NELJÄSTOISTA LUKU.

Antaa lisätietoja Oliverin oleskelusta herra Brownlowin luona sekä kertoo merkillisestä ennustuksesta, jonka herra Grimwig lausui, kun Oliver lähetettiin asialle.

Oliver tointui ennen pitkää siitä pyörtymyksestä, jonka herra Brownlowin kiivas huudahdus oli aiheuttanut. Tämän jälkeen sekä vanha herra että rouva Bedwin varoivat huolellisesti viittaamasta edellämainittuun muotokuvaan ja jutellessaan Oliverin kanssa he valitsivat sellaisia puheenaiheita, jotka eivät olleet missään yhteydessä hänen elämänvaiheittensa tai tulevaisuudentoiveittensa kanssa, vaan ainoastaan huvittivat häntä aiheuttamatta mielenliikutusta. Hän oli vielä liian heikko voidakseen aterioida muiden seurassa, mutta kun hän seuraavana päivänä tuli emännöitsijän huoneeseen, katsahti hän ensimmäiseksi seinälle toivoen jälleen näkevänsä kauniin naisen kuvan. Hän pettyi kuitenkin, sillä taulu oli poissa.

— Niin, sanoi emännöitsijä, joka oli huomannut Oliverin katseen, se on poissa, kuten näet.

— Niin, näen sen, vastasi Oliver huoaten. Miksi se on viety pois?

— Se otettiin seinältä, rakas lapsi, sentähden että herra Brownlow sanoi sen häiritsevän sinua ja siten vaikeuttavan sinun parantumistasi, näetkös.

— Voi, se ei ole häirinnyt minua ollenkaan. Minä katselin sitä niin mielelläni.

— No niin, sanoi vanha emännöitsijä hyväntahtoisesti, koetahan tulla pian terveeksi, poikaseni, niin kyllä se ripustetaan jälleen paikalleen, sen lupaan sinulle; mutta puhukaamme nyt jostakin muusta.

Tällä kertaa ei Oliver saanut tietää maalauksesta sen enempää, ja kun vanha rouva oli ollut hänelle niin ystävällinen hänen sairautensa aikana, niin hän koetti olla ajattelematta koko asiaa. Sen sijaan hän kuunteli tarkkaavaisesti kertomuksia hänen kiltistä ja kauniista tyttärestään, joka oli naimisissa yhtä kiltin ja kauniin miehen kanssa ja asui maalla, ja pojastaan, jolla oli toimi erään kauppaliikkeen konttorissa Länsi-Intiassa ja joka oli myöskin siivo nuori mies ja kirjoitti hänelle niin herttaisia kirjeitä vieläpä monta kertaa vuodessa, että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän vain ajattelikin niitä. Kun vanha rouva oli siten laajasti kuvaillut oivallisia lapsiaan ja hyvää, rakasta miesvainajaansa, joka oli maannut haudassa, se rakas sielu, jo kaksikymmentäkuusi vuotta, niin tuli teenjuonnin aika. Kun se oli ohi, niin hän rupesi opettamaan Oliverille cribbage-peliä, jonka tämä oppi sitä mukaa kuin toinen ehti opettaa ja johon he olivat hartaasti syventyneet, kunnes toipilaan tuli aika nauttia hiukan lämmintä viiniä veteen sekotettuna sekä paahdettua leipää ja sitten mennä kiltisti nukkumaan.

Nämä toipumispäivät olivat pelkkää onnea Oliverille. Kaikki oli niin rauhallista, sievää ja siistiä, kaikki ihmiset niin kilttejä, että hänestä tuntui melkein siltä kuin olisi joutunut taivaaseen siitä melusta ja hälinästä, missä hän siihen asti oli elänyt. Hän oli tuskin niin terve, että jaksoi olla jalkeilla, kun herra Brownlow jo teetti hänelle uuden puvun, lakin ja kengät. Kun Oliver sai luvan menetellä vanhojen vaatteittensa kanssa mielensä mukaan, niin hän antoi ne eräälle palvelustytölle, joka oli ollut hänelle ystävällinen, ja pyysi tätä myymään ne jollekin juutalaiselle ja pitämään itse rahat. Tyttö teki sen mielellään, ja kun Oliver katseli ikkunasta, miten juutalainen pisti ne säkkiinsä ja lähti tiehensä, niin hän iloitsi ajatellessaan, että oli nyt onnellisesti päässyt niistä eroon eikä hänen enää milloinkaan tarvitsisi pukea niitä ylleen. Ne olivatkin jo kurjia repaleita, eikä Oliverilla ollut koskaan ennen ollut uutta pukua.

