YHDEKSÄSTOISTA JA KAHDESKYMMENES HALLITSIJASUKU.

Seuraukset Ekhnatonin ulkopoliittisista laiminlyönneistä korjautuivat osittain voimakkaampien faaraoiden, varsinkin Seti I:n ja hänen poikansa Ramses II:n aikana. Että heidän ei onnistunut aikaansaada niin loistavia sotilaallisia tuloksia kuin voimakkaiden 18:nnen hallitsijasuvun hallitsijoiden, riippui ennenkaikkea siitä, että heidän tehtävänsä oli paljon vaikeampi. Syyriassa ei ollut enää pikkuvaltioita, jotka olisi voitu kukistaa toinen toisensa jälkeen, sillä täällä voimakas heettiläinen kansa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen esiintyäkseen faaraoitten perillisenä. El Amarna-ajalla oli tapahtunut historiassa suuri vahdinmuutos. Poliittinen ja sivistyksellinen johtoasema vanhassa maailmassa siirtyi noista ajoista lähtien vähitellen egyptiläisiltä Etu-Aasian kansoille.

Syyriassa kohtaa siis Egyptin sotajoukkoja jo voimakas, täysin samanveroinen sotavoima. Millaisiksi taistelut tällöin muodostuivat, näkyy Ramses II:n heettiläisiä vastaan tekemällä toisella sotaretkellä suoritetun taistelun kuvauksesta. Tällainen oli tapahtumain kulku tuossa maailmanhistorian vanhimpiin varsinaisiin kenttätaisteluihin kuuluvassa kamppailussa. Eteenpäin samotessaan egyptiläiset olivat tulleet aina Syyrian pohjoisosaan, Orontes-virran seuduille kohtaamatta vihollisiansa. Silloin kaksi beduiinia tuli eräänä päivänä faaraon luokse ja sanoi: 'Veljemme, jotka ovat päällikköinä viheliäisen heettiläisruhtinaan sotajoukossa, ovat lähettäneet meidät Teidän Majesteettinne luo tuomaan terveiset, että me haluamme palvella faaraota ja hylätä kurjan heettiläispäällikön, joka tällä hetkellä on kaukana täältä pohjoisessa. Hän pelkää nimittäin liian paljon faaraota uskaltaakseen marssia häntä vastaan!

Mutta, mitä beduiinit olivat sanoneet hänen majesteetilleen, oli valhetta: kurja heettiläispäällikkö oli lähettänyt heidät tutkimaan egyptiläisen sotajoukon asemaa yllättääkseen sitten faaraon! Pian saatiin egyptiläisten leirissä tietää, että vihollinen oli väijyksissä aivan lähellä. Muuan faaraon tiedustelija saapuu nimittäin raahaten mukanaan kahta »kurjan» heettiläiskuninkaan vakoojaa, ja heiltä saadaan sopivin keinoin kuulla totuus, missä suuri heettiläissotajoukko — jota oli »enemmän kuin hiekkaa Niilin rannalla» — silloin majaili. Kuinka tämä vakoojain kuulustelu tapahtui, näkyy alla olevasta Ramses II:n temppeliin piirretystä kuvasta.

Silloin faarao kutsutti sodanpäämiehensä neuvotteluun. »Mutta kun faarao istui vielä kultaisella valtaistuimellaan ja keskusteli päälliköillensä kanssa, tuli heettiläisten kuningas jalkaväkineen ja vaunutaistelijoineen ja monine kansoineen, jotka seurasivat häntä. He kävivät faaraon sotajoukon kimppuun, joka marssi eteenpäin aavistamattakaan uhkaavaa vaaraa. Silloin faaraon jalkaväki ja vaunutaistelijat menettivät rohkeutensa» ja väistyivät, niin että heettiläissotajoukko voi saartaa kuninkaan ja hänen päämiehensä.

