KOLMASTOISTA LUKU.

Älykkäälle lukijalle esitetään uusia henkilöitä sekä erinäisiä huvittavia seikkoja, jotka kuuluvat tähän kertomukseen.

— Missä Oliver on? kysyi juutalainen uhkaavana. Mihin hänet jätitte?

Nuoret varkaat tuijottivat mestariinsa ikäänkuin levottomina hänen kiivaudestaan, ja katsoivat sitten säikähtyneinä toisiinsa, mutta eivät vastanneet.

— Minne poika on joutunut? tiukkasi juutalainen tarttuen Taskuveijarin kaulukseen ja kiroillen hirvittävästi. Puhu, tai minä kuristan sinut!

Fagin näytti tarkoittavan täyttä totta; senvuoksi Charley Bates piti viisaimpana pysytellä turvallisen välimatkan päässä, ja kun hän ei ensinkään epäillyt, että sitten tulisi hänen vuoronsa joutua kuristettavaksi, niin hän lankesi polvilleen ja päästi kovan, pitkäveteisen huudon, jonka aiheuttajaksi olisi voinut luulla hullua sonnia tai sumutorvea.

— Aiotko sinä puhua? karjaisi juutalainen ravistellen Taskuveijaria niin rajusti, että oli suorastaan merkillistä, miten hän saattoi pysyä väljän takkinsa sisällä.

— Äh, pollari sen sieppasi, siinä kaikki, sanoi Taskuveijari äkkiä. — Kas niin, päästäkäähän minut irti nyt, kuuletteko! ja samassa hän yhdellä ainoalla nykäyksellä pujahti ulos avarasta takistaan, mikä jäi tyhjänä roikkumaan juutalaisen käsiin, tempasi hiilihangon ja suuntasi sillä vanhan herran liivejä kohti iskun, mikä olisi juoksuttanut hänen hilpeyttään hukkaan niin paljon, että sitä olisi ollut hankala korvata kuukauteen tai pariin, ellei iskua olisi vältetty.

Juutalainen väisti kuitenkin tämän aavistamattoman vaaran paljon ketterämmin kuin niin raihnaan näköiseltä mieheltä saattoi odottaa, tarttui tinatuoppiin ja valmistautui heittämään sen vastustajansa päähän. Mutta kun Charley Bates veti juuri sillä hetkellä ilkeällä ulvonnallaan hänen huomionsa puoleensa, niin hän muutti äkkiä suuntaa ja sinkosi sen sisältöineen päivineen tätä toista herrasmiestä kohti.

— No, helkkarissa, mikä hiton hulina täällä nyt on? murahti samassa karkea ääni. Kuka lennätti tuon liemen minua kohti? Olipa hyvä, että minuun sattui vain olut eikä tuoppi, muuten tästä tulisi tupen rapinat. Olisihan minun pitänyt arvata, ettei kellään muulla kuin helvetin rikkaalla, ryöstävällä ja nylkevällä juutalaispirulla ole varaa heittää hukkaan muuta juomaa kuin vettä, eikä edes sitäkään, ellei ole saanut puijatuksi vesijohtolaitokselta jok'ikistä pisaraa. Mitä tämä oikein merkitsee, Fagin? Piru minut periköön, ellei kaulaliinaani pärskynyt olutta. Tule sisään, senkin nuuskija; mitä siellä ulkona kuhnustelet, aivan kuin herraasi häpeäisit? Tule sisään!

Puhuja oli tanakkarakenteinen, noin kolmekymmentäviisivuotias mies; hänen yllään oli musta samettitakki, sangen tahriintuneet nahkaiset housut, nauhakengät ja harmaat pumpulisukat, jotka verhosivat vankkoja, tavattoman paksupohkeisia sääriä — sääriä, jotka sellaisessa asussa tuntuvat jollakin tavoin epätäydellisiltä, ellei niissä ole jalkarautoja koristuksena. Päässä hänellä oli ruskea hattu ja kaulassa likainen kaulaliina, jonka ripsureunaisilla päillä hän puhuessaan kuivasi olutta kasvoistaan; ja kun hän oli lopettanut tämän homman, tuli näkyviin leveä, pöhöttynyt naama, jossa oli monen päivän vanha parransänki ja kaksi kieroa silmää, joista toisen ympärillä koreili monivärinen todistus hiljattain saadusta nyrkiniskusta.