Eräänä iltana, noin viikon kuluttua muotokuvan johdosta sattuneesta tapauksesta, kun Oliver istui rouva Bedwinin kanssa juttelemassa, lähetti herra Brownlow sanan, että jos Oliver tunsi itsensä oikein vahvaksi, niin hän saattoi tulla hänen työhuoneeseensa hetkeksi puhelemaan.

— No voi minun päiviäni! Pesehän kätesi; minä kampaan hiuksesi oikein kauniisti jakaukselle, rakas lapsi, huudahti rouva Bedwin. Voi rakas kultaseni! Jos vain olisimme aavistaneet, että hän lähettää hakemaan sinua, niin olisimme panneet uuden kauluksen ja laittaneet sinut hienoksi kuin nukke!

Oliver teki kuin oli käsketty, ja vaikka rouva Bedwin koko ajan kovasti päivitteli, ettei hän ehtinyt edes röyheltää sitä pikku pitsiä, mikä reunusti hänen paidankaulustansa, näytti poika kuitenkin niin sievältä ja siistiltä, että vanha rouva arveli tarkastellessaan häntä ihastuneena kiireestä kantapäähän, että tuskin suurimmalla vaivallakaan enää voisi saada sen parempaa aikaan.

Näin rohkaistuna Oliver koputti työhuoneen ovelle ja astui Brownlowin kehoituksesta pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli täynnä kirjoja ja jonka ainoa ikkuna vietti pieneen puutarhaan päin. Ikkunan eteen oli siirretty pöytä, jonka ääressä Brownlow istui lukemassa. Nähdessään Oliverin hän työnsi kirjansa syrjään ja käski häntä istuutumaan lähelle pöytää. Oliver totteli ihmetellen itsekseen, mitä ihmisiä ne olivat, jotka lukivat niin paljon kirjoja, mitkä oli nähtävästi kirjoitettu viisastuttamaan maailmaa — tämä pysyy muuten arvoituksena Oliveria paljon kokeneemmillekin ihmisille koko heidän elämänsä ajan.

— Siinä on aika paljon kirjoja, eikö totta, poikaseni? sanoi Brownlow huomatessaan, miten uteliaasti Oliver silmäili täpö täysiä hyllyjä, jotka ulottuivat lattiasta kattoon saakka.

— On kyllä, herra, vastasi Oliver, en ole koskaan nähnyt noin paljoa.

— Jos käyttäydyt hyvin, niin saat lukea niitä, sanoi vanha herra ystävällisesti, ja se on sinusta varmasti hauskempaa kuin nyt niiden katseleminen — muutamissa tapauksissa tietenkin, sillä on sellaisiakin kirjoja, joiden ulkoasu on paljon parempi kuin sisällys.

— Nuo suuret kirjat ovat varmaankin sitä lajia, herra? virkkoi Oliver osoittaen eräitä kokoarkin suuruisia, runsaasti kullattuja teoksia.

— Eivät aina, vastasi vanha herra hymyillen ja taputti Oliveria päähän. On olemassa toisia ainakin yhtä paksuja kuin nämä, mutta sisällöltään paljon laihempia. Etkö sinä tahtoisi tulla oppineeksi mieheksi ja ehkä itse kirjoittaa kirjoja?

— Luulen, että haluaisin mieluummin lukea niitä, herra.

— Mitä! Etkö sinä halua kirjailijaksi? huudahti vanhus. Oliver mietti hetkisen, ja sanoi sitten, että hänen mielestään oli parempi olla kirjakauppias, ja vanha herra nauroi sydämellisesti selittäen, että se oli hyvin sanottu, mikä ilahutti Oliveria, vaikka hän ei ollenkaan käsittänyt, miten oli niin hyvin osannut vastata.

