KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Sisältää Oliverin seikkailun epätyydyttävän seurauksen sekä tärkeänpuolisen keskustelun Harry Maylien ja Rosen välillä.

Kun talon asukkaat Oliverin huutojen kutsumina kiirehtivät paikalle, mistä ne kuuluivat, löysivät he hänet kalpeana ja kiihtyneenä. Hän osoitti suoraan kohden talon takaista niittyä ja kykeni tuskin lausumaan sanat: "Juutalainen! Juutalainen!"

Mr Giles ei voinut älytä, mitä tämä huudahdus saattoi merkitä, mutta Harry Maylie, jonka käsityskyky oli hieman nopeampi ja joka äidiltään oli kuullut Oliverin vaiheet, ymmärsi sen heti.

— Mihin suuntaan hän katosi? kysyi hän ottaen paksun kepin, joka oli eräässä nurkassa.

— Tuonne, vastasi Oliver silmänräpäystäkään viivyttelemättä ja osoitti suuntaan, johon miehet olivat hävinneet, he katosivat heti näkyvistäni.

— Silloin täytyy heidän olla ojassa! virkkoi Harry Maylie. Tule mukana ja pysy niin lähellä minua kuin mahdollista. Näin sanoessaan hyppäsi hän yli pensasaidan ja lähti menemään sellaista vauhtia, että toisten oli tavattoman vaikea pysytellä hänen kintereillään.

Mr Giles seurasi niin hyvin kuin voi ja Oliver teki samoin, ja pari minuuttia myöhemmin tulla hupsahti mr Losberne, joka juuri oli ollut ulkona kävelyllä, yli pensasaidan heidän peräänsä ja kiiti, suuremmalla nopeudella kuin häneltä saattoi odottaakaan, samaan suuntaan, huudelleen koko ajan mitä kummallisimmalla tavalla saadakseen tietää, mistä oikeastaan oli kysymys.

Etsintä oli kuitenkin tuloksetonta, ei niin merkkiäkään tuoreista jalanjäljistä voitu keksiä. He lähtivät nyt erään pienen kukkulan huipulle, josta voivat silmäillä yli alavien vainioitten kolmen tai neljän mailin alalla. Notkossa vasemmalla sijaitsi kylä, mutta tullakseen sinne oli miesten, jos he olivat menneet siihen suuntaan, minkä Oliver oli ilmoittanut, täytynyt tehdä kierros yli avoimen kentän, mikä oli mahdotonta, sillä he eivät olleet voineet kulkea niin kauas niin vähässä ajassa. Tiheä metsä reunusti niittyaluetta toisella suunnalla, mutta samasta syystä eivät he olleet voineet ehtiä sinnekään.

— Olet varmastikin uneksinut, sanoi Harry Maylie.

— Ah, ei, sir, vastasi Oliver ja värisi pelkästään muistellessaan vanhan lurjuksen piirteitä. Näin hänet aivan liian selvästi, jotta se olisi ollut unta. Näin heidät molemmat yhtä selvästi kuin nyt näen teidät.

— Kuka oli toinen? kysyivät Harry ja mr Losberne yht'aikaa.

— Sama mies, joka töksähti minuun kestikievarissa, sanoi Oliver. Me tarkastimme toisiamme terävästi ja voin vannoa, että se oli hän.

— Ja he lähtivät tätä tietä? virkkoi Harry. Oletko varma siitä?

— Olen, yhtä varma kuin siitäkin, että he olivat akkunan ääressä, vastasi Oliver ja osoitti puhuessaan pensasaitaa, joka eroitti puutarhan niitystä. Se pitkä mies hyppäsi ylitse juuri tuosta, ja juutalainen juoksi muutaman askeleen oikealle ja ryömi ulos tuosta aukosta.

— Tämä on omituista! sanoi Harry Maylie.

— Hyvin omituista! yhtyi tohtori. Eivät edes Blathers ja Duff voisi tehdä tässä mitään.

Huolimatta etsiskelyjensä ilmeisestä hyödyttömyydestä eivät he kuitenkaan keskeyttäneet niitä, ennenkuin illan tulo teki ne täysin toivottomiksi, ja silloinkin lakkasivat he niistä kovin vastahakoisesti. Giles lähetettiin kylän oluttupiin, varustettuna Oliverin antamalla kuvauksella outojen miesten ulkonäöstä ja -asusta. Juutalainen ainakin oli siksi huomiota herättävä, että hänet kyllä muistettaisiin, jos hän olisi ryypiskellyt tai liikkunut kylässä, mutta Giles palasi ilman mitään uutisia, jotka olisivat voineet selittää arvoitusta.