— Tule sisään, sanon minä! murisi tämä miellyttävä rosvo. Huoneeseen hiipi takkuvillainen valkea koira, jonka silmien ympärillä ja kuonossa oli runsaasti erikokoisia naarmuja.

— Mikset tullut sisään samalla kertaa kuin minäkin? jatkoi mies. Näyttää siltä kuin olisit tulossa niin kopeaksi, ettet kehtaa esiintyä minun rinnallani ihmisten joukossa, vai mitä? Mene maata!

Tätä käskyä vahvisti potku, joka lennätti elukan huoneen toiseen päähän. Koira näytti kuitenkin sellaiseen kohteluun tottuneelta, sillä se kyyristyi tottelevaisesti nurkkaan päästämättä ääntäkään, ja sieltä se tuntui luovan yleissilmäyksen huoneeseen räpäyttäen ilkeitä silmiään noin parikymmentä kertaa minuutissa.

— Niin, mitä hittoa te oikein puuhaatte täällä? Pahoinpitelettekö te poikia, te vanha itara, täyttymätön verenimijä? jatkoi mies heittäytyen tyynesti tuolille istumaan. Minua ihmetyttää, etteivät ne nitistä teitä; sen minä tekisin, jos olisin niitten housuissa. Jos minä olisin teidän oppipoikanne, olisin jo aikoja sitten tehnyt sen ja — ei, en olisi sentään voinut myydä teidän ruumistanne, se on totta, sillä ettehän te kelpaa muuhun kuin mahdollisesti rumuutenne vuoksi lasipulloon pantavaksi ja näytteille asetettavaksi, mutta pelkään ettei siihen tarkoitukseen sopivia lasipulloja vielä puhalleta.

— Hiljaa, hiljaa, herra Sikes, sanoi juutalainen vavisten. Älkää puhuko niin lujaa.

— Älkää haukkuko minua herraksi! vastasi lurjus. Teillä on aina jotain konnuutta mielessänne, kun puhuttelette minua tuolla tapaa. Käyttäkää nimeäni, kun kerran tiedätte sen! En minä häpäise sitä, kun se päivä tulee.

— No, no, kas niin — Bill Sikes, sanoi juutalainen matelevan nöyrästi. Näytte olevan huonolla tuulella tänään, Bill.

— Ehkäpä olenkin, vastasi Sikes, mutta minusta tuntuu, että teitäkin vaivasi äsken pikkuinen kiukunpuuska, mikäli ette heittele tinatuoppeja ihmisten päälle yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin lörpöttelette…

Sikes tyyntyi ilmaisemaan ajatuksensa eleitten avulla: hän oli sitovinaan solmun vasemman korvansa alle ja keikautti sitten päänsä oikealle olkapäälleen, jonkinlainen pantomiimi siis, jonka juutalainen näytti kuitenkin täydellisesti käsittävän. Sitten rosvo pyysi lasillisen paloviinaa varkaitten kielellä, jolla hän tavallisestikin höysti puheensa, mutta jota lukija ei ensinkään ymmärtäisi, jos sitä käytettäisiin tässä.

— Muistakin, ettet sekota siihen mitään myrkkyä, lisäsi herra Sikes pannen hattunsa pöydälle.

Tämä oli tarkoitettu leikiksi, mutta jos puhuja olisi nähnyt, miten ilkeän näköisenä juutalainen puri ohuita huuliaan kääntyessään kaappia kohti, niin hän ei olisi ainakaan pitänyt varoitusta tarpeettomana, vaan uskonut, että vanhalla, leikillisellä miehellä oli hyvinkin halu parantaa viinatehtailijan jaloa tuotetta.

Kaadettuaan kurkkuunsa kolme, neljä lasillista Sikes suvaitsi kiinnittää huomionsa myös nuoriin herroihin. Tämä alentuvaisuus johti keskusteluun, jossa Oliverin kiinnijoutumista ja sen syitä käsiteltiin perinpohjin; muutamiin kohtiin piti Taskuveijari tarpeellisena tehdä joitakuita muutoksia ja parannuksia, tietenkin totuuden kustannuksella.

— Minä pelkään, sanoi juutalainen, että hän kertoo jotakin, josta voi tulla meille pahaa.

— Se on hyvin luultavaa, vastasi Sikes häijysti virnistäen. Kyllä hän aivan varmaan juoruaa teistä, Fagin.