— No, no, sanoi vanha herra vakavammin, älä ole peloissasi, emme tee sinusta kirjailijaa niin kauan kuin voi oppia rehellisen ammatin tai jonkun muun toimen.

— Kiitos, herra, vastasi Oliver. Hänen äänessään oli tällöin niin vakava sävy, että vanha herra purskahti taas nauruun ja lausui jotakin merkillisestä vaistosta, mihin Oliver ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, koska ei sitä käsittänyt.

— Ja nyt, sanoi Brownlow jos mahdollista vieläkin ystävällisemmällä äänellä kuin tähän asti, toivon että kuuntelet, mitä nyt sanon, poikaseni. Puhun sinulle aivan avomielisesti, sillä olen varma siitä, että ymmärrät minua yhtä hyvin kuin monet vanhemmat ihmiset.

— Voi, älkää vain sanoko, että aiotte lähettää minut pois luotanne, herra! huudahti Oliver säikähtyneenä vanhan herran äänen vakavasta soinnusta. Älkää ajako minua taas kuljeskelemaan kaduille. Antakaa minun jäädä tänne ja ruveta teidän palvelijaksenne. Älkää lähettäkö minua takaisin siihen kauheaan paikkaan, josta tulin. Säälikää poika raukkaa!

— Rakas lapsi, vastasi vanha herra Oliverin lämpimän pyynnön liikuttamana, ei sinun tarvitse pelätä, että minä hylkään sinua, ellet itse anna siihen aihetta.

— Sitä en tee koskaan, en koskaan, herra, huudahti Oliver.

— Uskon sen mielelläni. Olen usein pettynyt ihmisistä, joita olen koettanut avustaa, mutta mieleni on taipuvainen luottamaan sinuun, ja oikeastaan kiinnität mieltäni enemmän kuin voin itsellenikään selittää. Ne ihmiset, joita olen rakastanut eniten, ovat jo kauan levänneet maan mullassa, mutta vaikka he ovat vieneet elämäni onnen ja ilon mukanaan hautaan, en ole kuitenkaan tehnyt sydämestäni ruumisarkkua ja sulkenut siihen jaloimpia tunteitani. Katkerat surut ovat vain syventäneet niitä, mikä on mielestäni oikein, sillä surun tulee jalostaa meitä.

Kun vanha mies sanoi tämän matalalla äänellä puhuen enemmän itsekseen kuin Oliverille ja oli sitten ääneti kauan aikaa, niin Oliverkin istui aivan hiljaa ja uskalsi tuskin hengittää.

— No niin, jatkoi vanha herra lopulta iloisemmin, sanon tämän vain senvuoksi, että sinulla on nuori sydän, ja kun tiedät, että olen jo paljon kärsinyt, niin ehkä varot paremmin haavoittamasta minua uudelleen. Sanot olevasi orpo, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa, ja kaikki tiedustelut, mitkä olen voinut panna toimeen, ovat vahvistaneet puheesi. Kerrohan nyt minulle koko elämäkertasi, mistä olet kotoisin, kuka on kasvattanut sinut ja miten jouduit siihen seuraan, josta sinut löysin. Kerro kaikki suoraan, niin sinulta ei puutu ystäviä niin kauan kuin minä elän.

Nyyhkytykset tukahduttivat Oliverin äänen muutamiksi minuuteiksi, ja juuri kun hän oli aikeissa kertoa, kuinka hän oli kasvanut maalla eräässä lastenkodissa, josta Bumble oli sitten vienyt hänet köyhäintaloon, kuului ulko-ovelta omituinen, kärsimätön kolkutus; pian senjälkeen palvelustyttö juoksi portaita ylös ja ilmoitti herra Grimwigin saapuneen.

— Tuleeko hän tänne ylös? kysyi herra Brownlow.

— Tulee, herra, vastasi palvelustyttö. Hän kysyi, oliko talossa tuoreita teeleipiä, ja kun minä sanoin olevan, niin hän ilmoitti tulleensa teelle.

