YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Reading edition · Edition 4
Merkillinen hanke otetaan pohdittavaksi ja hyväksytään.
Oli kylmä, sumuinen ja tuulinen yö, kun juutalainen lähti pesästään käärittyään ensin huolellisesti päällystakin näivettyneen ruumiinsa suojaksi ja vedettyään kauluksen korvilleen, niin että hänen kasvojensa alaosa jäi kokonaan piiloon. Hän pysähtyi porrasaskelmalle siksi, kunnes ovi oli suljettu ja tarkoin teljetty hänen jälkeensä, ja vasta sitten kun hän ei enää kuullut poikien etääntyvien askelten ääntä, hän lähti kulkemaan pitkin katua niin nopeasti kuin pääsi.
Talo, johon Oliver oli viety, sijaitsi lähellä Whitechapelia. Juutalainen seisahtui hetkeksi kadunkulmaan, silmäili epäluuloisesti ympärilleen ja astui sitten kadun poikki suunnaten kulkunsa Spitalfieldiä kohti. Katukivet olivat paksulti loan peitossa, ja kaupunkia kattoi tiheä sumu. Sade valui hiljalleen, ja koko tienoo näytti märältä ja tahmaiselta. Yö oli aivan kuin luotu juutalaisen kaltaisten olentojen toimia varten. Hiipiessään varovasti eteenpäin seinävieriä myöten vanha mies muistutti jotakin inhottavaa matelijaa, joka on syntynyt tuollaisessa liejussa ja pimeydessä ja joka ryömii yön aikaan etsiskellen katuojasta jotain haaskaa ateriakseen.
Hän kulki monen ahtaan ja mutkikkaan sivukadun kautta, kunnes saapui Bethnal Greeniin; täällä hän äkkiä kääntyi vasemmalle ja syventyi niiden kurjien ja likaisten katujen sokkeloon, joita on liiemmaksikin tässä tiheään asutussa kaupunginosassa.
Juutalainen oli kuitenkin hyvin perehtynyt tähän seutuun, niin ettei yön pimeys eikä tien mutkikkaisuus voinut häntä eksyttää. Viimein hän joutui ahtaalle kujalle, jonka etäisimmässä päässä paloi vain yksi lyhty. Hän koputti erään talon ovelle ja lausuttuaan jonkunlaisen tunnussanan sille, joka oven avasi, hän nousi ylös portaita.
Kun hän koski ovenripaan, kuului koiran murinaa, ja muuan miesääni kysyi, kuka siellä oli.
— Vain minä, Bill; ei muita kuin minä, sanoi Fagin ja katsahti huoneeseen ovesta.
— No, laahatkaa sitten luunne sisään, kehoitti Sikes. Pysy hiljaa, tuhma elukka! Etkö pirua tunne, kun sillä on päällystakki yllä?
Koira oli ilmeisesti erehtynyt Faginin ulkoasun vuoksi, sillä heti kun juutalainen otti sen yltään ja heitti tuolinselustalle, vetäytyi eläin takaisin nurkkaansa ja heilutti häntäänsä ikäänkuin osoittaakseen olevansa tavattoman tyytyväinen.
— No! sanoi Sikes.
— Niin, ystäväni, vastasi juutalainen. Kas, hyvää päivää, Nancy!
Fagin lausui tämän tervehdyksen aika lailla hämillään ikäänkuin epäilisi, tokko Nancy haluaisi vastata siihen, sillä he eivät olleet tavanneet toisiaan senjälkeen kun olivat riidelleet Oliverin tähden. Mutta jos juutalainen tunsi jotain epäilystä tässä suhteessa, niin nuoren naisen käytös karkoitti sen heti. Tämä laski jalkansa uuninristikolta lattialle, siirsi tuolinsa syrjemmälle ja kehoitti Faginia sen pitemmittä puheitta istuutumaan lähemmäksi tulta, sillä ulkona oli sangen kylmä.
— Siellä on todellakin hyvin kylmä, rakas Nancy, sanoi juutalainen lämmittäen laihoja käsiään uunin edessä. Tuuli puhaltaa suorastaan ihmisen lävitse, lisäsi hän hieroen vasenta kylkeään.
— Sen on oltava terävä kuin naskali voidakseen tunkeutua teidän sydämeen, huomautti Sikes. Anna hänelle jotakin juotavaa, Nancy. Kiireesti! Tulee aivan sairaaksi, kun näkee hänen kuivan runkonsa siinä vilusta värisevän; hän on ihan kuin hirveä kummitus, joka juuri on noussut haudasta.
