KYMMENES LUKU.

Oliver oppii tuntemaan uusien toveriensa luonteen, mutta saa kalliisti maksaa tämän tiedon. Lyhyt, mutta tärkeä luku.

Oliver jäi useiksi päiviksi juutalaisen huoneeseen, missä hän irroitti nimikirjaimia nenäliinoista, joita tuotiin sinne suuria määriä ja välistä hän otti osaa yllämainittuun leikkiin jonka Fagin uudisti säännöllisesti joka aamu kahden pojan kanssa. Lopulta hän rupesi ikävöimään raitista ilmaa ja pyysi useita kertoja vanhusta päästämään hänet ulos työhön muiden mukana.

Oliverin työhalu kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän oli nähnyt todisteita vanhan herran ankaran siveellisestä luonteesta. Kun Taskuveijari tai Charley tuli joskus tyhjin käsin kotiin, piti ukko ankaralla äänellä pitkiä puheita laiskuuden ja velttouden pahetta vastaan ja terotti heille toimeliaan elämän välttämättömyyttä käskemällä heidät vuoteeseen ilman illallista. Menipä hän kerran niinkin pitkälle, että heitti molemmat pojat portaita alas; tämä osoittaa, miten sitkeästi hän piti kiinni hyveellisistä määräyksistään.

Eräänä aamuna Oliver vihdoin sai ikävöimänsä luvan. Pariin, kolmeen päivään ei ollut saapunut yhtään nenäliinaa, ja ateriatkin olivat käyneet jokseenkin niukoiksi. Ehkä tämä oli syynä vanhuksen suostumukseen, mutta oli sen laita miten hyvänsä, niin joka tapauksessa hän sanoi Oliverille, että tämä saattoi lähteä kaupungille Taskuveijarin ja Charley Batesin hoivissa. Nuo kolme poikaa lähtivät siis matkaan; Taskuveijarilla oli kuten tavallisesti hihat käärittyinä ja hattu kallellaan, Charley käveli kädet taskuissa, ja Oliver astui heidän keskellään uteliaana näkemään, mihin he menisivät ja mitä hän ensiksi saisi oppia.

He kulkivat niin hitaasti ja veltosti, että Oliver alkoi jo luulla, että hänen toverinsa aikoivat pettää vanhaa herraa jättämällä työnsä kokonaan tekemättä. Taskuveijarilla oli lisäksi se moitittava tapa, että sieppasi ohimennessään pieniltä pojilta lakit päästä ja heitti ne kellarinluukuista sisään, ja Charley osoitti omaavansa kerrassaan merkillisen käsityksen omistusoikeudesta, sillä hän anasti katukäytävälle jätetyistä koreista omenoita ja sipuleita pistäen ne taskuihinsa, jotka olivat niin avarat, että näyttivät ulottuvan joka suuntaan hänen pukunsa alla. Nämä seikat tuntuivat Oliverista niin pahoilta, että hän oli jo aikeissa sanoa tovereilleen tahtovansa lähteä kotiin, mutta samassa hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun hän huomasi äkillisen ja arvoituksellisen muutoksen Taskuveijarin käytöksessä.

Juuri kun he astuivat eräästä Clerkenwellin torin läheisestä kapeasta kujasta kadulle, pysähtyi Taskuveijari yht'äkkiä, painoi sormen huulilleen ja veti toverinsa hyvin varovasti takaisin kujaan.

— Mikä nyt on? kysyi Oliver.

— Hiljaa, kuiskasi Taskuveijari. Näetkö. Näetkö tuon vanhan murmelin tuolla kirjalaatikon luona?

— Tuon vanhan herranko kadun toisella puolella? kysyi Oliver. Hänet näen.

— Häntä voimme käyttää, sanoi Taskuveijari.

— Mainiosti, myönsi Charley.

Oliver katseli aivan ymmällään vuoroin kumpaakin, mutta ei ehtinyt kysyä mitään, sillä molemmat pojat hiipivät kadun poikki ja pysähtyivät vanhan herran taakse. Oliver astui muutamia askeleita heidän perässään, ja kun hän ei tiennyt, oliko hänen mentävä eteenpäin vai vetäydyttävä takaisin, jäi hän äänettömänä odottamaan, mitä nyt tapahtuisi.

