← Table of contents
Oliver Twist

YHDEKSÄS LUKU.

Reading edition · Edition 4

Kertoo enemmän ystävällisestä herrasta ja hänen lupaavista oppilaistaan.

Oliver heräsi seuraavana aamuna myöhään sikeästä, virkistävästä unesta. Huoneessa ei ollut ketään muita kuin vanha juutalainen, joka lämmitti kattilassa kahvia aamiaiseksi ja hiljaa vihelteli hämmentäessään sitä rautalusikalla. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, kun ulkoa kuului jotain melua, mutta päästyään selville, mistä se johtui, hän rupesi taas viheltelemään ja hämmentämään.

Vaikka Oliver oli jo oikeastaan lakannut nukkumasta, ei hän ollut kuitenkaan täysin hereilläkään. Unen ja valvomisen välillä on jonkinlainen horrostila, jossa ihminen on ainoastaan puolittain tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta jossa kumminkin näkee puoliavoimin silmin viiden minuutin ajalla enemmän unia kuin niissä viidessä minuutissa, jotka nukkuu silmät aivan ummessa ja kaikki aistit täydellisessä tiedottomuudessa. Sellaisina hetkinä tietää kuolevainen olento sielunsa puuhista juuri sen verran, että saa hämärän aavistuksen siitä, miten se kykenee pakenemaan maasta ja halveksimaan ajan ja paikan rajoituksia ollessaan vapaana ruumiillisen verhonsa kahleista.

Oliver oli juuri nyt sellaisessa olotilassa. Hän näki juutalaisen puoleksi ummistuneilla silmillään, kuuli hänen viheltelevän ja tajusi äänen, jonka lusikka aikaansai raapiessaan kattilan kylkiä ja pohjaa, ja kuitenkin samat aistit askartelivat samaan aikaan niiden ihmisten parissa, jotka hän oli joskus tuntenut.

Kun kahvi oli valmista, laski juutalainen kattilan kaminanreunustalle ja seisottuaan muutamia minuutteja neuvottomana ikäänkuin ei muistaisi mitä hänen piti tehdä, hän kääntyi Oliveriin päin ja kutsui häntä nimeltä. Poika ei vastannut, vaan näytti nukkuvan.

Kun juutalainen oli varmistunut tämän asian suhteen, meni hän ovelle ja lukitsi sen; sitten hän otti jostakin lattianalaisesta komerosta, kuten Oliverista näytti, pienen laatikon, jonka hän varovasti asetti pöydälle. Hänen silmänsä leimusivat, kun hän nosti kantta ja katsoi laatikkoon. Hän siirsi pöydän ääreen tuolin, istuutui ja otti laatikosta komean, säihkyvillä hohtokivillä koristetun kultakellon.

— Kas niin, sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään ja vääristäen naamansa inhottavaan irvistykseen. — Kelpo poikia! Uskollisia viimeiseen saakka! Eivät ilmaisseet vanhalle papille, missä asuivat, eivätkä lörpötelleet joutavia vanhasta Faginista. Ja miksipä ne muuten niin olisivat tehneetkään? Silloinpa ei hirttonuora tai pyövelinkirves olisi ollut kovinkaan kaukana. Ei, ei, eivät ne ole tyhmiä! Kelpo poikia, kelpo poikia!

Mutisten tuontapaisia mietelmiä juutalainen kätki taas kellon entiseen paikkaansa. Sitten hän poimi laatikosta vähintäin puoli tusinaa samanlaisia esineitä, joita hän tarkasteli mielihyvällä; näiden jälkeen tuli näkyviin sormuksia, rintaneuloja, rannerenkaita ja muita niin kallisarvoisia ja taidokkaasti valmistettuja koristeita, ettei Oliver tiennyt edes niiden nimiä.

Pantuaan nämäkin korut jälleen paikoilleen juutalainen veti vielä esiin erään, joka oli niin pieni, että sitä saattoi tuskin erottaa hänen kädestään. Siinä näkyi olevan jokin tavattoman hieno kirjoitus, sillä juutalainen pani sen pöydälle ja tuijotti sitä kauan aikaa varjostaen kädellä silmiään. Lopulta hän pisti sen takaisin laatikkoon ikäänkuin olisi luopunut yrityksestään, nojautui tuolin selkää vasten ja mutisi:

— Onpa se kuolemanrangaistus sentään mainio keksintö! Kuolleet eivät kadu koskaan, kuolleet eivät juorua mitään. Niin, siitä on hyötyä liikeasioille! Viisi peräkkäin roikkumassa, eikä ketään ole jäänyt minua pettämään ja ilmiantamaan!