— Ja minä pelkään, nähkääs, jatkoi juutalainen ikäänkuin ei olisi kuullut, keskeytystä ja katsahtaen tiukasti toiseen, minä pelkään, että jos minulle käy huonosti, niin käy monelle muulle aivan samoin, ja että te joutuisitte kiikkiin paljon pahemmin kuin minä, hyvä ystävä.

Mies hätkähti ja kääntyi kiivaasti juutalaiseen päin, mutta vanha mies oli vetänyt hartiansa korvien tasalle, ja hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä vastakkaiseen seinään.

Syntyi pitkällinen hiljaisuus. Kukin tämän arvoisan seuran jäsen näytti syventyneen omiin ajatuksiinsa, vieläpä koirakin, joka ilkeästi suupieliään nuoleskellen ilmeisesti kuvitteli käyvänsä sen ihmisen kimppuun, minkä kadulla ensiksi tapaisi.

— Jonkun täytyy mennä ottamaan selville, mitä poliisikuulustelussa on tapahtunut, sanoi Sikes paljon hiljaisemmalla äänellä kuin mitä hän tähän asti oli käyttänyt.

Juutalainen nyökkäsi.

— Ellei hän vain ole juorunnut ja joutuu istumaan, niin ei ole mitään vaaraa, ennenkuin hän pääsee jälleen pois, sanoi Sikes, ja silloin on häntä pidettävä silmällä. Teidän on saatava hänet käsiinne tavalla tai toisella.

Juutalainen nyökkäsi taas.

Tämän menettelytavan järkevyys oli silmiinpistävän ilmeinen, mutta onnettomuudeksi sen toimeenpanon esti muuan vaikeus, nimittäin se, että Taskuveijari, Charley Bates, Fagin ja William Sikes tunsivat kaikki tyyni sattumalta erittäin voimakasta vastenmielisyyttä poliisiasemaa kohtaan, jota he eivät siis millään ehdolla halunneet lähestyä.

On vaikea päättää, miten kauan he olisivat istuneet ja tuijotelleet toisiaan tässä hieman harmillisessa neuvottomuudessaan. Ei ole kumminkaan tarpeen vaivata päätään arvailemalla sitä, sillä ne Kaksi nuorta naista, jotka Oliver oli kerran aikaisemmin nähnyt astuivat äkkiarvaamatta huoneeseen saaden keskustelun uudelleen käyntiin.

— Nytpä tiedän! huudahti juutalainen. Bet menee sinne, etkö menekin, pikku ystävä?

— Minne sitten? kysyi nuori neiti.

— Vain poliisiasemalle, ystäväiseni, vastasi juutalainen mielistelevästi.

Tämän nuoren naisen kunniaksi on meidän mainittava, ettei hän jyrkästi kieltäytynyt menemästä, vaan lausui ainoastaan sen hurskaan toivomuksen, että "piru perisi hänet, jos hän sen tekisi"; tämä oli kohtelias ja hienotunteinen tapa evätä pyyntö, mikä osoittaa, että nuori nainen omasi synnynnäisen hyvän sivistyksen, mikä tekee mahdottomaksi loukata lähimmäistä suoralla ja kaunistelemattomalla kiellolla.

Juutalaisen naama venyi pitkäksi ja hän kääntyi tästä nuoresta naisesta, jonka hienon, ellemme sanoisi koreilevan asun muodostivat punainen puku, vihreät kengät ja hiuksiin kiinnitetyt keltaiset paperikukat, hänen seuralaisensa puoleen.

— Entä sinä, pikku Nancy, sanoi juutalainen hunajanmakeasti, mitä sinä sanot asiasta?

— Ettei se käy päinsä eikä sitä siis kannatta yrittääkään, vastasi Nancy.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Sikes katsahtaen häneen äkäisesti.

— Juuri sitä, mitä sanoinkin, vastasi nuori nainen tyynesti.

— Mutta sinä olet siihen kaikkein sopivin, väitti Sikes, siellä ei kukaan tunne sinua.

— Eikä minulla ole haluakaan saada sieltä tuttavia, vastasi Nancy entiseen tyyneen tapaansa, siispä pyydän päästä siitä hommasta.

— Kyllä hän menee sinne, Fagin, vakuutti Sikes.

— Ei, Fagin, hän ei mene, sanoi Nancy.

— Meneepähän, Fagin, intti Sikes.