Vanha herra näytti hyvin kunnianarvoisalta. Hänellä oli puuteroitu tukka ja kultasankaiset silmälasit; hänen yllään oli mustalla samettikauluksella varustettu tummanvihreä takki ja valkeat housut; kainalossa oli ohut ruokokeppi. Hän oli ottanut kirjakaupan avonaisesta näytelaatikosta kirjan käteensä ja seisoi nyt lukien niin innokkaasti, kuin istuisi nojatuolissa omassa työhuoneessaan. Mahdollisesti hän luulikin olevansa kotonaan, sillä hän ei näyttänyt huomaavan lainkaan kirjakauppaa, katua eikä poikia. Lyhyesti sanottuna: hän näki ainoastaan kirjan, jota hän parhaillaan luki, ja päästyään sivun loppuun hän käänsi lehteä ja alkoi jälleen seuraavan sivun ensi riviltä, ja samalla tapaa hän jatkoi sivu sivulta.

Kylläpä Oliver hämmästyi ja kauhistui, kun hän muutaman askeleen päästä näki, miten Taskuveijari pisti kätensä vanhan herran taskuun ja veti esiin nenäliinan, jonka ojensi Charleylle; sitten molemmat pojat puikahtivat kiireesti lähimmän kadunkulman taakse.

Samassa silmänräpäyksessä pojalle selvisi nenäliinojen, kellojen, koristeiden ja juutalaisen salaisuus. Hän seisoi hetken aikaa kauhun jäykistämänä tuntien, kuinka veri kuumana virtasi hänen suonissaan, sitten hän kääntyi hädissään ja säikähtyneenä pakenemaan ja juoksi, tietämättä itsekään miksi, niin nopeasti kuin sääret kantoivat.

Kaikki tämä tapahtui minuutin kuluessa, ja sillä hetkellä kun Oliver lähti juoksemaan, pisti vanha herrasmies kätensä taskuun ja kääntyi kiivaasti ympäri huomatessaan nenäliinansa kadonneen. Kun hän näki pojan luikkivan tiehensä semmoisella kiireellä, piti hän luonnollisesti tätä varkaana ja huutaen täyttä kurkkua: — Ottakaa varas kiinni! hän lähti tämän jälkeen kirja kädessään.

Mutta vanha herra ei ollut ainoa huutaja. Taskuveijari ja Charley, jotka eivät halunneet vetää yleistä huomiota puoleensa juoksemalla pitkin avointa katua, olivat ainoastaan puikahtaneet lähimmästä ovesta sisään toisella puolella katua. Tuskin he olivat kuulleet huudon ja nähneet Oliverin syöksyvän ohitseen, kun he jo käsittivät asian oikean laidan, astuivat esiin ja yhtyivät huutoon: Ottakaa varas kiinni! Sitten he ryhtyivät kunnon kansalaisten tavoin ottamaan osaa takaa-ajoon.

Vaikka Oliverin kasvattajat olivat olleet viisaita ajattelijoita, ei hän ollut kuitenkaan tietopuolisesti perehtynyt siihen kauniiseen periaatteeseen, että itsesäilytysvaisto on luonnon tärkein laki. Jos hän olisi tiennyt sen, niin ehkä hän olisi ollut paremmin varuillaan. Mutta nyt hänen kauhunsa vain suureni, ja hän pyyhälsi tiehensä kuin myrskytuuli vanhan herran ja poikien huutaessa aivan hänen kintereillään.

Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Näissä sanoissa piilee jonkinlainen lumoava voima. Kauppias jättää myymälänsä ja ajaja vaununsa; teurastaja hylkää vasikkansa, leipuri korinsa, maidonkantaja kannunsa, juoksupoika kantamuksensa, koulupoika marmorikuulansa, kadunlaskija kuokkansa ja lapsi pallonsa. He juoksevat suin päin toistensa kintereillä, yli kantojen ja kivien, töykkivät toisiaan, ulvovat, kirkuvat, kaatavat vastaantulijat nurin kadunkulmissa kääntyessään, herättävät koirat ja pelottavat kanat. Kadut, pihat ja torit kaikuvat heidän askeleistaan. Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Sadat äänet toistavat huutoa, ja joukko kasvaa joka kadunkulmassa. Edelleen jatkuu ajo, katuloka roiskuu ja kivitys kumisee. Ikkunoita avataan, ihmisiä rientää taloista, mutta joukko ryntää yhä eteenpäin. Monet "Punch'in" [Englantilainen pilalehti.] katselijatkin liittyvät ohikiitävään joukkoon ja vahvistavat tuorein voimin huutoa: Ottakaa varas kiinni!

Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Ihmisrinnassa uinuu voimakas tarve ahdistaa vainottua. Onneton, hengästynyt lapsi, läähättäen uupumuksesta, kasvot kauhun vääristäminä ja hiestä märkinä, ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen pakoon vainoojiltaan, jotka seuraavat hänen kintereillään, tulevat joka hetki yhä lähemmäksi ja tervehtivät hänen väheneviä voimiaan yhä hurjemmilla huudoilla ja ulvovat ilosta: Ottakaa varas kiinni! — Niin, ottakaa Herran tähden hänet kiinni, jollei muun niin armeliaisuuden vuoksi!

Vihdoinkin saavutettu! Olipa se taitava isku! Hän makaa nyt kadulla ja joukkoa kerääntyy hänen ympärilleen. Jokainen uusi tulokas tyrkkii edessäolijoita saadakseen edes vilahdukselta nähdä pahantekijän. "Väistykää syrjään!" — "Päästäkää hänet hiukan henkäisemään!" — "Lorua, sitä hän ei ansaitse!" —"Mihin se herra joutui?" — "Tuollahan se tulee katua pitkin!" — "Tehkää tilaa herralle!" — "Onko se tuo poika, herra?" — "Se se on."

Oliver makasi pölyn ja loan peittämänä, suusta valui verta ja hän tuijotti kauhistuneena ympärillään olevia kasvoja, kun etumaiset vainoojat sysäsivät vanhan herran keskelle piiriä, jossa hän vastasi heidän kiihkeisiin kysymyksiinsä lempeällä äänellä:

— Niin, sanoi hän, pelkään pahoin, että se oli juuri tuo poika.

— Pelkää! mutisi väkijoukko. Onpas se aika narri!

— Voi raukkaa! sanoi vanha herra. Hän on loukkaantunut.

— Minä sen iskin, herra, selitti pitkä miesroikale astuen joukosta esiin. Osutin nyrkkini keskelle naamaa. Minä sen pysäytin, herra!

Mies vei kätensä hattunsa reunaan, ikäänkuin olisi odottanut maksua vaivastaan. Mutta vanha herra loi häneen vain tyytymättömän silmäyksen ja katsahti levottomasti ympärilleen, ikäänkuin aikoisi itsekin karata tiehensä. Mahdollisesti hän olisi yrittänytkin, ellei samassa poliisikonstaapeli — tavallisesti viimeinen henkilö, joka saapuu paikalle tuollaisissa tilaisuuksissa — olisi tunkeutunut kansanjoukon lävitse ja tarttunut Oliveria kauluksesta.

— Nouse ylös! sanoi mies karskisti.

— En minä sitä tehnyt, herra. Sen teki kaksi muuta poikaa, sanoi Oliver katsoen rukoilevasti ympärilleen. Ne ovat kyllä jossakin lähellä.

— Ei tässä ketään muita ole, sanoi konstaapeli. Hän lausui tämän ivallisesti, mutta oli kuitenkin sattumalta oikeassa, sillä Taskuveijari ja Charley olivat oikeaan aikaan livahtaneet ensimmäiselle sopivalle poikkikadulle, minkä tapasivat ajomatkallaan. — No, nousetkos siitä!

— Älkää tehkö hänelle pahaa, sanoi vanha herra säälivästi.

— Enhän minä sille pahaa tee, vastasi konstaapeli ja kiskaisi todisteeksi siitä takin puoleksi pojan yltä. — Tule, minä tunnen sinut, niin että ei sinun kannata teeskennellä. Etkö sinä pääse jaloillesi, senkin rakkari?

Oliveria, joka töin tuskin pysyi pystyssä, laahattiin nyt pitkin katua. Vanha herra kulki konstaapelin rinnalla, ja suuri joukko ihmisiä riensi vähän matkaa edellä kääntyen tuon tuostakin taakseen katsomaan Oliveria. Pojat huusivat, ja niin jatkettiin kulkua edelleen.