NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Kohtalokkaat seuraukset.

Parin tunnin ajan ennen päivänsarastusta, ajan, jota syksyllä syystä kutsutaan yön kuolemaksi, kun kadut ovat äänettömät ja autiot, kun irstailu ja pahe on hoiperrellut kotiin lepäämään — nuo äänettömät ja hiljaiset tunnit istui juutalainen valveilla vanhassa luolassaan kasvot niin vääntyneinä ja kalpeina ja silmät niin punaisina ja verestävinä, että hän muistutti vähemmän ihmistä kuin jotakin inhoittavaa aavetta, joka vielä löyhkäsi haudan kosteutta ja jota jokin paha henki kiusasi.

Hän istui köyristyneenä yli kylmän kamiinan, kääriytyneenä vanhaan repaleiseen peitteeseen ja kasvot kääntyneinä kohti melkein loppuunpalanutta kynttilää, mikä oli pöydällä hänen vieressään.

Pitkänään lattialla olevalla patjalla makasi Noa Claypole vaipuneena sikeään uneen. Häneen suuntasi vanha mies silloin tällöin katseensa, mutta muutti sen taas takaisin kohti kynttilää.

Hän istui asentoaan vähääkään muuttamatta tai kiinnittämättä huomiota ajan kulumiseen, kunnes hänen tarkka korvansa näytti tajuavan askelten ääntä ulkoa kadulta.

— Vihdoinkin, mumisi juutalainen sivellen kädellään kuivaa, kuumeista suutaan. Vihdoinkin!

Kello soi hiljaa hänen puhuessaan. Hän hiipi ovelle ja palasi heti miehen kanssa, joka oli leukaa myöten vaippaan kääriytynyt ja kantoi myttyä kainalossaan. Miehen istuuduttua ja avattua vaippansa napit tuli mr Sikesin hartehikas olemus näkyviin.

— Kas tuossa! virkkoi hän asettaen mytyn pöydälle. Pitäkää siitä tarkkaa vaaria ja tehkää siitä mitä voitte. On ollut kylliksi vaivaa päästä siihen kiinni. Luulin voivani olla täällä jo kolme tuntia sitten.

Fagin otti mytyn ja lukitsi sen erääseen kaappiin, minkäjälkeen hän jälleen istuutui sanomatta sanaakaan. Ei silmänräpäykseksikään hän kuitenkaan ollut irroittanut katsettaan murtovarkaasta, ja heidän siinä nyt istuessaan aivan toisiaan vastapäätä, kasvot vasten kasvoja, tarkasteli hän häntä niin kiinteästi, huulet vapisevina ja kasvot hänet vallanneen kiihkon muuttamina, että murtovaras tahtomattaan työnsi tuolinsa taapäin ja katseli häntä teeskentelemättömän kauhun ilmein.

— Mitä nyt? puhkesi Sikes sanomaan. Minkätähden murjotatte minuun tuolla tavalla? — Ettekö voi puhua?

Fagin kohotti oikean kätensä ja ravisti vapisevaa etusormeaan ilmassa, mutta hänen kiintymyksensä oli niin suuri, että hän silmänräpäyksen ajan oli kykenemätön puhumaan mitään. — Kautta paholaisen! sanoi Sikes ja kopeloi levottomana rintataskuansa. Hän on menettänyt järkensä. Minun on oltava varuillani.

— Ei, ei, virkkoi Fagin, joka nyt taas voi puhua. Te ette ole — te ette ole se henkilö, Bill. Minulla ei ole mitään — ei mitään teitä vastaan.

— Oh, vai ei teillä ole? sanoi Sikes katkerin katsein, muuttaen pistoolin mukavampaan taskuun. Se oli onneksi toiselle meistä — kummallekaan, se voi olla yhdentekevää —.

— Minulla on jotain sanottavana teille, Bill, virkkoi juutalainen muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä, mikä on tekevä teidät vielä hämmentyneemmäksi kuin mitä minä olen.

— Mitä? sanoi Sikes epäluuloisen näköisenä. Puhukaa suunne puhtaaksi, kiirehtikää, muussa tapauksessa voisi Nancy helposti saada päähänsä, että olen joutunut hukkaan.

— Joutunut hukkaan! huudahti Fagin. Sen asian on hän jo itse omin päin järjestänyt.

Täydellisen hämmennyksen ilmein katseli Sikes juutalaista, ja koska hän ei voinut hänen kasvoistaan lukea mitään tyydyttävää selitystä arvoitukseen, iski hän suurella kädellään kiinni tämän takinkaulukseen ja ravisti häntä rajusti.