Nancy otti heti pullon nurkkakaapista, jossa niitä oli koko joukko; niiden erilaisesta muodosta ja koosta päättäen ne sisälsivät useampia eri väkijuomalajeja. Sikes kaatoi konjakkia lasiin ja käski juutalaisen juoda.
— Kiitoksia, Bill, riittää jo, sanoi juutalainen ja laski lasin pöydälle, kun oli hiukan maistanut siitä.
— Mitä! Pelkäättekö, että me haluamme päästä eroon teistä, vai mitä? kysyi Sikes tuijottaen häneen. Häh!
Äärettömän halveksivasti murahtaen herra Sikes sieppasi lasin ja heitti sen sisällyksen hiilien sekaan ikäänkuin juhlallisiksi alkajaisiksi omaan juomiseensa, johon hän heti ryhtyikin. Juutalainen silmäili ympärilleen, ei uteliaisuudesta, sillä hän oli nähnyt huoneen useasti ennenkin, vaan epäluuloisen levottomana, kuten hänen oli tapana. Huone oli köyhästä sisustettu, ja ainoastaan seinäkaapin pullovarasto saattoi arvelemaan, ettei asukas ollut tavallinen työmies. Muita epäilyttäviä esineitä ei ollut näkyvissä kuin kolme lyijypäistä patukkaa, joista kaksi oli nurkassa ja yksi riippui seinällä.
— Kas niin! sanoi Sikes. Nyt olen valmis.
— Liikeasioihinko? kysyi juutalainen.
— Niin, liikeasioihin, vastasi Sikes, antakaahan siis kuulua, mitä teillä on mielessänne.
— Miten on Chertseyn talon laita, Bill? kysyi juutalainen siirtäen tuolinsa lähemmäksi häntä ja puhuen hyvin matalalla äänellä.
— No mitä siitä sitten? kysyi Sikes.
— Kyllähän te tiedätte, mitä tarkoitan, ystäväni, sanoi juutalainen. Hän tietää, mistä on kysymys, vai mitä luulette, Nancy?
— Eikä tiedä, tiuskaisi Sikes, tai ei tahdo tietää, mikä on aivan sama asia. Puhukaa suunne puhtaaksi ja nimittäkää asioita oikeilla nimillään älkääkä siinä vilkuko ja viittoilko, ikäänkuin minun pitäisi merkkejä käsittää. Itsehän te ensiksi suunnittelitte tätä varkautta. Mitä te oikein tarkoitatte?
— Hiljaa, Bill, hiljaa! sanoi juutalainen, joka turhaan oli yrittänyt keskeyttää toisen kiukunpurkausta. Joku voi kuunnella meitä, hyvä ystävä.
— Kuulkoon vain! ärähti Sikes. Siitä en piittaa! — Mutta kun hän tarkemmin ajateltuaan sentään välitti siitä, niin hän lausui nämä sanat hiljemmin ja tyyntyi samalla hiukan.
— Kas niin, kas niin, sanoi juutalainen mielistelevällä äänellä, minä halusin vain olla varovainen, siinä kaikki. Niin, ystäväni, mitä siis tulee tuohon Chertseyn taloon, niin milloinka siihen oikein käytäisiin käsiksi, Bill? Ajatelkaapa niitä hopeita, hyvät ystävät! Sellaiset hopeat! Juutalainen hieroi käsiään ja kohotti kulmakarvojaan ihastuneena kuvitellessaan tulevaa saalista.
— Siitä ei tule mitään, vastasi Sikes kylmästi.
— Eikö mitään! huudahti Fagin vaipuen takaisin tuoliinsa.
— Ei kerrassaan mitään, vakuutti Sikes. Ei ainakaan sitä, mitä te odotitte.
— Silloin ei työtä ole oikein suoritettu, murahti juutalainen kalveten kiukusta ja pettymyksestä. Älkää yrittäkö uskotellakaan minulle semmoista.
— Uskottelenpa niinkin! vastusti Sikes. Kuinka uskallatte puhua tuolla tavoin? Sanon vain teille, että Toby Crackit on oleskellut talon lähistöllä pari viikkoa, mutta ei ole saanut ketään palvelijoista puolellemme.