Vähitellen edistyi miss Rosen toipuminen rivakasti. Hän voi jo poistua, saattoi liikkua ulkona ja seurusteli taas perheen kanssa, säihkyen iloa koko sydämestään.

Mutta vaikka tällä ilahduttavalla muutoksella oli huomattava vaikutus pieneen piiriin ja vaikka iloisia ääniä ja leikinlaskua taas kuultiin, ilmeni kuitenkin hetkittäin jotakin outoa pidättyväisyyttä muutamissa tuon seuran jäsenissä, myöskin Rosessa, mitä Oliver ei voinut olla huomaamatta. Mrs Maylie ja hänen poikansa olivat usein sulkeutuneina yhteen monta tuntia, ja useammin kuin yhden kerran näkyi kyynelten jälkiä Rosen kasvoilla. Mr Losbernen ilmoitettua päivän, jolloin hän palaisi Chertseyhin, lisääntyivät oireet, että jotain tapahtuisi, joka koski nuoren tytön rauhaa ja jonkun toisenkin.

Vihdoin eräänä aamuna, Rosen ollessa yksin aamiaispöydässä, astui Harry Maylie sisään ja pyysi hieman epäröiden saada puhua hänen kanssaan muutaman minuutin.

— Muutamat harvat — hyvin harvat — sanat ovat kylliksi, Rose, sanoi nuori mies ja veti tuolinsa lähemmäksi häntä. Mitä minulla on sanottavana, on jo sinulla selvillä, eivätkä sydämeni iloisimmat toiveet ole sinulle tuntemattomat, vaikk'et vielä olekaan kuullut niitä minun huuliltani.

Kyyneliä piili rakastettavan tytön silmissä Harryn lausuessa nämä sanat, ja yhden niistä pudotessa kukalle, jonka ylitse hän oli kumartunut, loistaessa sen maljakossa ja kohottaessa sen kauneutta, vaikutti se, kuin jos hänen nuoren, terveen sydämensä purkauma olisi tahtonut lukeutua luonnon suloisimpien tuotteiden sukulaiseksi.

— Enkeli, jatkoi nuori mies hellyyttä äänessään, olento, niin viaton ja puhdas kuin yksi Jumalan omista enkeleistä, häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ah, ken olisi voinutkaan toivoa, kun se maailma, jonka kanssa hän oli läheistä sukua, oli puoleksi avoimena hänen näkyvissään, ken olisi silloin voinut toivoa, että hän tahtoisi palata tämän maailman surujen ja vaikeuksien luo takaisin! Rose, Rose, tietää, että sinä olit menossa pois hiljaisen varjon tavoin, kuin valo, mikä ylhäältä lankee yli maan, olla ilman mitään toivoa, että sinä säästyisit niille, jotka viipyivät täällä alhaalla, tuntematta mitään syytä, minkä tähden tekisit niin, tietää, että sinä kuuluit siihen kirkkaaseen piiriin, jonne niin monet parhaimmista ja puhtaimmista ovat suunnanneet aikaisen matkansa, ja yhtä kaikki, huolimatta tästä kaikesta anoa, että sinut säilytettäisiin niille, jotka sinua rakastivat — kaikki tämä oli melkein liian paljon kestettäväksi. Sellaisia olivat ajatukseni päivin ja öin ja niitä seurasi niin kiihkeä virta aavistuksia, levottomuutta ja itsekästä tuskaa, että sinä kuolisit etkä koskaan tuntisi, kuinka hartaasti sinua rakastan, että se melkein veti mukanaan järjen ja tietoisuuden. Sinä tulit terveeksi; päivä päivältä; niin, melkein tunti tunnilta palasi joku pisara terveyttä takaisin ja sekoittui siihen väsyneeseen ja heikkoon, puoliksi kuivuneeseen elämänvirtaan, joka vielä oli jäljellä sinun suonissasi, ja sai sen jälleen kuohumaan korkeaksi ja kohisevaksi vuoksi. Älä sano toivovasi, että minä en olisi ollut tuota toteamassa, sillä se on pehmittänyt sydämeni koko maailmaa kohtaan.

— Sitä en tarkoitakaan, vastasi Rose itkien, toivon vain, että olisit matkustanut ennemmin ja palannut korkeihin ja jaloihin tehtäviisi, tehtäviisi, jotka ovat niin hyvin sinun arvoisesi.

— Minulla ei ole mitään tehtävää, joka on minulle arvokkaampi kuin taistella voittaakseni sydämen sellaisen kuin sinun, sanoi nuori mies ja tarttui hänen käteensä. Rose, oma, rakastettu Roseni, monta vuotta olen rakastanut sinua, toivonut voivani suunnata tieni maineeseen ja kunniaan ja senjälkeen saada palata kotiin ja sanoa sinulle, että olen ponnistanut ainoastaan siksi, että sinä jakaisit kunnian kanssani. Valveilla ollessani olen uneksinut, kuinka minä tänä onnellisena hetkenä muistuttaisin sinulle niistä monista mykistä kiintymykseni todistuksista, joita jo poikana ollessani annoin sinulle, muistuttaisin sinulle, kuinka punastuen otit ne vastaan, ja senjälkeen pyytäisin kättäsi kuin lunastuksena vanhasta äänettömästä suostumuksesta, joka oli sinetöity meidän välillämme. Se aika ei ole vielä tullut, mutta tässä, ilman mitään mainehikasta nimeä, olematta vielä nähnyt mitään nuoruuteni unelmista toteutuneina, lahjoitan minä sinulle sydämeni, joka kuitenkin niin kauan on ollut sinun, ja asetan kaikkeni sen varaan, millä sinä vastaat anomukseeni.

— Käyttäytymisesi on aina ollut ystävällistä ja jaloa, vastasi Rose, vaivoin halliten liikutusta, jonka vallassa oli, ja ettet luulisi minun olevan tunteettoman tai kiittämättömän, niin kuule nyt minun vastaukseni.

— Aiotko sanoa, että saan koettaa tehdä itseni sinut ansainneeksi, niinkö aiot sanoa, rakastettu Rose?

— Aion sanoa, vastasi Rose, että sinun täytyy koettaa unohtaa minut, ei hellästi kiintyneenä toverinasi, sillä se koskisi minuun syvästi, vaan rakkautesi esineenä. Katsele ympärillesi maailmassa ja ajattele, kuinka monta sydäntä siellä löytyykään, joitten voittamisesta voisit olla ylpeä. Säilytä joku muu mieltymys minua varten, jos tahdot, ja minusta on tuleva uskollisin ja luotettavin kaikista ystävistäsi.

Seurasi äänettömyys, jonka aikana Rose, joka oli peittänyt kasvonsa toisella kädellään, antoi kyyneltensä vapaasti virralta. Harry piti yhä toista lujasti omaansa puristettuna.

— Ja syysi, Rose, sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, syysi tähän päätökseen?

— Sinulla on oikeus saada tietää ne, vastasi Rose. Et voi sanoa mitään, mikä voi muuttaa päätökseni. Minulla on velvollisuus täytettävänä, ja minun on se tehtävä yhtä paljon muiden kuin itsenikin vuoksi.

— Itsesi vuoksi?

— Niin, Harry, minä olen velkaa itselleni, etten köyhänä, yksinäisenä tyttönä, jonka nimellään on tahra, antaisi maailmalle syytä epäilykseen, että alhaisesta syystä olisin myöntynyt ensi rakkauteesi ja tullut kaikkien toiveittesi ja suunnitelmiesi esteeksi. Olen velkaa sinulle ja omaisillesi, etten salli sinun jalon luonteesi lämmössä asettaa tätä suurta estettä vastaisen menestyksesi tielle maailmassa.

— Jos tunteesi sointuvat yhteen velvollisuudentuntosi kanssa — aloitti Harry.

— Ei, sitä ne eivät tee, vastasi Rose punastuen.

— Sinä siis vastaat rakkauteeni? sanoi Harry. Sano se, Rose, ja lievitä tämän ankaran pettymyksen katkeruus.

— Jos olisin voinut sen tehdä tekemättä kovin väärin sitä kohtaan, jota rakastin, vastasi Rose, niin olisin —.

— Ottanut tämän selityksen vastaan aivan toisella tavalla? virkkoi Harry. Älä salaa ainakaan sitä minulta, Rose!

— Niin olisin, vastasi neito, mutta, lisäsi hän, irroittaen kätensä, miksi pitennämme tätä kiusallista keskustelua? Kiusallista minulle ja kuitenkin omansa antamaan minulle pysyväistä onnea, sillä on toki onni tietää, että minulla kerran on ollut sellainen korkea paikka kiintymyksessäsi, mikä minulla nyt on, ja jokainen saavuttamasi menestys on antava minulle uutta voimaa ja lujuutta. Hyvästi, Harry! Sillä siten kuin tänään olemme toisemme kohdanneet, emme kohtaa enää milloinkaan, mutta toisenlaisissa olosuhteissa kuin mihin tämä keskustelu on tähdännyt, saanemme kauan ja onnellisesti olla toistemme yhteydessä, ja kaikki se siunaus, minkä uskollinen ja vakava sydän voi kaiken totuuden ja uskollisuuden alkulähteestä rukoilla, seuratkoon ja rohkaiskoon sinua!