Herra Brownlow hymyili ja sanoi Oliverille, että herra Grimwig oli hänen vanha ystävänsä ja ettei hänen karskista käytöksestään tarvinnut välittää, sillä hän oli pohjaltaan kunnon mies, minkä seikan hän varmasti tiesi.

— Menenkö minä alakertaan? kysyi Oliver.

— Ethän toki, vastasi Brownlow, jää vain tänne. Samassa astui huoneeseen vilkasliikkeinen, vanhahko herra, joka hiukan ontui vasenta jalkaansa ja nojautui paksuun keppiin. Hänen yllään oli sininen takki, raitaiset liivit, nankiinihousut ja säärystimet sekä valkea hattu, jonka leveät lieret oli alapuolelta päällystetty vihreällä. Sangen hienosti röyhelletty paidanrintaus pistäytyi hyvän matkaa liivien päälle, ja niiden alareunassa keikkuivat irrallaan hyvin pitkät, teräksiset kellonperät, päässä kellonavain. Hänen valkea kaulaliinansa oli sidottu tavallisen appelsiinin kokoiseen solmuun, ja hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä on mahdoton kuvata. Hänellä oli puhuessaan tapana kääntää päänsä kokonaan toiselle sivulle ja samalla katsella silmäkulmainsa alta vastaiselle taholle, mikä sai katselijan ehdottomasti ajattelemaan papukaijaa. Tämä päänasento hänellä oli nytkin, kun hän istuutui pitäen ojennetussa kädessään pientä appelsiininkuorta.

— Katsokaahan! Näettekö tämän? Eikö ole sitten merkillistä, etten minä voi enää käydä tervehtimässä ystäviäni löytämättä portaista tuollaista törkyä. Appelsiininkuorta saan kiittää siitä että nyt onnun, ja tiedän, että se vielä loppujen lopuksi vie minulta hengen. Se on aivan varmaa, herra; appelsiininkuoresta tulee minun turmani, muuten lupaan syödä oman pääni, herra! — Tällä kauniilla lupauksella herra Grimwig aina vahvisti väitteensä. Jos nyt todistelun vuoksi oletettaisiin mahdolliseksi, että tiede kerran vielä edistyisi niin pitkälle, että ihminen voisi syödä oman päänsä, jos se häntä huvittaisi, niin kuului herra Grimwigin lupaus sitäkin kummallisemmalta, kun hänen päänsä oli niin tavattoman suuri, että tuskinpa maailman toivorikkainkaan ihminen voisi uskoa kenenkään syövän sitä, ei ainakaan yhdellä kerralla, vaikkapa siitä erotettaisiinkin sen paksu puuterikerros.

— Oman pääni syön, herra, toisti Grimwig iskien keppinsä lattiaan. Ohoo! Mitäs tämä on! lisäsi hän sitten huomatessaan Oliverin ja peräytyi pari askelta.

— Se on pieni Oliver Twist, josta olemme puhuneet, sanoi Brownlow.

Oliver kumarsi.

— Ette suinkaan vain tarkoita, että tuo on se poika, jolla oli kuumetta? kysyi Grimwig perääntyen vielä pari askelta. Odottakaahan hetkinen! Seis! Älkää sanoko mitään… jatkoi hän katkonaisesti iloiten keksinnöstään niin, ettei muistanut pelätä kuumetta, tämä on se poika, jolla oli appelsiini! Ellei tuo ole se poika, joka heitti kuoren portaille, niin minä syön pääni ja hänen päänsä myös.

— Ei, ei, hänellä ei ole ollut appelsiinia, sanoi herra Brownlow hymyillen. Kas niin, pankaahan hattunne jonnekin ja puhelkaa nuoren ystäväni kanssa.