— Ettehän vain aio väittää, Bill, sanoi juutalainen tyynemmin, kun huomasi toisen kiivastuvan, ettei talon kumpaakaan miespalvelijaa saa mitenkään suostumaan?
— Kyllä, sitä juuri tarkoitan, vastasi Sikes. Ne ovat olleet vanhan rouvan palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ja vaikka antaisitte niille viisisataa puntaa, niin ne eivät sittenkään kallistaisi korvaansa teidän puheillenne.
— Mutta ettehän ainakaan yritä väittää, että palvelustytöt olisivat yhtä myöntymättömiä? intti juutalainen.
— Aivan samanlaisia, vastasi Sikes.
— Eikö edes muhkea Toby Crackit vaikuta niihin? kysyi juutalainen epäluuloisesti. Muistakaa, Bill, millaisia naiset ovat.
— Ei edes muhkea Toby Crackit, vastasi Sikes. Hän sanoi käyttäneensä valepartaa ja keltaisia liivejä koko sen kirotun ajan, minkä siellä vetelehti, mutta niistä ei ollut apua vähääkään.
— Hänen olisi pitänyt koettaa viiksiä ja sotilashousuja, virkkoi Fagin.
— Hän yritti niitäkin, mutta yhtä turhaan.
Juutalainen näytti sangen nololta; hänen päänsä vaipui rintaa vasten, ja hän istui hetken aikaa syvissä mietteissä. Sitten hän katsahti äkkiä ylöspäin ja lausui huoaten, että yrityksestä oli kai luovuttava, jos Crackitin tiedot olivat oikeita.
— Ja kuitenkin, sanoi hän nojaten käsillään polviinsa, on kovin surkeata menettää niin paljon, kun on jo ehtinyt kiinnittää toiveensa siihen.
— Niinhän se on, myönsi Sikes. Kirotun huono onni!
Seurasi pitkä hiljaisuus. Juutalainen oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, ja hänen kasvoillaan oli pirullisen konnamainen ilme. Sikes vilkaisi häneen vähän väliä salaa, ja Nancy, joka ilmeisesti varoi suututtamasta murtovarasta, istui tulen ääressä silmät ummessa, ikäänkuin ei ollenkaan huomaisi, mitä ympärillä tapahtui.
— Fagin, virkkoi Sikes yht'äkkiä keskeyttäen hiljaisuuden, kannattaisiko teidän maksaa viisikymmentä kultarahaa lisää, jos työ suoritetaan murtamalla?
— Kyllä, vastasi juutalainen äkkiä vilkastuen.
— Asia on siis päätetty? kysyi Sikes.
— Niin on, ystäväni, vastasi juutalainen tarttuen toisen käteen; hänen silmänsä kiiluivat, ja kasvojen lihakset värisivät jännityksestä, jonka Sikesin ehdotus oli hänessä herättänyt.
— Siinä tapauksessa, vastasi Sikes ja sysäsi inhoten juutalaisen käden syrjään, voidaan ryhtyä toimeen, koska te vain haluatte. Toby ja minä kiipesimme toissa yönä puutarhamuurin yli ja tutkimme ovia ja ikkunaluukkuja. Talo on öisin suljettu kuin vankila, mutta eräästä paikasta voimme tunkeutua sisään helposti ja turvallisesti.
— Mistä paikasta, Bill? kysyi juutalainen innokkaasti.
— Katsokaahan, kuiskasi Sikes, kun mennään ruohokentän yli…
— Niin, entä sitten? kysyi juutalainen ojentaen kaulaansa, niin että silmät olivat vähällä pullistua kuopistaan.
— Pyh! huudahti Sikes keskeyttäen äkkiä puheensa, sillä tyttö oli miltei päätään kääntämättä katsahtanut häneen ja kiinnittänyt hänen huomionsa juutalaisen naamaan. Viis siitä, missä se on! Ettehän te voi kylläkään ilman minua ryhtyä puuhaan, sen tiedän, mutta on kuitenkin viisainta olla varuillaan, kun on teidän kanssanne tekemisissä.
— Kuten haluatte, hyvä ystävä, lausui juutalainen. Tarvitaanko ketään muita kuin teidät ja Toby?
— Ei muita, vastasi Sikes, paitsi sorkkarauta ja poika. Meillä on jo edellinen, jälkimmäinen on teidän hankittava. — Poikako! huudahti Fagin. Silloin siellä on mentävä ovilasin läpi, eikö olekin?