Samassa kun juutalainen lausui nämä sanat, osuivat hänen kirkkaat, mustat silmänsä, jotka tähän saakka olivat tuijottaneet suoraan eteenpäin, Oliverin kasvoihin. Pojan silmät olivat suuntautuneet häneen äärettömän uteliaina, ja vaikka hän oli vasta aivan äsken täydellisesti herännyt, niin ukko huomasi hetipaikalla, että häntä katseltiin. Hän paiskasi laatikon kannen kiinni, niin että paukahti, tempasi pöydältä leipäveitsen käteensä ja kavahti raivoisana seisaalleen. Mutta samalla hän vapisi aika lailla, sillä suuressa kauhussaankin Oliver huomasi, että veitsi tutisi hänen kädessään.

— Mitä nyt? sanoi juutalainen. Mitä sinä väijyt? Miksi olet valveilla? Mitä olet nähnyt? Vastaa, poika! Hetipaikalla, jos tahdot pitää henkesi!

— En voinut enää nukkua, herra, vastasi Oliver hiljaa. Olen pahoillani, jos häiritsin teitä.

— Olitko valveilla tunti sitten? kysyi juutalainen luoden poikaan raivoisan silmäyksen.

— En, herra.

— Puhutko totta? ärjäsi juutalainen entistä hurjemman ja uhkaavamman näköisenä.

— Puhun, en ollut todellakaan valveilla, herra, vastasi Oliver vakavasti, vakuutan sen teille.

— Hiljaa, hiljaa, ystäväiseni! sanoi juutalainen nyt aivan entisellään ja leikitteli hiukan veitsellä, ennenkuin pani sen pöydälle, ikäänkuin uskotellakseen Oliverille, että hän oli tarttunut siihen vain piloillaan. — Tiesinhän sen, pikku ystäväni. Tahdoin vain pelottaa sinua. Sinä olet rohkea poika, Oliver! Hah, hah, haa! Olet kuin oletkin urhea poika! Ja juutalainen hieroi käsiään nauraa hihittäen, mutta vilkui samalla levottomasti laatikkoon.

— Näitkö näitä koreita kapineita, pikku ystäväni? kysyi juutalainen hetken kuluttua laskien kätensä laatikolle.

— Näin, herra, vastasi Oliver.

— Vai niin! sanoi juutalainen kalveten. Ne — ne ovat minun pieni omaisuuteni, Oliver; siinä on kaikki, millä minun on tultava toimeen vanhoilla päivilläni. Ihmiset sanovat minua saituriksi, ystäväiseni, niin ne sanovat.

Oliverin mielestä vanhus olikin aika saituri, kun asui niin siivottomassa paikassa, vaikka hänellä oli niin paljon kelloja. Mutta sitten hän ajatteli, että ukon hyvyys Taskuveijaria ja muita poikia kohtaan maksoi hänelle varmasti suuria summia, ja senvuoksi hän loi kunnioittavan silmäyksen juutalaiseen ja kysyi, saisiko hän nousta makuulta.

— Saatpa tietysti, poikaseni. Odotahan hiukan. Oven luona on vesisanko. Tuo se tänne, minä annan sinulle pesuastian, niin saat peseytyä, ystäväni.

Oliver nousi, kulki lattian poikki ja kumartui ottamaan sankoa. Kun hän kääntyi, oli laatikko poissa.

Tuskin hän oli ehtinyt peseytyä ja tyhjentää vadin heittämällä pesuveden ulos ikkunasta, kuten Fagin oli käskenyt, kun Taskuveijari astui huoneeseen mukanaan pirteä toveri, jonka Oliver oli edellisenä iltana nähnyt tupakoivien poikien joukossa ja joka nyt esitettiin hänelle Charley Bates'ina. Kaikki neljä kävivät nyt aamiaiselle, jonka muodostivat kahvi, kappale liikkiötä ja lämmin leipä, jonka Taskuveijari oli tuonut kotiin hattunsa kuvussa.