»Mutta kun Hänen Majesteettinsa näki vihollisensa, hän julmistui

niinkuin hänen isänsä Mont,[60] Theban herra. Hän tempasi aseet käsiinsä ja pukeutui haarniskaan — hän oli kuin julmistunut Baal. Sitten hän nousi sotavaunuihinsa, syöksyi kiitäen eteenpäin, vaikka oli aivan yksinänsä, ja tunkeutui kurjan heettiläispäällikön sotajoukkoon ja keskelle kaikkia hänen liittolaisiaan. Hänen silmänsä paloivat hurjina, kun hän tuijotti heihin.» »Sadattuhannet miehet kävivät levottomiksi pelkästä hänen näkemisestään», sanotaan eräässä faaraon kunniaksi sepitetyssä runossa. »Hän muistutti Sethiä,[61] tuota voimallista, kun hän maahan sorti ja teurasti heitä. Hänen Majesteettinsa niitti heitä maahan joukoittain ja sai heidät syöksymään toisen toisensa perästä Oronteen veteen.»

Sillävälin kuin Ramses näin tuhosi vihollisensa, heettien kuningas seisoi nyrkkiä puiden sotavaunuissaan keskellä valiosotilaiden muodostamaa neliötä. »Hän ei uskaltautunut taisteluun, sillä hän pelkäsi faaraota nähtyään hänet taistelun raivossa.» Hän näki, että taistelu oli menetetty ja sanoi hämillään: »Hän on kuin Seth, tuo voimallinen, ja Baal on hänen hahmossaan.» Ramseen henkilökohtainen asioihin puuttuminen ei olisi kuitenkaan ajan pitkään kyennyt torjumaan tuhoa, joka uhkasi egyptiläisiä vähintään kaksi kertaa vahvemman heettiläisarmeijan taholta. Faaraon ja hänen joukkonsa pelasti täydellisestä häviöstä todennäköisesti pimeän tulo ja lännestäpäin avuksi rientävä toinen egyptiläisarmeija. Seuraavana päivänä Ramseen tosiasiallisesti täytyi peräytyä ja marssia takaisin Egyptiin. Mutta muinaisien egyptiläisten voitonjulistukset osoittavat, että heidän totuudenrakkautensa oli laadultaan yhtä teoreettista kuin heidän nykyisten jälkeläistensä.

Vielä 15 vuotta Ramseen täytyi taistella heettien kanssa Syyrian herruudesta. Kamppailuja käytiin hyvin vaihtelevalla onnella. Ne näyttävät muodostuneen pääasiallisesti taisteluksi Syyrian ja Palestiinan linnoitetuista paikoista. Seuraava kuva esittää rynnäkköä syyrialaista linnoitusta vastaan.

Vuonna 1272 e.Kr. sota loppui siten, että Ramseen täytyi tunnustaa heettiläisten kuningas vertaiseksensa ruhtinaaksi. Tosin egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa näistä tapauksista kaunistellen sanotaan, että heettiläisten lähettiläät tulivat kuningas Ramseen luo »pyytämään rauhaa häneltä, tuolta mahtavalta härältä[62] ruhtinaitten joukossa, joka asettaa rajat jokaiseen maahan, minne hän tahtoo.» Mutta itse asiassa rauhansopimus ei kuulosta lainkaan siltä, että toinen puoli olisi kerjännyt rauhaa. Molemmista ruhtinaista käytetään nimitystä »suuri ja urhoollinen kuningas», ja tuloksena kaikesta on, että molemmat mahtavat valtaherrat »tekevät kauniin rauhan ja solmivat ikuisen veljeyden ja liiton» sekä lupaavat auttaa toinen toistansa sekä ulkoisia että sisäisiä vihollisia vastaan.

Voihan olla kiintoisaa kuulla, kuinka tällaiset pykälät muodosteltiin vanhimmassa säilyneessä kansainvälisessä sopimuksessa. Itse rauhantila määritellään seuraavin sanoin: »Egyptin suuri kuningas ei ole koskaan hyökkäävä heettiläisten maahan sieltä mitään ryöväämään eikä suuri heettiläisten kuningas tunkeudu Egyptiin sieltä mitään ryöväämään.» Ja molemminpuolisesta avunantamisvelvollisuudesta sanotaan heettiläiskuninkaaseen nähden: »Jos vihollinen hyökkää Ramses II:n, Egyptin suuren hallitsijan maihin, ja kuningas kirjoittaa heettiläisten suurelle ruhtinaalle: 'Tule avukseni häntä vastaan!', niin heettiläisten suuren ruhtinaan on tultava ja heettiläisten suuren ruhtinaan on kuoliaaksi lyötävä faaraon viholliset. Mutta jos suuri heettiläisruhtinas ei halua itse lähteä sotaan, niin hän lähettää sotajoukkonsa ja vaunutaistelijansa, ja ne surmaavat faaraon viholliset.» Vastaavalla tavalla sanotaan toisen puolen avunlähetyksestä.