Tämä olikin oikeassa. Käyttämällä apunaan uhkauksia, lupauksia ja lahjomista he saivat tytön lopulta suostumaan. Hänellä ei ollutkaan samoja arkaluontoisia esteitä kuin hänen ystävättärellään, sillä hän oli vasta aivan äskettäin muuttanut Field Lanen läheisyyteen kaukaisesta ja arvossa pidetyssä Radcliffen kaupunginosasta, joten hänen ei tarvinnut pelätä tapaavansa ketään lukuisista tuttavistaan.

Nancy neiti valmistautui siis matkaan sitoen vyötäisilleen puhtaan, valkean esiliinan ja kätkien hiuskoristeensa olkihatun suojaan — mainitut kaksi pukukappaletta saatiin juutalaisen tyhjentymättömästä varastosta.

— Odotahan hetkinen, sanoi juutalainen ottaen esiin pienen kannellisen kopan. Kanna tätä kädessäsi, ystäväni, se tekee sinut paljon arvokkaamman näköiseksi.

— Niin, ja antakaa hänelle portinavain toiseen käteen, Fagin, sanoi Sikes, se näyttää niin kunnialliselta.

— Siinä olet todellakin oikeassa, sanoi juutalainen asettaen ison avaimen Nancyn toiseen käteen. — Kas niin, siitähän tulee mainiota, kerrassaan erinomaista! huudahti juutalainen hieroen tyytyväisenä käsiään.

— Voi, minun pieni veljeni! Herttainen, viaton, rakas veli raukkani! huudahti Nancy purskahtaen itkuun ja väännellen koppaa ja portinavainta äärimmäisen epätoivoisena. Mihin hän on joutunut? Minne hänet on viety? Voi, hyvät ihmiset, olkaa armeliaita ja sanokaa, mitä poika paralle on tapahtunut! Voi, hyvät herrat, olkaa kilttejä ja sanokaa, missä hän on!

Lausuttuaan nämä sanat kuulijainsa rajattomaksi riemuksi mitä surkeimmalla ja valittavimmalla äänellä Nancy neiti vaikeni, nyökkäsi hymyillen jäähyväisiksi ja katosi.

— Ohohoh, se on sitten vasta verraton tyttö, hyvät ystävät, virkkoi juutalainen kääntyen nuoriin oppilaihinsa vakavana päätään ravistellen, ikäänkuin kehoittaisi heitä seuraamaan äsken näkemäänsä loistavaa esimerkkiä.

— Hän on todella sukupuolensa kaunistus, sanoi Sikes täyttäen lasinsa ja lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään. Juon hänen maljansa ja toivon, että kaikki naiset olisivat hänen kaltaisiaan!

Sill'aikaa kun Nancyn täydellisyyttä näin suuresti ylistettiin, kiiruhti nuori nainen lyhintä tietä poliisikamaria kohti, jonne hän ennen pitkää saapuikin, vaikka häntä oli koko matkan luonnollisesti hiukan ujostuttanut kulkiessaan siten yksinään ja suojattomana pitkin katuja.

Hän astui takaportista pihalle, koputti varovasti erään kopin ovelle ja kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä; senvuoksi hän yskäisi ja kuunteli jälleen. Kun hän ei vieläkään saanut vastausta, niin hän kuiskasi: — Nolly! — ja sitten vielä lempeämmällä äänellä: Kiltti Nolly!

Kopissa oli ainoastaan onneton, paljasjalkainen rikollinen, joka oli vangittu senvuoksi, että oli soittanut huilua talojen pihoilla, ja jonka Fang oli sopivasti kyllä tuominnut yhden kuukauden kuritushuonerangaistukseen sillä huvittavalla perusteella, että koska hänellä oli niin paljon ilmaa keuhkoissaan, niin siitä olisi enemmän hyötyä vankilan myllyssä kuin soittokoneen puhaltamisessa. Hän ei vastannut, sillä hän murehti katkerasti menetettyään huilunsa, joka oli otettu takavarikkoon. Senvuoksi Nancy siirtyi seuraavalle kopille ja koputti sen oveen.

— Mitä on asiaa? kysyi hiljainen ääni.

— Onko siellä ketään pientä poikaa? kysyi Nancy nyyhkyttäen.

— Ei, vastasi ääni, Jumala varjelkoon!