— Ettekö voi puhua? Jollette pian sitä tee, käy se teille mahdottomaksi ilman puutteesta! Avatkaa suunne ja sanokaa suoraan, mitä teillä on sanottavana. Antakaa kuulua, te kirottu vanha koira, antakaa kuulua!

— Otaksukaa, että tuo poika, joka makaa tuossa — alkoi Fagin.

Sikes kääntyi sinnepäin missä Noa nukkui, ikäänkuin ei hän aikaisemmin olisi häntä huomannut. — No? sanoi hän asettuen entiseen asentoonsa.

— Otaksukaa, että tämä poika, jatkoi juutalainen, tahtoisi kieliä — pettää meidät kaikki — ensin etsittyään oikeat henkilöt tarkoitukseensa ja sitten sovittuaan heidän kanssaan kohtauksesta kadulla ja ilmaistuaan heille kaikki meidän tuntomerkkimme sekä neuvottuaan ne paikat, missä meidät helpoimmin voitaisiin pidättää. Otaksukaa, suunnitelman, mihin me kaikki olisimme sekoitetut — omasta vapaasta tahdostaan, tyydyttääkseen omaa mielihaluaan, hiipien varkain ulos öisin löytääkseen ne, jotka tuntevat suurinta mielenkiintoa meitä kohtaan, ja kielien heille. Kuuletteko? karjui juutalainen, jonka silmät leimusivat raivosta. Otaksukaa, että hän olisi tehnyt tämän kaiken, mitä sitten?

— Mitä sitten? vastasi Sikes hirvittävästi kiroten. Jos hänen myöskin olisi onnistunut säilyttää henkensä, olisin minä murskannut hänen kallonsa rauta-anturaisella saappaankorollani yhtä moneksi mureneeksi kuin hänen päässään on hiuksia.

— Mutta jos sen olisi tehnyt, minä! huusi juutalainen. Minä, joka tiedän niin paljon ja voisin saada hirteen niin monta itseni lisäksi?

— Sitä en tiedä, vastasi Sikes, joka kiristeli hampaitaan ja kalpeni pelkästään sitä ajatellessaan. Minä tekisin vankilassa yhtä ja toista, niin että minut lyötäisiin rautoihin, ja kun minua tutkittaisiin yhdessä teidän kanssanne, hyökkäisin teidän päällenne oikeussalissa ja murskaisin päänne kahleilla kaikkien ihmisten silmäin edessä. Minä saisin sellaisen väkevyyden, mumisi varas heilauttaen jäntevää käsivarttansa, että musertaisin päänne yhtä mäsäksi kuin jos täysinäinen tavaravaunu olisi kulkenut sen ylitse.

— Musertaisitteko?

— Musertaisinko? sanoi murtovaras. Koettakaa!

— Tai jos se olisi ollut Charley tai Taskuveijari tai Bet tai —

— Yhdentekevää, kuka se olisi ollut, vastasi Sikes kärsimättömästi. Ken tahansa se olisi ollutkin, käsittelisin häntä samalla tavalla.

Juutalainen silmäsi häntä taas terävästi ja antoi hänelle merkin olla vaiti, minkä jälkeen hän kumartui alas lattialla olevan vuoteen yli ja ravisteli nukkuvaa herättääkseen hänet. Sikes kumartui eteenpäin ja katseli, kädet tuettuina polviin, kuin ei olisi kyennyt käsittämään, mihin kaikki nämä kysymykset ja valmistelut tähtäsivät.

— Bolter, Bolter! — Poika parka! virkkoi Fagin katsoen ylös helvetillisen odotuksen ilme kasvoillaan ja puhuen hitaasti sekä painokkaasti: — Hän on väsynyt — väsynyt vakoiltuaan niin kauan sitä naista — vakoiltuaan häntä, Bill!

— Mitä tarkoitatte? kysyi Sikes hätkähtäen.

Juutalainen ei vastannut, vaan kumartui alas yli nukkuvan ja nosti hänet istuvaan asentoon. Juutalaisen useaan kertaan toistettua hänen nimensä alkoi Noa hieroa silmiään ja katseli unisesti ympärilleen.

— Kertokaa minulle se vielä kerran, vielä kerran, jotta hän saa sen kuulla, sanoi juutalainen osoittaen Sikesiä.

— Mitä minun on kerrottava? kysyi uninen Noa kiukkuisesti.

— Se — Nancystä, virkkoi juutalainen tarttuen Sikesiä ranteeseen, kuin estääkseen häntä lähtemästä tiehensä, ennenkuin oli kuullut riittävästi. — Te seurasitte hänen jäljessään?

— Niin.

— London Bridgelle?

— Niin.