— No, sanoi Fagin katsahtaen merkitsevästi Oliveriin, mutta puhuen Taskuveijarille, toivon, että olette olleet ahkeria tänään, ystäväni?

— Kovin ahkeria, vastasi Taskuveijari.

— Kuin mehiläiset, lisäsi Charley Bates.

— Kelpo poikia, kelpo poikia! sanoi juutalainen. Mitä sinä olet saanut, Taskuveijari?

— Pari lompakkoa.

— Lihaviako? kysyi juutalainen innokkaasti.

— Koko lailla, vastasi Taskuveijari ja veti esiin kaksi lompakkoa, joista toinen oli punainen, toinen vihreä.

— Eivätpä ne ole kovin painavia, sanoi juutalainen tarkastettuaan huolellisesti niiden sisällön, mutta ovathan ne aika sirotekoisia. Hän on taitava työntekijä, eikö totta, Oliver?

— Kyllä, sangen taitava, vastasi Oliver. Charley Bates päästi aikamoisen naurunhohotuksen, mikä kovasti kummastutti Oliveria, koska hän ei huomannut sanoneensa mitään naurettavaa.

— No, mitä sinä olet saanut, poikaseni? kysyi Fagin Charley Batesilta.

— Tällaisia, vastasi herra Bates näyttäen hänelle neljää nenäliinaa.

— Erinomaista, sanoi juutalainen tutkien niitä hyvin tarkasti. Ne ovat oikein hyviä, kerrassaan oivallisia. Mutta sinä et ole merkannut niitä oikein, Charley. Meidän on otettava neulalla nimet irti. Sen työn opetamme Oliverillekin. Haluatko oppia sen, Oliver, sano? — Hah, hah, haa!

— Kyllä, kiitos, sanoi Oliver.

— Ehkä sinäkin tahtoisit oppia valmistamaan nenäliinoja yhtä helposti kuin Charley, vai mitä, pikku ystävä?

— Kyllä, oikein mielelläni, jos te opetatte vain minua, herra, vastasi Oliver.

Nuori Bates piti syystä tai toisesta tätä vastausta niin naurettavana, että alkoi jälleen nauraa hohottaa. Mutta hän joi juuri parhaillaan kahvia, mikä hänen nauraessaan sattui menemään väärään kurkkuun, niin että tukehtuminen oli vähällä aikaansaada hänen varhaisen poismenonsa.

— Hän on niin naurettavan lapsellinen, sanoi Charley toinnuttuaan ikäänkuin siten pyytääkseen anteeksi sopimatonta käytöstään.

Taskuveijari ei sanonut mitään, vaan silitti Oliverin hiuksia vakuuttaen hänen kyllä viisastuvan aikaa myöten, jolloin vanhus, joka huomasi Oliverin punastuvan, muutti puheenaihetta kysyen, oliko aamulla ollut paljon ihmisiä mestausta katsomassa. Poikien vastauksista kävi selville, että he olivat molemmat olleet siellä, ja Oliver ihmetteli tietysti kovasti, kuinka he siitä huolimatta olivat ehtineet tehdä niin paljon työtä.

Kun aamiainen oli korjattu pöydältä, leikki vanha herra poikien kanssa sangen kummallista ja harvinaista leikkiä, mikä tapahtui seuraavalla tavalla. Hilpeäluontoinen vanhus pisti nuuskarasian toiseen housuntaskuunsa, rahakukkaron toiseen ja liivintaskuunsa kellon, jonka vitjat olivat hänen kaulansa ympärillä. Hän kiinnitti vielä väärennetyn jalokivineulan paitansa rintamukseen, napitti huolellisesti takkinsa, työnsi silmälasikotelonsa ja nenäliinansa taskuihin ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla keppi kädessä samalla tapaa kuin pitkin päivää näkee vanhoja herroja kadulla kävelemässä. Välistä hän pysähtyi kaminan, välistä oven luo seisomaan näyttäen siltä kuin olisi kokonaan syventynyt tarkastelemaan jotakin puodinikkunaa. Tällöin hän vilkaisi vähän päästä ympärilleen ikäänkuin olisi pelännyt varkaita ja tunnusteli taskujaan varmistuakseen, ettei mitään ollut kadonnut, ja käyttäytyi yleensä niin luonnollisesti ja samalla hullunkurisesti, että Oliver nauroi silmät kyynelissä. Pojat hiipivät aivan hänen kintereillään ja kun ukko kääntyi, vetäytyivät he syrjään niin ketterästi, että oli mahdotonta seurata heidän liikkeitään. Viimein Taskuveijari oli vahingossa astuvinaan hänen varpailleen Charleyn törmätessä häneen takaapäin, ja samassa silmänräpäyksessä he riistivät häneltä erinomaisen näppärästi nuuskarasian, rahakukkaron, kellon vitjoineen, rintaneulan, nenäliinan ja vieläpä silmälasikotelonkin. Jos vanhus huomasi käden taskussaan, ilmoitti hän heti, kenen se oli, ja leikki alkoi uudestaan.

