliver pian tarvitsisi sellaisen kapineen, jos hän uskalsi tehdä pilaa esimiehestään.

— Sinä penikka, et varmaankaan tiedä, kuka minä olen, jatkoi köyhäinkoulun oppilas nousten arvokkaasti seisomaan.

— En, vastasi Oliver.

— Minä olen herra Noa Claypole, ja sinun on toteltava minua. Nosta alas ikkunaluukut, laiskuri! — Näin sanoessaan herra Noa Claypole potkaisi Oliveria ja astui sitten myymälään kasvoillaan arvokas ilme, joka on luettava hänelle suureksi kunniaksi. Yleensä ei kömpelön nuorukaisen, jolla on suuri pää, pienet silmät ja tyhmät kasvot, ole helppoa näyttää arvokkaalta, mutta vielä vaikeammaksi se käy, jos näihin henkilökohtaisiin suloihin on liittynyt punainen nenä ja keltaiset nahkahousut.

Otettuaan luukut ikkunoista ja tällöin särjettyään yhden ruudun Oliver alkoi raahata niitä pieneen kujaan, jonne ne pantiin aina päiviksi. Noa alentui armollisesti auttamaan häntä lohdutettuaan ensin häntä sanoen, että "siitä saat jotakin".

Pian senjälkeen tuli herra Sowerberry, ja hetkeä myöhemmin näyttäytyi rouva Sowerberry, ja kun Oliver oli, aivankuin Noa oli ennustanutkin, saanut "jotakin", lähti hän tämän nuoren herran kanssa keittiöön syömään aamiaista.

— Istu tähän tulen ääreen, Noa, sanoi Charlotte. Säästin sinulle herkullisen kinkunpalan herran aamiaisesta. Sulje ovi Noa herran jälkeen, Oliver, ja ota sitten ruuanjätteet tuosta ruukunkannelta. Tässä on teesi, vie se tuonne laatikon päälle ja juo se siellä, mutta pidä kiirettä, sillä sinua tarvitaan pian myymälässä. Kuuletko sinä?

— Kuuletkos, penikka! sanoi Noa Claypole.

— Mutta herranen aika, Noa, huudahti Charlotte. Oletpa sinä mahdoton! Etkö voi antaa pojan olla rauhassa?

— Rauhassa? toisti Noa. — Oh, kyllä ihmiset ovat antaneet hänen olla rauhassa liiaksikin. Hänellä ei ole milloinkaan ollut vaivaa isästään eikä äidistään, ja kaikki hänen sukulaisensakin ovat enimmäkseen antaneet hänen olla rauhassa, vai mitä arvelet, Charlotte? Hah, hah, haa!

— Kylläpä sinä olet lystikäs! sanoi Charlotte purskahtaen sydämelliseen nauruun, johon Noakin yhtyi. Sitten he loivat pilkallisia silmäyksiä Oliver Twist raukkaan, joka istui keittiön pimeimmässä ja kylmimmässä nurkassa syöden niitä ruuantähteitä, jotka oli säästetty erikoisesti häntä varten.

Noa oli köyhäinkoulun oppilas, mutta ei sentään vaivaisorpo. Hän ei ollut myöskään löytölapsi, sillä hän saattoi johtaa sukupuunsa aina vanhempiinsa asti, jotka asuivat vastapäisessä talossa. Äiti oli pesijäakka ja isä rapajuoppo sotilas, joka oli puujalkaisena saanut eron ja eläkettä kaksi ja puoli pennyä päivää kohti. Kaikki lähistön oppipojat olivat jo kauan aikaa pitäneet tapana pilkata Noaa halventavilla soimauksilla: "nahkahousu", "armo-oppilas" ja muilla samantapaisilla, ja Noa oli kärsinyt kaikki mukisematta, mutta kun kohtalo oli nyt tuonut hänen tielleen nimettömän, orvon pojan, kostaisi hän tälle kaikki korkoineen.