— Tällainen saa minut aina suunniltani, sanoi ärtyisä vanha herra vetäessään hansikkaita käsistään. Tällä kadulla on aina enemmän tai vähemmän appelsiininkuoria, ja minä tiedän, että niitä heittelee sinne tohtorin poika sieltä kadunkulmasta. Eilen illallakin muuan tyttö kompastui tuollaiseen kuoreen ja lankesi puutarhani aitaa vasten. Heti kun hän oli päässyt jälleen jaloilleen, näin hänen katsahtavan lääkärin kirottuun, punaiseen lyhtyyn. "Älkää menkö hänen luokseen!" huusin minä ikkunasta. "Hän on murhaaja! Hän virittää ihmisille satiinia!" — ja se on totta. Ellei hän ole sellainen, niin… Kuumaverinen vanha herra iski keppinsä taas kiivaasti lattiaan, minkä hänen ystävänsä tiesivät merkitsevän sitä, että hän lupasi syödä oman päänsä, vaikka sitä ei sanoin lausuttukaan. Sitten hän istuutui pitäen yhä keppiä kädessään, pani nenälleen rillit, jotka riippuivat leveässä, mustassa nauhassa ja rupesi tarkastamaan Oliveria, joka punastui ja kumarsi uudelleen.

— Vai niin, onko tuo nyt se poika? kysyi herra Grimwig viimein.

— Kyllä se on hän, vastasi herra Brownlow.

— Mitä sinulle kuuluu, poika? kysyi Grimwig.

— Kiitos, oikein hyvää, herra, vastasi Oliver. Brownlow, joka näkyi pelkäävän, että hänen omituinen ystävänsä sanoisi jotain epämiellyttävää, käski Oliverin alakertaan ilmoittamaan rouva Bedwinille, että he halusivat teetä. Kun poika ei pitänyt vieraan käytöstavasta, niin hän riensi hyvillä mielin pois huoneesta.

— Eikö se ole kaunis poika? kysyi Brownlow.

— En tiedä, vastasi herra Grimwig äreästi.

— Ette tiedä?

— En todellakaan tiedä. En ole koskaan huomannut mitään eroa poikien välillä. Tunnen ainoastaan kahta lajia poikia. Jauhonaamaisia ja lihanaamaisia.

— Kumpaan lajiin Oliver sitten kuuluu?

— Jauhonaamaisiin. Eräällä ystävälläni on lihanaamainen poika. Kaunis poika, sanovat ihmiset, kun sillä on pallonpyöreä pää, punaiset posket ja mulkoilevat silmät; hirveä poika minun mielestäni — ruumis ja raajat näyttävät pullistuvan pois sinisen puvun sisästä, ääni kuin luotsilla ja ruokahalu kuin sudella. Kyllä minä tunnen sen venkaleen.

— Mutta, huomautti herra Brownlow, nämä tuntomerkithän eivät sovi Oliver Twistiin, joten teidän ei tarvitse kiihtyä hänen tähtensä.

— Eivät sovi kylläkään, vastasi Grimwig, mutta ehkä hänellä on vielä pahempia ominaisuuksia.

Brownlow yskähti kärsimättömästi, mikä näytti suuresti huvittavan herra Grimwigiä.

— Hänellä on ehkä huonompia ominaisuuksia, sanon minä, toisti Grimwig. Mistä hän on kotoisin? Kuka hän on? Millainen hän on? Hänellä on ollut kuume — entä sitten? Eihän kuume ole ominaista kunnon ihmisille! Huonot ihmisethän voivat joskus saada kuumeen, eikö totta? Tunsin erään miehen, joka hirtettiin Jamaicassa isäntänsä murhasta, ja hänellä oli ollut kuumetta kokonaista kuusi kertaa, mutta ei häntä sittenkään armahdettu, ei. Johan nyt! Lorua!

Oikeastaan oli asia niin, että herra Grimwig oli sydämensä sisimmässä taipuvainen myöntämään Oliverin ulkomuodon ja käytöksen sangen miellyttäväksi, mutta hänessä oli kova kiistämishalu, jota appelsiininkuoren löytö oli vielä kiihoittanut, ja kun hän ei mitenkään suonut, että kukaan hänelle edeltäpäin määrittelisi, oliko joku poika hauskannäköinen vai ei, niin hän oli ensi hetkestä päättänyt vastustaa ystäväänsä kaikessa. Kun herra Brownlow lisäksi myönsi, ettei hän vielä voinut antaa tyydyttävää vastausta Grimwigin vastauksiin, koska oli lykännyt tiedustelut Oliverin entisestä elämästä siksi, kunnes poika oli tullut kyllin vahvaksi, niin herra Grimwig nauroi ärsyttävästi. Sitten hän kysyi pilkallisesti hymyillen, oliko emännöitsijällä tapana laskea hopeat iltaisin, sillä ellei tämä jonakin kauniina päivänä kaipasi paria ruokalusikkaa, niin hän — ja niin edespäin.