— Missä hän kohtasi kaksi henkilöä?

— Niin, sen hän teki.

— Erään herran ja naisen, joitten luona hän aikaisemmin oli käynyt omasta vapaasta tahdostaan ja jotka vaativat häntä antamaan ilmi kaikki hänen toverinsa ja ennen kaikkea Monksin, minkä hän teki — ja sanomaan, missä se talo sijaitsi, jossa meillä on tapana kohdata ja jonne tapanamme on mennä, minkä hän teki — ja niihin aikaan tavallisesti olemme siellä, minkä hän teki. Kaiken tämän hän teki. Hän kertoi sen kaiken, ilman että häntä pakotettiin — sen hän teki — eikö niin? kirkui juutalainen aivan suunniltaan raivosta.

— Juuri niin hän teki, vastasi Noa raapien päätänsä.

— Mitä te sanoittekaan edellisestä sunnuntaista?

— Edellisestä sunnuntaista? vastasi Noa miettien. Senhän olen teille jo kerran sanonut.

— Sanokaa se vielä kerran — kerran vielä! kirkui juutalainen tarttuen lujemmin Sikesin käsivarteen ja heilauttaen toista kättään ilmassa, vaahdon pursuessa hänen suustaan.

— He kysyivät häneltä, sanoi Noa, joka sitä mukaa kuin valveutui näytti alkavan älytä, kuka Sikes oli, he kysyivät häneltä, miksei hän ollut tullut edellisenä sunnuntaina, kuten oli luvannut. Hän vastasi, ettei hän ollut voinut.

— Ja mitä sanoi hän Billistä? huudahti juutalainen. Mitä sanoi hän siitä miehestä, josta aikaisemmin oli kertonut? Sanokaa se hänelle.

— Niin, hän sanoi, että hänen oli vaikea lähteä kotoa, ellei tuo mies tiennyt, minne hän oli matkalla, sanoi Noa, ja sentähden oli hän ensimmäisellä kerralla, kun oli mennyt käymään naisen luona — hah, hah, hah, en voinut olla nauramatta, kun hän sen sanoi — antanut hänelle oopiumia.

— Kuolema ja helvetti! ulvoi Sikes riistäytyen vapaaksi juutalaisesta. Antakaa minun mennä!

Hän sinkautti vanhan miehen syrjään, ryntäsi ulos huoneesta ja juoksi vihan vimmassa ylös portaita.

— Bill, Bill! kirkui juutalainen seuraten häntä nopeasti, sana, vain yksi sana.

Tämä sana olisi kuitenkin jäänyt lausumatta, ellei varas olisi ollut kykenemätön saamaan auki ovea, jota hän kiroillen ryskytti juutalaisen läähättäen ehättäessä hänet.

— Päästä minut ulos, sanoi Sikes. Älä puhu minulle, se on vaarallista. Päästä minut ulos, sanon minä!

— Anna minun sanoa yksi sana, vastasi juutalainen asettaen kätensä lukonrivalle. Ette saa olla —.

— No? sanoi toinen.

— Ette saa olla — liian — raju, Bill, kähisi juutalainen.

Päivä oli koittamaisillaan, ja oli kylliksi valoisaa heidän nähdä toistensa kasvot. He vaihtoivat nopean katseen; molempien silmissä hehkui tuli, jota ei voinut käsittää väärin.

— Tarkoitan, sanoi Fagin, joka näki kaikkien huomautusten nyt olevan hyödyttömiä, älkää olko liian raju oman turvallisuutemme tähden. Olkaa nokkela, Bill, älkääkä ylimielinen.

Sikes ei vastannut, vaan paiskasi auki oven, jonka juutalainen sillä välin oli avannut, ja ryntäsi ulos äänettömälle kadulle.

Pysähtymättä tai antamatta itselleen aikaa silmänräpäyksenkään miettimiseen, kääntämättä edes päätään oikeaan tai vasempaan tai kohottamatta silmiään ylöspäin tahi laskematta niitä kohden maata, vaan katsoen suoraan eteensä villillä päättäväisyydellä ja hampaat niin lujaan yhteenpuristettuina, että nahka kureutui leukapielten ympärille, kulki roisto ripeästi eteenpäin, lausumatta sanaakaan tai värähdyttämättä lihastakaan, kunnes saapui omalle portilleen. Hän avasi sen hiljaa ja nousi ääneti ylös portaita ja meni huoneeseensa, minkä jälkeen salpasi oven, siirsi raskaan pöydän sitä vasten ja veti syrjään sängynkaihtimet.

Tyttö makasi puoliksi riisuutuneena sängyssä. Mies oli herättänyt hänet unestaan, sillä hän katseli ympärilleen hämmentynein ja ihmettelevin katsein.