Kun Oliver oli ollut hautausurakoitsijan luona noin kolme viikkoa, sanoi viimemainittu eräänä päivänä, kun myymälä oli suljettu ja hän istui vaimonsa kanssa illallisella pienessä verstaan takaisessa huoneessa, luotuaan jonkun aikaa kunnioittavia silmäyksiä puolisoonsa:

— Ystäväni —. Hän olisi sanonut enemmän, mutta rouva Sowerberry keskeytti hänet kasvoillaan pahaenteinen ilme.

— No, sanoi vaimo terävästi.

— Ei mitään, ystäväni, ei mitään, sanoi mies.

— Hyi, senkin peto! huudahti rouva Sowerberry.

— Ei se ole kerrassaan mitään, ystäväni. En tiennyt, ettei sinua huvittanut kuulla asiaa, ystäväni, olisin muuten vain sanonut —.

— Oh, älä sano minulle, mitä aioit puhua, keskeytti rouva Sowerberry; minähän olen vain mitätön nolla; älä kysy minulta neuvoa. Minua ei haluta tunkeutua sinun salaisuuksiisi. — Tämän sanottuaan rouva Sowerberry purskahti kiihkeään nauruun, josta saattoi odottaa pahoja.

— Mutta, ystäväni, sanoi Sowerberry, halusin vain kysyä sinulta neuvoa.

— Ei, ei, älä kysy minulta, vastasi rouva liikuttavalla äänellä, kysy joltakin muulta. Tämmöinen menettely on hyvin yleistä ja sangen suosittua aviollista sodankäyntiä, joka usein johtaa loistaviin tuloksiin. Se pakotti nytkin Sowerberryn pyytämään erikoisena armonosoituksena lupaa saada puhua asiansa, joka kiihotti rouva Sowerberryn uteliaisuutta, ja lyhyen kinastelun jälkeen, joka ei kestänyt täyttä kolmea neljännestuntia, lupa armollisesti annettiinkin.

— Se koskee vain nuorta Twistiä, ystäväni, sanoi Sowerberry. Hän on aika hauskan näköinen, kultaseni.

— Niin hänen pitääkin olla; hän syö kovin paljon, vastasi vaimo.

— Hänen kasvoissaan on jonkinlainen raskasmielisyyden piirre, jatkoi Sowerberry, joka on hyvin vaikuttava. Hänestä tulisi erinomainen ruumiinsaattaja, ystäväni.

Rouva Sowerberry katsahti häneen hämmästyneenä. Sowerberry pani sen merkille ja jatkoi antamatta arvoisalle rouvalle tilaisuutta tehdä muistutuksia:

— En tarkoita tavallista saattajaa, joka seuraa aikaihmisiä, vaan ainoastaan lapsivainajia. Olisi kerrassaan uutta, jos ruumiinsaattaja olisi samaa kokoa kuin saatettava. Voit olla varma siitä, että se tekisi suuremmoisen vaikutuksen.

Rouva Sowerberry, jolla oli melkoiset tiedot miehensä ammattia koskevissa asioissa, ällistyi tästä uudesta ajatuksesta, mutta koska hänen ei sopinut myöntää sitä niissä oloissa, niin hän kysyi ainoastaan, miksi ei niin yksinkertainen ajatus ollut ennemmin pälkähtänyt hänen päähänsä. Sowerberry tulkitsi tämän aivan oikein ehdotuksensa hyväksymiseksi, ja senvuoksi päätettiin, että Oliverin tuli oppia ammatin salaisuudet ja sitten seurata mestariaan ensimmäiseen tilaisuuteen, jossa hänen palveluksiaan tarvittiin.

Tämä tilaisuus ilmaantuikin odottamattoman pian, sillä seuraavana aamuna puoli tuntia aamiaisen jälkeen Bumble astui myymälään, sijoitti espanjaruokokeppinsä pöytää vasten pystyyn ja veti povestaan suuren nahkalompakkonsa, josta etsi paperin ojentaen sen sitten Sowerberrylle.