Kun tämä leikki oli toistettu useita kertoja, saapui nuorien herrojen vieraiksi kaksi nuorta naista; toisen nimi oli Bet, toisen Nancy. Heillä oli kummallakin hyvin tuuheat hiukset, jotka oli jokseenkin epäsiististi kammattu, ja pukujensakin suhteen he näyttivät sangen huolimattomilta. Heitä ei kai oikeastaan voinut kutsua kauniiksi, mutta he olivat hyvin punakoita ja terveen ja voimakkaan näköisiä, ja kun he lisäksi käyttäytyivät kovin kursailemattomasti ja reippaasti, niin Oliver piti heitä perin mukiinmenevinä tyttöinä, jollaisia he epäilemättä olivatkin. Nämä vieraat viipyivät siellä hyvän aikaa. Pöytään tuotiin paloviinaa, koska toinen heistä valitti tuntevansa sisäisiä vilunväristyksiä. Viimein arveli Charley Bates, että oli jo aika pyyhkiä tomut jaloistaan, mitä Oliver piti uloslähdön hienompana ilmaisumuotona, sillä pian senjälkeen lähtivät Taskuveijari, Charley ja molemmat nuoret naiset yhdessä pois, kun juutalainen oli ensin hyväntahtoisesti varustanut heidät rahoilla.

— No, pikku ystäväni, sanoi Fagin, eikö tämä ole miellyttävää elämää? He lähtivät nyt ulos huvittelemaan koko loppupäiväksi.

— Joko he ovat lopettaneet työnsä? kysyi Oliver.

— Ovat kyllä, elleivät he aivan äkkiarvaamatta havaitse ulkona ollessaan mitään ansion mahdollisuutta, sillä silloin he eivät anna tilaisuuden luisua käsistään, siitä voit olla varma. Ota esimerkkiä heistä, pikku ystävä, ota esimerkkiä heistä, sanoi juutalainen koputtaen hiilihangolla kaminan reunaa antaakseen enemmän pontta sanoilleen. Tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta, ja noudata heidän neuvojaan, etenkin Taskuveijarin. Hänestä tulee vielä suuri mies ja niin tulee sinustakin, jos seuraat hänen esimerkkiään. Pistääkö minun taskustani esiin nenäliinan kulma, poikaseni? kysyi juutalainen pysähtyen äkkiä.

— Pistää kyllä, herra, vastasi Oliver.

— Koeta ottaa se niin, että minä en huomaa, aivan kuin näit poikien aamulla tekevän…

Oliver kohotti taskun pohjaa toisella kädellään, kuten oli nähnyt Taskuveijarin tekevän, ja veti nenäliinan esiin toisella.

— Onko se poissa? huudahti juutalainen.

— Tässä se on, herra, sanoi Oliver ojentaen nenäliinan hänelle.

— Sinä olet sukkela poika, pikku ystäväni, sanoi leikillinen vanha herra taputtaen Oliveria päähän. En ole koskaan nähnyt, kätevämpää poikaa. Tästä saat shillingin. Jos jatkat samalla tapaa, niin sinusta tulee vielä nykyajan etevin mies. Mutta tulehan nyt, niin minä opetan sinua irroittamaan nimiä nenäliinoista.

Oliver ei saattanut ollenkaan käsittää, miksi hänestä tulisi suurmies senvuoksi, että kykeni ottamaan nenäliinan vanhan herran taskusta, mutta hän arveli, että juutalainen, joka oli häntä niin paljon vanhempi, tiesi sen asian parhaiten, ja siksi hän seurasi tätä pöydän ääreen ja oli pian syventynyt uuteen toimeensa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings