KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Siitä onnellisesta elämästä, jota Oliver alkaa viettää rakastettavien ystäviensä luona.

Oliverin kärsimykset eivät olleet pieniä eivätkä harvalukuisia. Sen kivun ja uupumuksen lisäksi, minkä haavoittunut käsivarsi aiheutti, oli kylmyys ja kosteus saattanut hänet kuumeeseen, mitä kesti useita viikkoja ja vähensi kovasti hänen voimiansa. Vihdoin alkoi hän kuitenkin taas hitaasti toipua ja kykeni silloin tällöin änkyttämään muutamia kyynelten tukahduttamia sanoja, jotka tulkitsivat hänen suurta kiitollisuuttaan molempien hyväntahtoisten naisten hyvyydestä.

— Pikku raukka, sanoi Rose eräänä päivänä, Oliverin vaivalloisesti tuotua julki kiitolliset sanat, jotka olivat hänen huulillaan, saat kyllä tilaisuuden palvella meitä, jos tahdot. Me matkustamme maalle ja tätini tarkoitus on, että sinä seuraat mukana. Rauhallinen paikka, puhdas ilma ja kalkki kevään ilot ja ihanuudet tekevät sinut terveeksi muutamassa päivässä, ja me käytämme sinua sadoin eri tavoin, kunhan vain olet tullut kyllin terveeksi kestämään ponnistuksia.

— Ponnistuksia! huudahti Oliver. Ah, rakas neiti, jos voin tehdä teille huvia kastelemalla kukkianne, ruokkimalla lintujanne tai juoksemalla edestakaisin koko päivän, niin mitä en antaisikaan voidakseni sen tehdä.

— Sinun ei suinkaan ole tarvis mitään antaa, sanoi miss Maylie hymyillen, sillä kuten jo sinulle sanoin, käytämme me sinua hyödyksemme sadoin eri tavoin, ja jos miellyttääksesi vaivaat itseäsi puoltakaan siitä mitä nyt lupaat, olet todella tekevä minut hyvin iloiseksi.

— Iloiseksi! puhkesi Oliver sanomaan. Oi kuinka kiltisti teettekään sanoessanne niin.

— Se ilahduttaisi minua enemmän kuin voin sinulle sanoa, vastasi nuori nainen. Pelkkä ajatus, että rakas, hyvä tätini on ollut avullisena pelastamassa ihmistä sellaisesta kurjuudesta kuin se, jonka olet kuvaillut meille, on minulle suuri ilo, mutta tietoisuus siitä, että hänen hyvyytensä ja myötätuntonsa esine oli kiintynyt häneen vilpittömän kiitollisuuden siteellä, ilahduttaisi minua enemmän kuin voit kuvitellakaan. Ymmärrätkö minua? kysyi hän ja tarkasteli Oliverin miettiviä kasvoja.

— Ymmärrän kyllä, vastasi Oliver innokkaasti. Mutta luulen juuri nyt olevani kiittämätön.

— Ketä kohtaan? kysyi Rose.

— Sitä hyvää herraa ja sitä rakasta vanhaa taloudenhoitajatarta kohtaan, jotka aikaisemmin ottivat minut hoiviinsa. Jos he tietäisivät, kuinka hyvä minua on olla, tulisivat he iloisiksi.

— Siitä olen vakuutettu, sanoi Oliverin hyväntekijätär, ja mr Losberne on myöskin jo ystävällisesti luvannut, että hän niin pian kuin olet tullut kyllin terveeksi, ottaa sinut mukaansa käymään heidän luonaan.

— Onko hän? huudahti Oliver ilosta säteilevin kasvoin. En tiedä, mitä olen tekevä ilosta saada taas nähdä heidän rakkaat kasvonsa.

Pian oli Oliver tullut niin terveeksi, että hän kykeni sietämään tämän matkan rasitukset, ja eräänä aamuna lähtivät hän ja mr Losberne sitten taipaleelle mrs Maylielle kuuluvissa vaunuissa. Kun he tulivat Chertseyn sillan luo, tuli Oliver hyvin kalpeaksi ja päästi kovan huudon.

— Mikä sinun tuli, poika? puhkesi tohtori tavattoman kiivaasti. — Näetkö jotain — mitä?

— Tuo tuolla, sir, huusi Oliver ja osoitti sormellaan vaununikkunasta. Tuo talo tuolla!