Vaikka Brownlow oli itsekin verrattain äkkipikainen herra, suhtautui hän tähän kaikkeen kuitenkin tyynesti, sillä hän tunsi ystävänsä omituisuudet. Kun Grimwig teetä juotaessa lausui olevansa täysin tyytyväinen vehnäleipiin, sujui keskustelu taas rauhallisesti, niin että Oliverkin, joka myös oli seurassa, tunsi itsensä vapaammaksi jörön vanhan herran läsnäollessa.

— Ja milloin luulette saavanne kuulla täydellisen ja totuudenmukaisen kertomuksen Oliver Twistin elämästä ja seikkailuista? kysyi herra Grimwig aterian loppupuolella luoden syrjäsilmäyksen Oliveriin.

— Huomenna aamupäivällä, vastasi herra Brownlow. Haluan mieluummin olla silloin kahden kesken hänen kanssaan. Tule huomenaamulla kello kymmenen aikaan luokseni yläkertaan, poikaseni.

— Kyllä, herra, vastasi Oliver. Hän lausui tämän hiukan epävarmasti, sillä Grimwigin tutkiva katse sai hänet hämilleen.

— Minäpä sanon teille jotakin, kuiskasi Grimwig Brownlowille. Hän ei tule teidän luoksenne huomenna kello kymmenen. Minä näin hänen epäröivän vastatessaan. Hän aikoo puijata teitä, hyvä ystävä.

— Voin vaikka vannoa, ettei hän tee sitä, vastasi herra Brownlow lämpimästi.

— Jollen ole oikeassa, niin… ja keppi kolahti lattiaan.

— Vastaan hengelläni sen pojan rehellisyydestä, sanoi Brownlow lyöden kämmenensä pöytään.

— Ja minä panen pääni pantiksi, että hän on petturi, vastasi herra Grimwig pamauttaen nyrkkinsä pöytään.

— Saammehan nähdä, sanoi Brownlow koettaen hillitä suuttumustaan.

— Niin, kyllä saamme nähdä, myönsi Grimwig ärsyttävästi hymyillen.

Kohtalo oli nyt päättänyt, että rouva Bedwinin piti samassa hetkessä astua huoneeseen käsivarrellaan pinkka kirjoja, jotka herra Brownlow oli aamulla ostanut samalta kirjakauppiaalta, joka on jo aikaisemmin esiintynyt tässä kertomuksessa. Laskettuaan pinkan pöydälle rouva Bedwin aikoi lähteä.

— Käskekää pojan odottaa hiukan, rouva Bedwin! sanoi Brownlow. Minulla on vähän asiaa hänelle.

— Hän meni jo, herra, vastasi rouva Bedwin.

— Huutakaa hänet takaisin, sanoi Brownlow. Se on tärkeätä. Kirjakauppias on köyhä mies ja kirjoja ei ole maksettu. Sitäpaitsi lähettäisin muutamia kirjoja takaisin.

Ulko-ovi avattiin. Oliver juoksi toiseen suuntaan, palvelustyttö toiseen ja rouva Bedwin seisoi portailla huudellen, mutta poikaa ei kuulunut. Hetken kuluttua Oliver ja palvelustyttö palasivat hengästyneinä ja ilmoittivat, etteivät olleet nähneet häntä enää.

— Sepä on ikävää, sanoi Brownlow. Olisin tahtonut jo tänä iltana lähettää nämä kirjat.

— Antakaa Oliverin viedä ne, sanoi Grimwig ivallisesti hymyillen, kyllä hän varmasti toimittaa ne perille asti.

— Niin, antakaa minun viedä ne, herra, juoksen koko matkan, pyysi Oliver.