— Vielä yksi sana, Rose! sanoi Harry. Ilmaise minulle syysi omilla sanoillasi. Anna minun kuulla ne omasta suustasi.

— Sinun tulevaisuudentoiveesi, vastasi Rose lujasti, ovat loistavat. Kaikki ne kunnianosoitukset, joihin runsaat lahjat ja hyvät suhteet voivat auttaa miehen julkisessa elämässä, ovat avoimina edessäsi. Mutta nämä suhteet ovat ylpeitä, ja minä en tahdo tulla kosketuksiin niitten kanssa, jotka halveksivat sitä äitiä, joka antoi minulle elämän, enkä koota häpeää tai onnettomuutta hänen poikansa pään päälle, joka niin täynnä rakkautta on tullut äitini tilalle. Lyhyesti sanottuna, jatkoi nuori nainen kääntyen poispäin, hänen lujuutensa alkaessa pettää häntä, minun nimeni päällä lepää tahra, sellainen, jonka maailma asettaa viattoman pään päälle. En tahdo siirtää sitä kenellekään toiselle, vaan levätköön häpeä yksin minun päälläni.

— Ainoastaan yksi sana vielä, Rose! Rakas Rose, vielä yksi sana! puhkesi Harry sanomaan ja lankesi polvilleen hänen eteensä. Jos olisin ollut vähemmän onnellinen, kuten maailma sanoisi — jos hiljainen, rauhallinen elämä olisi ollut osanani, — jos olisin ollut köyhä, sairas, avuton — olisitko silloinkin kääntynyt pois minusta? Tai ovatko toiveeni saada rikkautta ja kunniaa aiheuttaneet epäilyksesi?

— Älä vaadi minua vastaamaan, vastasi Rose. Siitä ei koskaan nouse eikä saa nousta kysymystä. On kohtuutonta, milteipä epäystävällistä vetää sitä esille.

— Jos vastauksesi tulee olemaan sellainen kuin melkein rohkenen toivoa, lausui Harry, on se levittävä onnen hohteen yksinäiselle tielleni ja valaiseva pimeää polkua edessäni. Ei ole turhanpäiväistä tehdä muutamalla sanalla niin paljon sen hyväksi, joka rakastaa sinua yli kaiken. Ah, Rose, palavan ja ikuisen rakkauteni nimessä ja kaiken sen nimessä, mitä olen kärsinyt tähtesi ja mitä tuomitset minut kärsimään, vastaa tähän ainoaan kysymykseen!

— No hyvä, jos osasi olisi ollut toinen, vastasi Rose, vaikkapa olisit ollut jonkunverran, mutta ei niin paljon minua ylempänä; jos olisin voinut olla sinulle lohdutukseksi ja avuksi jollakin rauhallisella, syrjäisellä paikalla enkä tahrana ja esteenä kunnianhimoisissa ja loistavissa piireissä, olisin säästynyt tältä surulta. Minulla on kaikki syy olla onnellinen, hyvin onnellinen nyt, mutta silloin, sen myönnän, olisin ollut onnellisempi.

Eloisat vanhojen toiveitten muistot, joita Rose kauan sitten oli vaalinut, tunkeutuivat hänen mieleensä tämän tunnustuksen aikana, mutta ne toivat kyyneleet mukanaan, kuten vanhat toiveet tekevät, kun ne heräävät eloon kuihtuneina, ja kyyneleet soivat hänelle helpotusta.

— En voi mitään tälle heikkoudelleni, mutta se vahvistaa päätöstäni, sanoi hän ja ojensi kätensä. Nyt täytyy minun jättää sinut.

— Pyydän sinulta yhden lupauksen, sanoi Harry. Kerran vain yhden kerran vielä — sanokaamme vuoden sisällä, mutta ehkä jo paljon lyhyemmän ajan kuluttua — täytyy minun saada viimeisen kerran puhua tästä aineesta.

— Ei koettaaksesi saada minut muuttamaan päätökseni, vastasi Rose surumielisesti hymyillen. Se olisi hyödytöntä.

— Ei, sanoi Harry, kuullakseni sinun todistavan sen, jos tahdot — todistavan sen viimeisen kerran. Kaikki mitä minulla voi olla arvonantoa tai rikkautta, olen laskeva jalkojesi juureen, ja jos edelleenkin pysyt nykyisessä päätöksessäsi, en sanoilla enkä teoilla ole koettava saada sinua muuttamaan sitä.

— Olkoon sitten niin, sanoi Rose, se on vain yksi kipu enemmän, ja siihen aikaan pystyn ehkä helpommin sen kantamaan.

Hän ojensi jälleen kätensä, mutta nuori mies veti hänet rintaansa vasten, painoi suudelman hänen kauniille otsalleen ja riensi ulos huoneesta.