Tämä ääni kuului kuusikymmentäviisivuotiaalle irtolaiselle, joka oli joutunut kuritushuoneeseen siitä syystä, että ei ollut soittanut huilua, eli toisin sanoen, siksi että hän ei ollut tehnyt työtä elääkseen, vaan kerjännyt kadulla. Viereisessä kopissa istui muuan mies, jota oli rangaistu siitä, että oli ilman lupaa kaupitellut peltiastioita, jolloin hän oli tosin tehnyt työtä elääkseen, mutta rikkonut ammattisääntöjä.

Mutta kun ei yksikään näistä rikollisista tunnustanut nimekseen Oliver Twistiä eikä liioin tietänyt miltään hänestä, niin Nancy meni suoraan paksun, raitaliivisen vanginvartijan luo ja kysyi tältä omaa rakasta pikkuveljeään sydäntäsärkevästi valittaen ja vaikeroiden, mikä näytti vielä surkeammalta, kun hän osasi sopivalla tavalla käyttää portinavainta ja koppaa.

— Ei hän ole täällä, rakas lapsi, sanoi vanha mies.

— Missä hän sitten on? kysyi Nancy epätoivoisella äänellä.

— Niin, eräs herra otti hänet mukaansa, kertoi konstaapeli.

— Mikä herra? Voi, hyvä Jumala, mikä herra?

Sitten vanha mies kertoi murheen murtamalle sisarelle, että Oliver oli sairastunut oikeuden edessä ja senjälkeen vapautettu, kun oli näytetty toteen, että varkauteen oli syypää eräs toinen poika, joka oli päässyt karkuun, sekä että kantaja oli vienyt pojan tiedottomana asuntoonsa, josta hän ei tiennyt muuta kuin että se sijaitsi Pentonvillessä, jonka nimen hän oli kuullut ilmoitettavan kuskille.

Nuori nainen horjui murtuneena ja epätoivoisena porttia kohti. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kadulle, kun vaihtoi epävarman kulkunsa reippaaksi rientomarssiksi ja kiiruhti monimutkaisimpia kiertoteitä, mitä saattoi löytää, takaisin juutalaisen asuntoon.

Heti kun Bill Sikes oli kuullut Nancyn matkan tuloksen, vihelsi hän valkoista koiraansa, pani hatun päähänsä ja syöksyi ulos sellaisella kiireellä, ettei muistanut sanoa edes hyvästi, kuten hyvään tapaan kuuluu.

— Meidän on saatava selville, missä hän oleskelee, hyvät ystävät, sanoi juutalainen hermostuneesti. Sinun, Charley, on kuljeskeltava ympäri kaupunkia, kunnes saat kuulla jotain hänestä! Nancy kulta, meidän on löydettävä hänet. Minä luotan täydellisesti sinuun, tyttöseni, ja Taskuveijariin myös. Odottakaa hiukan, lisäsi hän avaten vapisevin käsin erään laatikon, tässä on rahaa, hyvät lapset. Minä suljen puotini täksi yöksi, mutta kyllähän tiedätte, missä minut tapaatte. Älkää viivytelkö enää hetkeäkään, hyvät ystävät.

Näin puhuessaan hän sysäsi heidät huoneesta ja lukitsi oven kaksinkertaiseen lukkoon heidän jälkeensä. Sitten hän otti esiin sen laatikon, jonka oli kerran vasten tahtoaan näyttänyt Oliverille, ja alkoi piilottaa kelloja ja koristeita vaatteisiinsa. Ovelta kuuluva kolkutus häiritsi häntä tässä puuhassa. — Kuka siellä? huusi hän kimeällä äänellä.

— Minä, vastasi Taskuveijari avaimenreiästä.

— Mikä nyt on? kysyi juutalainen kärsimättömästi.

— Viedäänkö hänet siihen toiseen pesään, niinkuin Nancy sanoo? kysyi Taskuveijari varovasti.

— Tietysti, vastasi juutalainen, missä vain hänet tapaattekin. Hakekaa hänet vain käsiinne, se on tärkeintä. Kyllä minä sitten lopun selvitän.

Poika mutisi ymmärtäneensä ja riensi sitten alas portaita toveriensa jälkeen.

— Vielä hän ei ole kielitellyt mitään, sanoi juutalainen jatkaessaan työtään, ja jos hän aikoo lörpötellä meistä uusille ystävilleen, niin ehkä me keksimme keinon tukkia ajoissa hänen suunsa.