Lopuksi määrätään varmuuden vuoksi: »Joka ei tahdo noudattaa niitä sanoja, jotka on piirretty tähän hopeatauluun, hänet ja hänen talonsa, hänen maansa ja hänen palvelijansa tuhotkoot tuhat jumalaa heettiläisten maasta ynnä tuhat jumalaa Egyptin maasta. Mutta se, joka noudattaa näitä sopimuksen sanoja heettiläisten maassa taikka sitten Egyptin maassa, häntä on tuhat jumalaa Egyptin maasta säilyttävä terveenä ja antava hänen elää yhdessä hänen huonekuntansa ja palvelijainsa kanssa.»

Tämä merkillinen rauhansopimus, joka tehtiin vuonna 1272 tai 1271 e.Kr. on kirjoitettu Babylonian kielellä, joka oli tähän aikaan diplomaattikielenä läheisimmässä Idässä. Se kaiverrettiin nuolenpääkirjoituksella hopeatauluun. Itse alkuperäinen asiakirja ei ole säilynyt, mutta monissa Ramses II:n temppeleissä on egyptiläisiä hieroglyfikäännöksiä siitä. Aivan erikoisen kiintoisaa on, että myöskin muinaisten heettiläisten valtionarkistossa Bogasköissä on kopioita — kaksi samoin kuuluvaa — heettiläiskuninkaalle kuuluneesta rauhansopimuksen kappaleesta. Tästä löydöstä saatiin mielenkiintoinen vahvistus egyptiläisten käännösten oikeaperäisyydestä.

Kun sopimus oli tehty, heettiläisten kuningatar lähetti ystävällisen kirjeen »sisarelleen», Ramses II:n puolisolle. Hän lausui toivomuksen, että Egyptin kuningatar voisi hyvin, ja ilmaisi ilonsa »kauniista rauhasta ja rakkaasta veljeydestä, jonka suuri heettiläisten kuningas oli solminut suuren Egyptin kuninkaan kanssa».

Egyptin kuningatar kirjoitti vastauksen kiittäen tervehdyksestä. »Auringonjumala[63] ja ilmojen jumala[64]», hän jatkaa, »kohottakoot sinun päätäsi[65] ja auringonjumala antakoon rauhan tulla ihanaksi ja suurten kuningasten kauniin veljeyden kestää ikuisesti! Minäkin olen solminut ystävyyden ja sisaruuden suuren kuningattaren, minun sisareni, kanssa nyt ja ikuisiksi ajoiksi.» Kirjeen jatko on valitettavasti turmeltunut.

Ystävällinen suhde egyptiläisten ja heettiläisten kuninkaitten välillä jäi pysyväiseksi. Kolmetoista vuotta rauhansopimuksen jälkeen Ramses otti heettiläiskuninkaan tyttären puolisokseen. Appi itse loistavan seurueen saattamana tuli morsiamen mukana Egyptiin ja lahjoitti vävylle rikkaita häälahjoja. Heettiläiskuninkaan lähtiessä kotimaastaan Ramses esitti toivomuksen, että hänen matkansa yli korkeiden vuorien[66] sujuisi onnellisesti sateen ja lumen sitä vaikeuttamatta. Kun hän saapui perille Egyptinmaahan, nousi valtava riemu Thebassa, ja egyptiläiset ja heettiläiset juhlivat nyt yhdessä yhtä suurella innolla, kuin millä he ennen olivat keskenänsä tapelleet. Kuningasvierailu teki syvän vaikutuksen kaikkiin kansoihin, ja sen muisto eli egyptiläisten temppelien piirtokirjoituksissa ja saduissa ja lauluissa. Valtavaan temppeliin, jonka Ramses hakkautti kallioon Abu Simbelin lähistölle, kuusi penikulmaa toisesta kataraktista pohjoiseen, kuvattiin hänen appensa itsensä faaraon mukana. »Barbaarikuningas», »viheliäinen päällikkö», kuten perinnäinen nimitys ennen vanhaan kuului, oli siis muuttunut faaraon vertaiseksi! Se aivan kuin ennusti sitä vierasta herruutta, joka oli koittava vain kaksikymmentä vuotta Ramseen jälkeen, jolloin Egyptin hallitsijaksi tuli syyrialainen.[67]

* * * * *

Sekä Seti I että Ramses II ikuistivat urotekojensa muiston monissa temppelirakennuksissaan. Molemmat he olivat suuria rakentajia, mutta ei kukaan faarao ole kumminkaan rakentanut niin paljon kuin Ramses. Aina pohjoisimmasta delttamaasta syvälle Nubiaan etelässä hän on rakentanut temppeleitä, joista eteläisin, Abu Simbelin kalliotemppeli, on Egyptin merkillisimpiä nähtävyyksiä. Tämä pyhättö tekee mahtavan vaikutuksen neljine, Ramsesta itseänsä esittävine julkisivupatsaineen, jotka ovat vielä jättiläismäisempiä kuin Memnonin patsaat. Tämän omituisen temppelin yllä lepää ainutlaatuisen syvä rauha. Sen edustalla virtaa eloa-antava joki ja sen taustana on ääretön erämaa, joka kupolinmuotoisen kallion molemmille puolille on nietostanut kullanpunaista hietaa kahdeksi jättiläiskinokseksi.

Ramses II loikin ennen muita faaraoita Homeroksen ylistämän sataporttisen Theban, jonka rikkauksien määrän voitti ainoastaan erämaan hiekkajyvien paljous ja jonka kustakin portista samalla kertaa mahtui hyvin kulkemaan kaksisataa soturia hevosineen ja sotavaunuineen.

Muinaisajan suuren kaupungin paikalla ovat nyt Luksorin ja Karnakin kylät Niilin itäisellä rannalla. »Kun ensimmäistä kertaa tulee Luksoriin», kirjoittaa muuan etevä egyptologi, »ja sanoo itselleen: 'Tuossa oli Theba', joutuu tunnelman valtaan, jota ei voi kuvailla. On aivan kuin meidät masentaisi tuo näky, tuo ikivanhan historian ilmestys, joka on niin valtava, että henkemme on liian heikko sitä käsittämään.» Mitä vaihtelevia historiallisia näytelmiä täällä onkaan näytelty: voittojuhlia, pääosissa Afrikan ja Aasian masentajat, mutta myöskin ryöväyskohtauksia, joissa väkivallan ja hävityksen pahat vallat ovat riehuneet valloilleen päästettyinä! Mutta kaikista mullistuksista, kaikesta hävityksestä huolimatta Theba suunnattomine, majesteetillisine temppeliraunioineen on vielä tänäkin päivänä vertaa vailla oleva kaupunki, joka hämmästyksellä täyttää senkin, joka on nähnyt Rooman ja Ateenan muistomerkit. Napoleonin Egyptin-retkeltä kerrotaan, että kun se hänen armeijansa osasto, joka oli lähetetty taistelemaan mamelukkeja vastaan, vihdoinkin vaivalloisten marssien perästä sai näkyviinsä Karnakin suurenmoiset temppeliryhmät, sotamiehet jäivät hetkiseksi seisomaan kuin lamaantuneina ja tuhansista suista samalla kertaa kuului hämmästyksen ja ihastuksen huudahdus.