— Se ei kuulu teihin, vastasi Sikes. Minä tarvitsen pojan, mutta hän ei saa olla suuri. Voi hitto! lisäsi hän miettiväisesti, kunpa vain olisin saanut Nedin, nokikolarin nuoren pojan!
Ukko piti pojan tahallaan laihana ja vuokrasi hänet välistä tällaisiin pikku puuhiin, mutta pojan isä ajettiin maanpakoon, ja silloin tuli Juvenile Deliquent Society [Hyväntekeväisyysseura.] ja otti pojan huostaansa juuri kun tämä oli alkanut kunnolla ansaita. Nyt häntä opetetaan kirjoittamaan ja laskemaan, ja kaiketi hänestä aikaa myöten tehdään tavallinen oppipoika. Paha periköön nuo seurat! huudahti herra Sikes kiivastuen, kun ajatteli viheliäistä asiantilaa. Ne häärivät niin sisukkaasti, että jos niillä vain olisi kylliksi rahaa, mitä niillä kaikeksi onneksi ei ole, niin vuoden tai parin perästä meillä ei olisi puoltakaan tusinaa poikia omiin asioihimme.
— Eipä olisi, se on totta se, myönsi juutalainen, joka oli tämän puheen aikana istunut mietteissään ja kuullut senvuoksi vain viimeiset sanat. Bill!
— Mitä? kysyi Sikes.
Juutalainen viittasi Nancyyn, joka yhä istui samassa asennossa tuleen tuijottaen, ja osoitti erään merkin avulla, että hän toivoi tytön lähtevän huoneesta. Sikes kohautti hartioitaan, mikä merkitsi, että hän piti tätä varovaisuutta tarpeettomana, mutta suostui sentään ja käski Nancyn tuomaan heille olutpullon.
— Sinä et tahdo mitään olutta, sanoi Nancy asettaen käsivartensa ristiin ja jääden aivan tyynesti paikalleen.
— Mutta minähän sanon, että tahdon, väitti Sikes.
— Älä lorua joutavia! vastasi tyttö kylmästi. — Jatkakaa vain, Fagin! Minä tiedän, mitä hän aikoo sanoa, Bill, ei hänen tarvitse olla minusta tietääkseenkään.
Juutalainen näytti yhä epäröivän. Sikes katseli hämmästyneenä vuoroin kumpaakin.
— No niin, eihän teidän tarvitse pelätä tyttöä, Fagin, sanoi hän viimein. Olettehan tuntenut hänet jo kyllin kauan voidaksenne luottaa häneen, ellei itse piru ole sotkeutunut peliin. Hän ei ole mikään juorukello, vai mitä, Nancy?
— Enpä luulisi olevani! vastasi neitonen, veti tuolinsa pöydän ääreen ja nojasi siihen kyynärpäänsä.
— Et olekaan, ystäväni, sen tiedän, sanoi juutalainen, mutta…
— Mutta mitä? kysyi Sikes.
— Enhän voi tietää, eikö hän hän taas joudu raivoihinsa, kuten tässä eräänä iltana tapahtui, hyvä ystävä, vastasi juutalainen.
Tämän tunnustuksen kuultuaan Nancy neiti purskahti kaikuvaan nauruun, tyhjensi sitten lasillisen konjakkia, ravisti päätään ja päästi ilmoille muutamia huudahduksia, kuten "aja tuuleen!", "anna kuulua!" j.n.e. Nämä kehoitukset vaikuttivat heti ilmeisen rauhoittavasti molempiin herroihin, sillä juutalainen nyökkäsi tyytyväisenä ja istuutui taas paikalleen, ja herra Sikes teki samoin.
— No, Fagin, sanoi Nancy, puhukaa nyt Billille Oliverista!
— Ah, kuinka te olette älykäs, hyvä ystävä, en ole koskaan nähnyt tarkkanäköisempää tyttöä! vastasi juutalainen ja taputti häntä päähän. Oliverista juuri aloinkin puhua! Hah, hah, haa!
— Mitä hänestä sitten? kysyi Sikes.
— Hänhän on juuri sellainen poika, jota te tarvitsette, hyvä ystävä, vastasi juutalainen käheästi kuiskaten ja pani sormen nenälleen vääristäen samalla kasvonsa hirvittävään irvistykseen.