Vanha herra oli juuri sanomaisillaan, ettei Oliver saanut millään ehdolla mennä ulos, kun Grimwigin ilkeä yskähtely ikäänkuin pakotti hänet muuttamaan mielensä. Hän päätti siis, että Oliver saisi nyt heti osoittaa hänen vanhan ystävänsä epäluulot ainakin tässä kohden aiheettomiksi.

— No niin, saat mennä, poikaseni, sanoi vanha herrasmies. Kirjat ovat tuolilla minun pöytäni vieressä. Juokse yläkertaan hakemaan ne.

Iloisena siitä, että hänestä oli hyötyä, Oliver riensi noutamaan kirjoja ja odotti sitten lakki kädessä lähempiä määräyksiä.

— Sano kirjakauppiaalle, jatkoi herra Brownlow luoden kiinteän katseen Grimwigiin, että tuot nämä kirjat takaisin ja haluat maksaa ne neljä puntaa ja kymmenen shillinkiä, jotka minä olen hänelle velkaa. Tässä on viiden punnan seteli. Siitä tulee siis kymmenen shillinkiä takaisin.

— En viivy siellä kymmentä minuuttiakaan, herra, sanoi Oliver, ja kun hän oli pistänyt setelin takkinsa taskuun ja huolellisesti sijoittanut kirjat kainaloonsa, niin hän kumarsi kunnioittavasti ja lähti huoneesta. Rouva Bedwin seurasi häntä portille, neuvoi, mitä tietä hänen oli mentävä ja ilmoitti kirjakauppiaan nimen ja osoitteen, mitkä kaikki Oliver sanoi hyvin tietävänsä; lopuksi vanha rouva varoitti häntä kylmettymästä ja päästi hänet sitten lähtemään.

— Jumala siunatkoon hänen lempeitä kasvojaan! sanoi vanha nainen katsellessaan hänen jälkeensä. Minulla on tuskin sydäntä päästää häntä näkyvistäni.

Samassa Oliver katsahti iloisesti taakseen ja nyökkäsi, ennenkuin kääntyi kulmasta. Vanha rouva vastasi hymyillen hänen tervehdykseensä, sulki oven ja palasi huoneeseensa.

— Saattepa nähdä, hän on täällä jälleen korkeintaan kahdenkymmenen minuutin kuluttua, virkkoi Brownlow vetäen kellon taskustaan ja asettaen sen pöydälle. Silloin on jo pimeä.

— Te siis todellakin luulette hänen palaavan? kysyi herra Grimwig.

— Epäilettekö sitä? kysyi herra Brownlow hymyillen. Kiistämishalu vallitsi voimakkaana herra Grimwigissä, ja ystävän varma hymy oli vain omiaan yllyttämään häntä.

— Tietysti, vastasi hän iskien nyrkkinsä pöytään, vahvasti epäilenkin. Pojalla on uusi puku yllään, pinkka arvokkaita kirjoja kainalossa ja viiden punnan seteli taskussa. Hän palaa vanhojen ystäviensä, varkaitten, joukkoon ja nauraa teille. Jos se poika vielä joskus tulee tähän taloon, niin minä lupaan syödä oman pääni.

Näin sanoessaan hän siirsi tuolinsa lähemmäksi pöytää, ja siinä ystävykset nyt istuivat, kello keskellään, äänettöminä odottaen. Todistuksena siitä, miten tärkeänä pidämme omaa mielipidettämme ja miten uljaasti puolustamme hätäisimpiäkin ja mahdottomimpiakin johtopäätöksiämme, mainittakoon, että vaikka herra Grimwig ei ollut mikään kovasydäminen mies ja vaikka hän olisi kovasti suuttunut, jos olisi nähnyt kunnioitettua ystäväänsä petettävän, niin hän kuitenkin toivoi tällä hetkellä kaikesta sydämestään, ettei Oliver Twist, palaisi. Niin ristiriitainen on ihmisen luonne!

Vähitellen tuli niin pimeä, että kellontaulun numeroita saattoi tuskin erottaa, mutta vanhat herrat istuivat yhä ääneti paikoillaan, kello keskellään.