— Niin, mitä siitä? Pysäyttäkää, ajuri, pysäyttäkää! Mikä vika tuossa talossa on, pikkumieheni, mitä?

— Varkaat — se on sama talo, johon he veivät minut, kuiskasi Oliver.

— Sitten hitto periköön! huusi tohtori. Hoi, siellä! Avatkaa!

Mutta ennenkuin ajaja oli ehtinyt tulla alas pukiltaan, oli hän jo tavalla tai toisella hypännyt vaunuista pois ja juoksi aution talon luo, alkaen siellä potkia ovea kuin mieletön.

— Halloo! sanoi pieni, ruma, kyttyräselkäinen mies avatessaan oven niin äkkiä, että tohtori sen vauhdin johdosta, minkä oli saanut potkaistessaan viime kerran, melkein lensi päälleen käytävään. Mistä on kysymys?

— Kysymys! kivahti tohtori ja iski siekailematta häntä kaulukseen. Paljostakin. Kysymys on murrosta.

— Ja murhasta myöskin, vastasi kyttyräselkäinen kylmäverisesti, jollette laske minua irti! Kuuletteko?

— Kyllä kuulen, sanoi tohtori ravistaen toista aika tavalla. Missä se kirottu mies on, mikä hänen nimensä nyt olikaan, se ryöväri? — Sikes —| niin se oli. Missä on Sikes, te varas?

Kyttyräselkäinen tuijotti tolkuttomana eteensä, vääntäysi taitavasti vapaaksi tohtorin otteesta ja pakeni taloon päästäen kokonaisen tulvan kauhistuttavia sadatuksia. Mutta ennenkuin hänen onnistui teljetä ovi, oli tohtori enemmittä neuvotteluitta tunkeutunut eteiseen. Hän katseli tiukasti ympärilleen, muttei voinut nähdä pienintäkään merkkiä huonekaluista, ei jälkeäkään elävistä paremmin kuin elottomistakaan, ei edes niiden nurkkakaappien sijoja, joista, Oliver oli kertonut.

— No, sanoi kyttyräselkäinen, joka oli tarkoin pitänyt häntä silmällä, mitä tarkoitatte tunkeutuessanne väkisten talooni? Aiotteko ryöstää vai murhata minut? Häh?

— Oletteko milloinkaan nähnyt kenenkään saapuvan vaunuissa tekemään kumpaakaan, naurettava vanha vampyyri? kysyi kiivasluontoinen tohtori.

— Mitä siis tahdotte? kysyi kyttyräselkä kuohahtaen. Ettekö tahdo laittautua pois täältä ennenkuin teen teille jotain pahaa?

— En ennenkuin minua itseäni miellyttää, vastasi mr Losberne kurkistaen erääseen toiseen huoneeseen, joka ei paremmin kuin ensinmainittukaan laisinkaan vastannut Oliverin kuvausta siitä. Löydän teidät kyllä toistekin, ystäväiseni.

— Vai niin? puhkesi iljettävä rumilus. Jos haluatte minusta jotakin, niin täältä löydyn. En ole asunut täällä yksinäisyydessä ja kurjuudessa kahtakymmentäviittä vuotta antaakseni teidän rusikoida itseäni. Saatte maksaa sen; saatte maksaa sen. Ja näin sanoessaan päästi luonnoton rumilus inhoittavan ulvonnan ja tanssi kuin mielipuoli raivosta ympäri lattiaa.

— Joka tapauksessa oli tämä tyhmästi, mutisi tohtori. Poika lienee erehtynyt. Kas niin, työntäkää tämä taskuunne ja salvatkaa sitten itsenne taas sisään. Näillä sanoilla heitti hän kyttyräselälle lantin ja palasi vaunuihin.

Mies seurasi häntä aina vaununovelle asti, purkaen mitä raivokkaimpia uhkauksia ja sadatuksia. Mr Losbernen kääntyessä selin puhuakseen ajajan kanssa, kurkisti hän sisälle vaunuihin ja tarkasteli Oliveria niin terävästi ja läpitunkevasti sekä samalla niin raivoisasti, ettei tämä moneen kuukauteen voinut valveillaan eikä nukkuessaan unohtaa sitä. Mies jatkoi mitä hirvittävimpien sadatustensa ryöppyä aina kunnes ajaja oli istuutunut ylös paikalleen, ja päästyään jälleen liikkeelle voivat ne jonkun matkaa kuljettuaan nähdä hänen seisovan vielä samalla paikalla polkien maata ja repien tukkaansa silmittömän raivon vallassa.