— Hänkö! huudahti Sikes.
— Ota vain hänet, Bill! sanoi Nancy. Niin minä tekisin, jos olisin sinun sijassasi. Tosin hän ei ole yhtä tottunut kuin toiset pojat, mutta sillähän ei ole väliäkään, kun hänen tarvitsee vain avata eräs ovi sinulle. Muista, Bill, että häneen voi luottaa.
— Niin, sen tiedän varmasti, sanoi juutalainen. Häntä on hyvin opetettu viimeisinä viikkoina, ja nyt hänen on jo aika ruveta itse ansaitsemaan elatustaan. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että toiset pojat ovat liian suuria.
— Niin, hän on kyllä oikeata kokoa, virkkoi Sikes miettiväisesti.
— Ja tekee varmasti kaikki, mitä käskette, ystäväni. Hän ei uskalla juonitella, jos nimittäin vain osaatte sopivalla tavalla pelottaa häntä.
— Vai sitä siinä tarvitaan! huudahti Sikes. Mutta minäpä en pelotakaan häntä leikilläni, muistakaa se. Jos huomaan hänessä jotain oikkuja, kun kerran olemme toimessa, niin hän saa vastata puolestaan. Voi käydä niinkin, ettette enää näe häntä elävänä. Tuumikaahan sitä, Fagin, ennenkuin lähetätte hänet. — Muistakaa, mitä sanoin! lisäsi hän sitten punniten kädessään sorkkarautaa, jonka oli ottanut vuoteen alta.
— Kaikki on jo tarkoin harkittu, vastasi juutalainen painokkaasti. Olen pitänyt häntä silmällä — tarkasti silmällä. Antakaamme häneen juurtua sen ajatuksen, että hän on varas, silloin hän on meidän. Ikipäiviksi meidän! Parempaa tilaisuutta ei olisi voinut sattua! — Vanha mies asetti käsivartensa ristiin rinnalleen ja vetäen päänsä hartioiden väliin hän kirjaimellisesti syleili itseään ihastukselta.
— Meidän! matki Sikes. Tarkoitatte kai teidän?
— Ehkä niin, ystäväiseni, vastasi juutalainen kimeästi nauraen. Siis minun, jos niin haluatte, Bill.
— Entä minkätähden, kysyi Sikes katsahtaen uhkaavasti hupaiseen ystäväänsä, miksi te näette niin paljon vaivaa tuon kelmeäposkisen penikan vuoksi, kun hyvin tiedätte, että Common Gardenissa kuljeksii joka ilta viitisenkymmentä poikaa, joista voisitte valita mielenne mukaan?
— Siksi, että niistä ei olisi mitään hyötyä minulle, hyvä ystävä, vastasi juutalainen hiukan hämillään. Kun ne joutuvat kiikkiin, niin niiden naamasta näkee heti, että ne ovat syyllisiä, ja silloinhan minä menehän ne. Mutta jos tätä poikaa ohjataan oikein, hyvät ystävät, niin hän saa vielä lopulta aikaan yhtä paljon kuin kaksikymmentä noita toisia. Sitäpaitsi, lisäsi hän jälleen tyynenä, olemme vielä hänen vallassaan, jos hän sattuisi pääsemään pakoon, ja siitä syystä meidän on liitettävä hänet lujasti joukkoomme. Älkää huolehtiko siitä, kuinka se tapahtuu. Minun vaikutusvaltani on niin suuri, että kun hän vain kerrankin ottaa osaa johonkin varkauteen, niin lopusta lupaan pitää huolen. Onhan tämä paljon parempi kuin jos pitäisi toimittaa poika pois tieltä; se saattaisi käydä meille vaaralliseksi ja tuottaisi sitäpaitsi tuntuvan tappion.
— Milloin ryhdytte puuhaan? kysyi Nancy estäen siten Sikesin kiukkuisen huudahduksen, jolla tämä alkoi sättiä Faginin lempeitä sanoja.
— Niin, se on totta, sanoi juutalainen. Koska siihen ryhdytään?
— Minä olen sopinut Tobyn kanssa ylihuomisyöstä, vastasi Sikes jurosti, ellen lähetä hänelle toista sanaa.
— Hyvä on, sanoi juutalainen, nyt ei ole kuutamoakaan.
— Ei ole, myönsi Sikes.
— Onko kaikki kunnossa, että saalis voidaan heti kuljettaa turvaan? kysyi juutalainen.