— Nouse ylös! sanoi mies.

— Oletko se sinä, Bill? virkkoi tyttö iloisin ilmein hänen paluunsa johdosta.

— Olen! Nouse ylös!

Pieni kynttilä oli palamassa, mutta mies otti sen nopeasti jalustasta ja heitti sen kamiinaan. Kun tyttö keksi häivähdyksen sarastavasta päivästä, nousi hän vetääkseen ylös kierrekaihtimen.

— Anna sen olla, sanoi Sikes työntäen kätensä hänen eteensä, on kyllin valoisaa sitä varten, mitä minulla on suoritettavana.

— Bill, sanoi tyttö levottomalla, hiljaisella äänellä, miksi tuijotat minuun noin?

Varas tarkasteli häntä muutaman minuutin laajentunein sieraimin ja jyskyttävin sydämin, minkäjälkeen hän tarttui häntä päähän ja kaulaan, laahasi hänet keskelle huonetta, katsoi vielä kerran ovea kohti ja laski raskaan kätensä hänen suulleen.

— Bill, Bill, läähätti tyttö painiskellen kuolettavan epätoivon koko voimalla, minä — minä en huuda — en yhtä ainoata kertaa — kuule minua — puhu minulle — sano minulle, mitä minä olen tehnyt.

— Sen tiedät parhaiten itse, sinä paholainen! vastasi varas pidättäen hengitystään. Sinua pidettiin yöllä silmällä. Joka sana, minkä lausuit, kuultiin.

— Säästä silloin henkeni taivaan tähden, kuten minä säästin sinun, vastasi tyttö, kietoutuen kiinteästi häneen. Bill, rakas Bill, sinulla ei toki ole sydäntä tappaa minua. Ajattele kaikkea, mistä tänä yönä luovuin sinun tähtesi! Sinun täytyy antaa itsellesi aikaa ajatella ensin ja välttää tämä rikos. Minä en päästä sinua, sinä et voi heittää minua maahan! Bill, Bill, hyvän Jumalan tähden, itsesi tähden ja minun tähteni, hillitse itsesi, ennenkuin vuodatat vereni. Olen ollut sinulle uskollinen, kautta syntisen sieluni, sitä olen ollut!

Mies ponnisteli ankarasti saadakseen käsivartensa vapaiksi, mutta tyttö piti niin lujasti niistä kiinni, että kiskoi hän miten tahansa, niin ei hän voinut vapautua hänestä.

— Bill, huusi tyttö yrittäen painaa päänsä hänen rintaansa vasten, se vanha gentlemanni ja se hyvä nainen puhuivat tänä yönä minulle kodista vieraassa maassa, missä voisin päättää päiväni rauhallisessa yksinäisyydessä. Laske minut heidän luokseen uudestaan, jotta polvilleni langeten voin rukoilla heitä osoittamaan myös sinulle samaa hyvyyttä ja armeliaisuutta, ja jättäkäämme molemmat tämä kauhea paikka ja viettäkäämme kaukana täältä parempaa elämää ja unohtakaamme, paitsi rukouksissamme, kuinka olemme eläneet, älkäämmekä koskaan enää nähkö toisiamme. Ei ole koskaan liian myöhäistä katua. Niin sanoivat he minulle — ja nyt minä tunnen sen — mutta meidän täytyy saada aikaa — vain hiukkasen aikaa!

Murtovarkaan onnistui viimeinkin saada toinen käsivartensa vapaaksi ja tarttua pistooliinsa. Varmuus siitä, että jos hän ampuisi, hän samalla paljastaisi itsensä, välähti kuin salama hänen tietoisuuteensa hänen valtavassa raivossaankin, ja koko jättiläismäisellä voimallaan antoi hän ylöspäinkääntyneisiin kasvoihin, jotka melkein koskettivat hänen omiaan, kaksi iskua pistoolilla.

Tyttö horjui ja kaatui, melkein sokaistuna verestä, mikä virtasi esiin syvästä haavasta hänen otsallaan, mutta vaivalloisesti kohottautuessaan polvilleen veti hän esille valkean nenäliinan — Rose Maylien — rinnaltaan ja pitäen sitä ristiinliitetyissä käsissään niin korkealla kohti taivasta kuin hänen voimansa sallivat, sammalsi hän rukouksen armahtavaisuudesta luojalleen.

Hän oli kauhistuttava nähdä ja murhaaja horjui takaperin vasten seinää, varjostaen silmiään kädellään, mutta sieppasi senjälkeen käteensä raskaan kartun ja löi tytön lattiaan.