— Minä olen nauta! sanoi tohtori pitkän äänettömyyden jälkeen. Oletko tiennyt sitä ennen, Oliver?

— En, sir.

— Muista se sitten toisella kertaa.

Koska Oliver tiesi sen kadun nimen, jonka varrella mr Brownlow asui, voivat he ajaa sinne suoraan. Vaunujen kääntyessä tälle kadulle jyskytti hänen sydämensä niin kiivaasti, että hän tuskin kykeni vetämään henkeä.

— No, poikaseni, mikä talo se on? kysyi mr Losberne.

— Tuo, tuo! vastasi Oliver ja osoitti innokkaasti ulos vaununikkunasta. Tuo valkoinen talo. Ah, kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme! Minusta tuntuu kuin kuolisin, vapisen niin.

— No, no, sanoi hyvä tohtori ja taputti häntä olkapäälle. Nythän sinä pian saat nähdä heidät, ja he tulevat varmaan hyvin iloisiksi nähdessään sinut terveenä ja turvassa.

— Sitä toivon! puhkesi Oliver puhumaan. He olivat niin hyviä minua kohtaan, niin äärettömän hyviä minua kohtaan.

Vaunut vierivät edelleen. Nyt ne pysähtyivät. Ei, tämä ei ollut oikea talo. Viereinen ovi. He ajoivat muutamia askeleita ja pysähtyivät taasen. Oliver katsoi ylös akkunoihin, ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

Ah, valkoinen talo oli tyhjä, ja akkunassa riippui taulu — "Vuokrattavana".

— Naputa viereiselle ovelle! huusi mr Losberne ja otti Oliverin käsivarren kainaloonsa. Mihin on joutunut mr Brownlow, joka asui tässä viereisessä talossa?

Palvelustyttö ei tiennyt siitä mitään, mutta meni sisälle kysymään. Hän palasi heti takaisin ja kertoi mr Brownlowin myyneen omaisuutensa ja muuttaneen Länsi-Intiaan kuusi viikkoa sitten. Oliver löi kätensä yhteen ja vaipui pyörtyneenä maahan.

— Onko hänen taloudenhoitajattarensa myöskin matkustanut? kysyi mr Losberne silmänräpäyksen väliajan jälkeen.

— On, sir, vastasi palvelustyttö. Vanha herra, taloudenhoitajatar ja eräs herra, mr Brownlowin ystävä, matkustivat kaikki yhdessä.

— Niinkö, ajakaa kotiin takaisin, sanoi mr Losberne ajajalle, älkääkä pysähtykö ruokkimaan hevosia, ennenkuin olemme tämän kirotun Lontoon rajojen ulkopuolella!

— Kirjakauppias, sir! sanoi Oliver. Tunnen tien sinne. Ajakaamme hänen luokseen.

— Poikaparkani, taitaa olla kyllin pettymyksiä tälle päivälle, sanoi tohtori, enemmän kuin riittävästi meille molemmille. Jos ajamme kirjakauppiaan luo, saamme kai kuulla hänen kuolleen tai sytyttäneen talonsa palamaan ja livistäneen tiehensä. Ei, suoraa tietä takaisin kotiin! Ja seuraten tohtorin ensimmäistä mielijohdetta ajoivat he kotiin.

Tämä katkera pettymys tuotti Oliverille paljon surua keskellä hänen iloaankin, sillä monet kerrat sairautensa aikana oli hän iloinnut ajatuksesta, mitä mr Brownlow ja mrs Bedwin sanoisivat hänelle ja kuinka hauskaa olisi kertoa heille, miten monta päivää ja yötä hän oli viettänyt ajattelemalla, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet, ja itkemisestään eronsa takia heistä. Toivo kerran voida puhdistaa itsensä heidän silmissään ja selittää miten hänet oli viety väkisin pois, oli sitä paitsi antanut hänelle rohkeutta ja ylläpitänyt häntä monissa hänen myöhemmissä koettelemuksissaan ja sentähden oli hänestä nyt ajatus, että he olivat matkustaneet niin kauas pois ja jääneet siihen uskoon, että hän oli varas ja petturi — usko, jota ei ehkä voitaisi järkyttää niin kauan kuin hän eläisi — melkein raskaampi kuin mitä hän jaksoi kantaa.