Sikes nyökkäsi.
— No entä…
— Kaikki on selvää, keskeytti Sikes. Älkää välittäkö yksityisseikoista. Teidän on parasta lähettää poika tänne huomenillalla, sillä minä lähden matkalle seuraavana aamuna päivän koittaessa. Siis teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää suunne kiinni ja laittaa sulatuspannu kuntoon, siinä kaikki.
Sitten pidettiin neuvottelu, johon kaikki kolme ottivat osaa, ja päätettiin, että Nancy menisi seuraavana iltana pimeän tultua juutalaisen luo ja noutaisi Oliverin. Fagin huomautti nimenomaan, että jos poika osoittaisi vastahakoisuutta, niin hän seuraisi tyttöä mieluummin kuin ketään muuta, koska Nancy oli äskettäin esiintynyt hänen puolustajanaan. Sen lisäksi sovittiin juhlallisesti, että Oliver raukka jätettäisiin puheenaolevaa tarkoitusta varten kokonaan herra William Sikesin huostaan ja että mainittu herra Sikes saisi menetellä hänen kanssaan kuten itse parhaaksi näki olematta juutalaiselle vastuussa tapaturmista tai onnettomuuksista, joita pojalle mahdollisesti tapahtuisi. Jotta sopimus olisi tässä kohden sitova, tuli muhkean Toby Crackitin vahvistaa tosiksi ne selitykset, jotka Sikes palattuaan antaisi työn suorituksesta.
Kun asia oli puhuttu selväksi, alkoi Sikes uutterasti kaataa kurkkuunsa paloviinaa ja heilutteli murtorautaansa, niin että toisia peloitti. Samalla hän laulaa hoilotti jotakin vähemmän kaunista laulunpätkää päästäen tuon tuostakin hurjia kirouksia. Viimein hän sai jonkinlaisen ammattiylpeyden puuskan ja tahtoi välttämättä näytellä työkalujaan. Mutta tuskin oli hän haparoiden vetänyt esille laatikon, jossa ne olivat, ja avannut sen selittääkseen läsnäolijoille eri kapineiden laatua ja käyttöä ja ylistääkseen niiden omituista kauneutta, kun hän kellahti lattialle laatikon päälle ja jäi siihen nukkumaan.
— Hyvää yötä, Nancy! sanoi juutalainen.
— Hyvää yötä!
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja juutalainen tarkkasi tyttöä tutkivasti, mutta tämän silmät eivät värähtäneetkään.
Juutalainen toivotti hänelle uudelleen hyvää yötä, ja kun tyttö käänsi selkänsä, potkaisi hän Sikesiä salavihkaa. Sitten hän alkoi haparoida alas portaita.
— Se on se vanha juttu! mutisi juutalainen itsekseen kulkiessaan kotia kohti. Pahinta noissa naisissa on se, että mitättöminkin seikka voi herättää heissä eloon tunteita, joiden luulisi jo aikoja sitten heiltä unohtuneen, mutta kaikeksi onneksi ne eivät kestä kauan. Hah, hah, haa! Mies lasta vastassa kultapussin takia!
Lyhentäen matkaa tällaisilla hauskoilla mietelmillä Fagin taivalsi loan ja pimeyden halki kolkkoon asuntoonsa, jossa Taskuveijari istui valveilla odottaen kärsimättömästi hänen tuloaan.
— Nukkuuko Oliver? Haluaisin puhua hänen kanssaan, sanoi Fagin heti sisään tultuaan.
— Hän on nukkunut jo monta tuntia, vastasi Taskuveijari avaten erään oven. Tuolla hän makaa!
Poika lepäsi syvässä unessa lattialle tehdyllä kovalla vuoteella. Suru, huoli ja ummehtunut ilma oli niin kalventanut hänen poskensa, että hän näytti kuolleelta. Mutta tällä kuolemalla ei ollut sellaista leimaa, minkä näkee ruumiskirstussa ja kääriliinoissa, vaan se herätti semmoisen tunteen, että henki on juuri paennut, että nuori, lempeä sielu on vain hetki sitten liitänyt taivaaseen eikä maan raskas ilma ole vielä ehtinyt muuttaa sitä tomumajaa, jossa sielu asui.
— Ei nyt, sanoi juutalainen vetäytyen varovasti takaisin. Huomenna, huomenna.