— Ahaa! sanoi urakoitsija iloisesti lappusta silmätessään. Ruumisarkun tilaus, eikö totta?

— Ensiksikin ruumisarkku ja sitten kunnallinen hautaus, vastasi Bumble kietaisten nyörin lompakkonsa ympärille, joka oli yhtä paksu kuin omistajansa.

— Bayton, sanoi urakoitsija kohottaen katseensa paperista Bumbleen. — Sitä nimeä en ole kuullut ennen.

Bumble ravisteli päätään: — Itsepäisiä ihmisiä, herra Sowerberry, kovin itsepäisiä, ja pelkäänpä pahoin, lisäksi ylpeitä!

— Kuinka, ylpeitäkö? huudahti Sowerberry pilkallisesti. — Ei, mutta sehän on uskomatonta!

— Uh, se on inhottavaa, sanoi vahtimestari, minua oikein ellottaa, herra Sowerberry.

— Tottahan toki, vahvisti urakoitsija.

— Kuulimme heistä vasta eilen illalla ja tuskin olisimme milloinkaan saaneet tietää heistä mitään, ellei eräs samassa talossa asuva eukko olisi kääntynyt kunnan komitean puoleen anoen, että kunnan lääkäri lähetettäisiin erään hyvin sairaan naisen luo. Tämä oli kuitenkin mennyt jonnekin päivälliselle, mutta hänen apulaisensa, joka on hyvin reipas nuorukainen, lähetti heille heti hiukan lääkettä kiiltomusterasiassa.

— Sepä oli sukkelasti tehty, virkkoi urakoitsija.

— Niinpä niin! vastasi vahtimestari. Mutta mitä luulette niiden tehneen? Miten kiittämätön se joukkio osasikaan olla! Mies lähetti sanan, ettei lääke sopinut hänen vaimonsa sairauteen ja ettei tämä senvuoksi voisi nauttia sitä! Hyvää, vahvistavaa, terveellistä lääkettä, joka viikkoa aikaisemmin oli parantanut kaksi irlantilaista työmiestä — ja joka lähetettiin niille ilmaiseksi kiiltomusterasiassa — siitä mies sanoi, että vaimo ei huoli sitä!

Kun tämä hävytön kiittämättömyys muistui Bumblen mieleen täydessä valossaan, iski hän kepillään rajusti pöytään punastuen suuttumuksesta.

— Mutta todellakin, sanoi urakoitsija, en ole sitten koskaan kuullut mokomaa —.

— Ei koskaan! huudahti Bumble. Mutta kun nainen nyt on kuollut, niin on meidän haudattava hänet. Tässä on määräys, ja mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi.

Näin sanoessaan Bumble pani kunnallisen vihansa vallassa kolmikolkkaisen hatun takaperin päähänsä harpaten sitten ulos puodista.

— Hän oli niin kiukkuinen, Oliver, että unohti kokonaan kysyä sinua, virkkoi Sowerberry.

— Niin, herra, vastasi Oliver, joka oli huolellisesti pysytellyt piilossa keskustelun aikana ja jonka koko ruumis vieläkin vapisi, kun hän vain muistelikin Bumblen ääntä. Hänen ei olisi kumminkaan tarvinnut väistellä Bumblea, sillä tämä virkamies, johon valkoliivisen herran ennustus oli syvästi vaikuttanut, arveli, että kun urakoitsija oli ottanut Oliverin vain koetteeksi, niin oli parasta olla puuttumatta asiaan, ennenkuin hänet oli laillisesti pantu oppiin seitsemäksi vuodeksi ja siten laillista tietä ikiajoiksi toimitettu pois kunnan niskoilta.

— No niin, sanoi Sowerberry ottaen hattunsa, mitä pikemmin tämä työ on tehty, sitä parempi. Pidä silmällä puotia, Noa. Ota sinä, Oliver, lakkisi ja seuraa minua.