Tapaus ei kuitenkaan aiheuttanut mitään muutosta hänen hyväntekijänsä suhteeseen häneen. Neljätoista päivää myöhemmin, kauniin, lämpimän ilman oikein alettua vallita, joka puun ja joka kasvin levittäessä hentoja lehtiään ja uhkeita kukkiaan, ryhtyivät he tarpeellisiin valmistuksiin jättääkseen Chertseyssä sijaitsevan talon muutamaksi kuukaudeksi. Sittenkuin hopeat, jotka olivat herättäneet juutalaisen ahneutta, oli lähetetty erääseen pankkiin ja Giles ynnä muuan toinen palvelija jätetty pitämään taloa silmällä, matkustivat he erääseen mökkiin jonkun matkan päässä maaseudulla ottaen Oliverin mukaansa.

Se oli onnellista aikaa. Päivät olivat hiljaisia ja kirkkaita ja yöt eivät tuoneet kerallaan ei pelkoa eikä suruja, ei mitään riutumista kurjassa vankilassa, tai kanssakäymistä huonojen ihmisten parissa, ei mitään muuta kuin iloisia ja onnellisia ajatuksia. Joka aamu meni hän erään vanhan, valkohapsisen herran luokse, joka asui aivan vanhan kirkon vieressä ja joka opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja puhui niin ystävällisesti ja vaivasi itseään niin paljon, että Oliverista tuntui, ettei hän koskaan voisi olla kyllin ahkera voittaakseen hänen suosionsa. Senjälkeen seurasi hän mrs Maylieta ja Rosea kävelylle ja kuuli heidän puhuvan kirjoista tai istui ehkä heidän lähellään varjoisessa paikassa ja kuunteli, nuoren naisen lukiessa ääneen, ja sitä hän olisi voinut tehdä aina siksi kunnes tuli liian pimeä neitosen eroittaa kirjaimia. Sitten oli hänen luettava läksynsä, ja innokkaasti askarteli hän eräässä pienessä puutarhaan päin olevassa huoneessa, aina myöhään iltaan saakka, jolloin molemmat naiset uudestaan menivät ulos ja hän käveli heidän kanssaan, kuunnellen kaikkea, mitä he sanoivat, niin kovin iloisena ja tuli niin onnelliseksi, kun he halusivat jotakin kukkaa, jonka hän saattoi löytää, tai olivat unohtaneet jotakin, jonka hän kykeni noutamaan, ettei hän koskaan tiennyt, kuinka kiirehtisi kyllin nopeasti. Kun oli tullut pimeä ja he palanneet takaisin kotiin, istuutui nuori nainen pianon ääreen ja soitti muutaman sävelen tai lauloi lempeällä äänellään jonkun pienen laulun, jota hänen tätinsä teki mieli kuulla. He eivät koskaan sytyttäneet kynttilää näissä tilaisuuksissa, ja Oliver istui akkunan vieressä ja kuunteli ihastuneena vienoa musiikkia.

Jo kello kuusi oli Oliver jaloillaan ja vaelteli pitkin vainioita etsien ylt'ympärinsä villejä kukkia kimpuiksi, joitten kera hän sitten palasi ja mitä suurimmalla huolella toi ne koristukseksi aamiaispöytään. Ja sitten oli hänellä tuoretta ruohoa, jolla hän koristi miss Maylien lintujen häkit niin aistikkaasti kuin mahdollista. Lintujen siten saatua osansa oli tavallisesti jotakin asiaa toimitettavana kylässä, tai ainakin jotain puutarhassa tai kukkaruukkujen parissa, joitten kera Oliver — joka oli opetellut tätä tieteenhaaraa kylän lukkarin luona — askarteli sydämensä halusta, kunnes miss Rose tuli näkyviin ja piti ylistyspuheen kaikesta, mitä hän oli tehnyt.

Siten vierivät kolme kaunista keväistä kuukautta, jotka olisivat olleet todelliseksi iloksi onnellisimmallekin kuolevaisten joukossa, mutta jotka Oliverille olivat täydellinen autuus.