He kulkivat hetken aikaa kaupungin vilkasliikkeisimpien ja tiheimmin asuttujen osien läpi. Sitten he poikkesivat eräälle kapealle kadulle, mikä oli vielä likaisempi ja rumempi kuin mikään niistä, mitä he olivat siihen mennessä kulkeneet, ja etsiskelivät sitä taloa, johon olivat matkalla. Kadun varrella olevat talot olivat korkeita ja suuria, mutta hyvin vanhoja ja niiden asukkaat kuuluivat kaikkein köyhimpiin luokkiin, minkä seikan rakennusten rappeutunut ulkonäkö selvästi todisti, vaikka ei olisi nähnytkään niitä siivottomia miehiä ja naisia, jotka käsivarret ristissä laahustivat pitkin jalkakäytäviä. Useihin taloihin oli järjestetty myymälöitä, mutta nämä olivat tarkoin suljetut ja luhistuneet; ainoastaan ylemmissä kerroksissa asui ihmisiä. Toisia, joita vain paksut pönkät estivät romahtamasta maahan, näytti joku koditon kulkija pitävän yömajanaan, sillä monin paikoin oli ne höyläämättömät laudat, jotka korvasivat ikkunoita ja ovia, otettu pois, niin että siten syntynyt aukko oli tarpeeksi suuri päästääkseen inhimillisen olennon lävitseen. Katuojat olivat täynnä törkyä ja likavesilätäköitä, ja vieläpä rotatkin, joita siellä täällä roskien joukossa lojui kuolleina ja jotka levittivät vastenmielistä mädänhajua ympärilleen, olivat nälän kuihduttamia.

Siinä avoimessa ovessa, jonka eteen Oliver ja hänen mestarinsa pysähtyivät, ei ollut portinkolkutinta eikä kellonnyöriä, minkävuoksi urakoitsija astui varovaisesti hapuillen pimeään käytävään käskien Oliveria seuraamaan aivan hänen kintereillään ja rohkaisemaan mielensä. Hän kiipesi pitkin portaita, kunnes töksähti erääseen oveen, johon hän sitten koputti.

Oven avasi nuori, noin kolme- tai neljätoistavuotias tyttö. Huoneen sisustuksesta urakoitsija näki heti, että he olivat tulleet määräpaikkaansa. Hän astui sisään Oliver perässään.

Kaminassa ei ollut tulta, mutta siitä huolimatta eräs mies kyyristeli koneellisesti tyhjän lieden lähettyvillä. Muuan vanha eukko oli myöskin siirtänyt matalan jakkaran kylmän kaminan ääreen ja istuutunut miehen viereen. Huoneen eräässä nurkassa kyyhötti muutamia repaleisia lapsia, ja pienessä komerossa, vastapäätä ovea, lojui vanhaan peitteeseen kääritty esine. Oliveriä värisytti, kun hän sattui katsahtamaan sille taholle, ja hän hiipi vaistomaisesti lähemmäksi mestariaan, sillä vaikka esine oli peitetty, niin poika käsitti, että siinä oli ruumis.

Miehen kasvot olivat kalpeat ja tavattoman laihat. Parta ja hiukset olivat harmahtavat, ja hänen silmiään varjostivat tummat renkaat. Vanhan naisen kasvot olivat ryppyiset, ja hänen alahuulestaan pilkisti esiin kaksi hammasta, mitkä hänellä vielä oli jäljellä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat. Oliver ei uskaltanut katsoa kumpaakaan heistä; he muistuttivat hänen mielestään niitä rottia, joita hän oli nähnyt ulkona.

— Kukaan ei saa tulla hänen lähelleen! huusi mies kavahtaen rajusti seisoalleen, kun urakoitsija lähestyi vuodetta. — Takaisin, menkää takaisin, jos välitätte hengestänne!

— Joutavia, hyvä mies, sanoi urakoitsija, joka oli tottunut näkemään kaikenlaista kurjuutta, joutavia!

— Minä sanon teille, intti mies puristaen kätensä nyrkkiin ja polkien raivoissaan lattiaa, sanon teille, että en anna haudata häntä maahan. Hän ei saisi siellä rauhaa. Madot vain kiusaisivat häntä, mutta eivät söisi; hän on niin lopen laihtunut.

Urakoitsija ei vastannut mitään näihin mielettömiin sanoihin, vaan veti mittanauhan taskustaan ja laskeutui polvilleen ruumiin ääreen.

— Niin, sanoi mies puhjeten itkuun ja polvistuen samoin kuolleen vaimonsa viereen, — langetkaa polvillenne, kaikki polvillenne hänen ympärilleen ja kuulkaa mitä sanon. Hän kuoli nälkään. Minä en ymmärtänyt, kuinka sairas hän oli, ennenkuin hän sai kuumetta, ja silloin pistivät luut esiin hänen nahastaan. Meillä ei ollut puita eikä kynttilöitä. Hän kuoli pimeässä eikä voinut nähdä edes lastensa kasvoja. Minä kerjäsin kadulla hänen tähtensä, ja minut pantiin vankilaan. Kun pääsin pois sieltä, oli hän kuolemaisillaan, ja minun sydämeni on täynnä epätoivoa, sillä hän kuoli nälkään. Minä vannon, että hän kuoli nälkään! Mies repi hiuksiaan ja vääntelehti kirkuen ja silmät jäykkinä lattialla, vaahdon valuessa hänen suustaan.

Säikähtyneet lapset itkivät katkerasti, mutta vanha eukko, joka tähän asti oli pysynyt tyynenä ikäänkuin hän olisi ollut kuuro kaikelle, mitä hänen ympärillään tapahtui, käski heitä vaikenemaan. Sitten hän irrotti miehen kaulaliinan ja lähestyi horjuen urakoitsijaa.

— Hän oli minun tyttäreni, sanoi vaimo nyökäten ruumiiseen päin ja hymyillen tylsästi, mikä oli vielä hirvittävämpi kuin kuoleman läheisyys. — Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! — Niin, onpa se ihmeellistä, että minä, joka kerran synnytin hänet ja olin jo silloin vanhanpuoleinen nainen, elän vielä ja olen terve, samalla kun hän lepää tuossa kylmänä ja kankeana! Voi hyvä Jumala! — Ajatellapa sitä — se on aivan kuin jokin pilanäytelmä — aivan yhtä hauska kuin pilanäytelmä!

Urakoitsija kääntyi mennäkseen.

— Odottakaa, odottakaa! huusi vanha vaimo. — Haudataanko hänet huomenna — vai ylihuomenna — vai tänä iltana? Olen pukenut hänet ja aion tulla saattamaan häntä, nähkääs. Lähettäkää minulle pitkä vaippa, hyvä, lämmin vaippa, sillä on niin kovin kylmä. Meidän pitäisi saada myös kakkuja ja viiniä, ennenkuin lähdemme! Mutta vähät siitä! Lähettäkää meille vain pieni leipä, vain yksi pieni leipä ja hiukan vettä. Saammeko leipää, rakas ystävä? kysyi hän innokkaasti tarttuen urakoitsijan takkiin, kun tämä aikoi mennä.

— Kyllä, kyllä, vastasi urakoitsija, saatte luonnollisesti! Saatte kaikki mitä tarvitsette! — Hän riistäytyi sitten irti vanhuksesta ja kiiruhti ulos Oliver kintereillään.

Seuraavana päivänä — perheelle oli sillä välin lahjoitettu leivänpuolikas ja palanen juustoa, jotka Bumble oli korkean omakätisesti vienyt perille — Oliver palasi mestareineen kurjaan asuntoon, jonne Bumble oli jo saapunut mukanaan neljä köyhäintalon miestä, joiden tuli kantaa ruumis. Vanhan naisen ja miehen repaleet verhottiin kuluneilla, mustilla vaipoilla, ja kun maalaamaton kirstu oli naulattu kiinni, nostivat kantajat sen hartioilleen ja veivät kadulle.

— Kävelkäähän rivakasti nyt, vanhus, kuiskasi Sowerberry eukon korvaan, on jo myöhä emmekä saa antaa papin odottaa. Kiiruhtakaahan parhaanne mukaan, hyvät ihmiset.

Tämän kehoituksen saatuaan kantajat lähtivät ripeästi matkaan keveine taakkoineen, ja surevat omaiset seurasivat lähellä heitä. Bumble ja Sowerberry astelivat reippaasti kulkueen etunenässä, ja Oliver, jolla oli lyhemmät sääret, juoksi heidän rinnallaan.

Heidän ei olisi kuitenkaan tarvinnut pitää niin kiirettä kuin Sowerberry oli luullut, sillä tultuaan perille syrjäiseen hautausmaan kolkkaan, jossa kasvoi nokkosia ja johon köyhät haudattiin, he huomasivat, ettei pappi ollut vielä saapunut, ja haudankaivaja, joka istui sakaristossa kaminan ääressä, arveli, että saattoi hyvinkin kestää vielä tunnin tai enemmänkin, ennenkuin hän tulisi. He laskivat sentähden arkun haudan reunalle, ja sureva pari jäi odottamaan kärsivällisesti kylmään, sankkaan tihkusateeseen. Tämä toimitus oli houkutellut hautausmaalle muutamia katupoikia, jotka nyt leikkivät meluten hautakivien lomassa ja vaihtelun vuoksi huvittelivat hyppelemällä vuorotellen etu- ja takaperin arkun ylitse. Sowerberry ja Bumble, jotka olivat kumpikin haudankaivajan läheisiä ystäviä, istuivat sillä välin sakaristossa kaminan ääressä lukien sanomalehteä.

Tunnin kuluttua kiiruhtivat Bumble, Sowerberry ja haudankaivaja vihdoinkin haudalle, ja pian senjälkeen tuli pappikin pukien papinkaapua ylleen kulkiessaan. Bumble antoi sitten arvoaan ylläpitääkseen selkäsaunan parille pojalle, ja kun kunnianarvoisa herra oli lukenut hautauskaavakkeesta sen verran kuin neljässä minuutissa ennätti, luovutti hän kaavun haudankaivajalle kiiruhtaen sitten pois.

— Kas niin, Bill, luo hauta umpeen, sanoi Sowerberry haudankaivajalle.

Se ei ollut raskasta työtä, sillä hauta oli jo niin täynnä kirstuja, että ylimmäinen oli vain pari jalkaa maanpinnan alapuolella.

— Tulkaahan nyt, ystäväni, lausui Bumble lyöden miestä olkapäälle. — Hautausmaa suljetaan pian.

Mies, joka oli istunut liikahtamatta koko ajan haudan ääressä, hätkähti äkkiä, nosti päätään, tuijotti puhuttelijaansa ja astui sitten muutamia askeleita, mutta vaipui samalla tiedottomana maahan. Tylsämielinen vanha nainen itki niin katkerasti menetettyään viitan, jonka urakoitsija oli häneltä ottanut, ettei huomannut koko tapausta. Miehen päähän kaadettiin pari pannullista kylmää vettä, ja kun hän oli tullut jälleen tajuihinsa, lähtivät kaikki hautausmaalta, veräjä suljettiin ja kukin poistui taholleen.

— No, Oliver, sanoi Sowerberry kotimatkalla, mitä pidit siitä?

— Kiitos kysymästä, herra, vastasi Oliver vitkastellen, en pitänyt siitä erikoisesti.

— Kyllä sinä aikaa myöten totut siihen, Oliver. Se ei ole mitään, sitten kun siihen on tottunut, poikaseni.

Oliver olisi kovin mielellään halunnut tietää, kauanko oli kestänyt ennenkuin Sowerberry oli tottunut siihen, mutta hän piti kumminkin viisaimpana olla kysymättä sitä ja jatkoi matkaansa mietiskellen kaikkea sitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.