Theban suuruudenajan muistomerkeistä vaikuttaa valtavimmin Karnakin suuri Amonin temppeli. Ei ainoakaan nykyajan rakennustyö vedä laajuudessa vertoja tälle pyhätölle, jonka raunioita on yli kilometrin pituudelta. Temppelissä on suurin pilarisali, mitä konsanaan on ihmiskäsin rakennettu. Pylväitä kruunaavat kapiteelit ovat niin suuret, että kunkin päällä voi samalla kertaa seistä sata miestä. Temppelin laajentamiseksi ja kaunistamiseksi ovat monet Egyptin hallitsijasuvut tehneet työtä useita vuosisatoja. Siellä on pylväskäytäviä, joihin voi eksyä kuin tiheään metsään, ja lopuksi joutuu vallan pyörälle päästään kaikista niistä lukemattomista kuvista, joita on maalattu jokaiseen pilariin. Champollion, egyptologien suurin nero, tulkitsi sitä tunnelmaa, joka hänet täällä valtasi, seuraavin sanoin: »Minä kavahdan ryhtymästä kuvailemaan kaikkea tätä, sillä sanani eivät kykenisi tuomaan ilmi kuin tuhannennen osan siitä, mitä vaaditaan kuvaamaan sellaista kuin tämä. On kylliksi sanoa, että ei ainoakaan menneen eikä nykyajan kansa ole arkkitehtuuri-taidetta tajunnut sellaisin mittakaavoin kuin muinaiset egyptiläiset; he katsoivat sitä samalta näkökannalta kuin sata jalkaa pitkät jättiläiset.»

Eräs Ramses II:n aikainen papyruskirje valaisee meille sellaisen rakennustyön järjestelyä. Sen on kirjoittanut thebalainen virkamies toiselle alempiarvoiselle virkamiehelle ja se koskettelee temppelirakennusta, todennäköisesti juuri suurta Amonin temppeliä. Kirjeessä on muun muassa seuraava käsky: »Pidä silmällä temppelin rakentajia, niin etteivät he lopeta työn tekoa ja anna käsien vaipua! Katso, että työmiehet jaetaan kolmeen 200-miehiseen ryhmään kullakin oma päällysmiehensä, ja pidä huolta, että suuret kivimöhkäleet kuljetetaan paikoilleen! Jos sattuu, että jotkut laiskottelevat toisten tehdessä työtä, niin pane leväperäiset katsastusmiehet tekemään työtä yhdessä alaistensa kanssa!»

Minkä muistojen rikkauden tarjoaakaan tämä valtava ihmiskäsien suorittama työ! Melkein joka kuvassa, joka ainoassa seinien piirtokirjoituksessa kuvastuu palanen Egyptin suuruudenajan historiaa. Sen suurimmat hallitsijat, Thotmes III, Seti I ja Ramses II kohtaavat meitä kuvapatsaissa, seinien kohokuvissa ja piirtokirjoituksissa, jotka kertovat heidän sotaretkistään ja kuvailevat taisteluita ja triumfeja, voitettujen kansojen alistumista ja vankien uhraamista Amonille. Temppelien seiniin nämä piirtokirjoitukset on kaiverrettu kiitokseksi jumalille, jotka olivat auttaneet Egyptin sotajoukkoja. Kuinka ihania mahtoivatkaan nämä temppelit olla loistoaikanansa, kun seinät, pylväät ja katto säteilivät voimakkaimmissa väreissään ja loistivat kullasta ja hopeasta ja Indian ja Aithiopian jalokivistä, ja raskaat kultakudonnaiset esiriput tekivät pyhätöt mystillisen hämäriksi»

Thebassa, kuten kaikkialla, minne Ramses on rakentanut temppeleitä, on seiniin maalattu kuvia hänen sotaretkiltänsä varsinkin heettiläisiä vastaan. Niissä on kohtauksia leirielämästä, kun hevosia ruokitaan ja sotilaat lojuvat lepäillen. Kuormarengit touhuavat aasin kantamuksia kuormatessaan tai purkaessaan ja antaessaan sotilaille ruokaa ja juomaa. Ja jos heillä ei ole muuta tekemistä, he ovat tukkanuottasilla keskenänsä. Tuollaiset hauskat kohtaukset ovat ilmeisesti valmistaneet taiteilijalle itselleen erityisen suurta iloa, varsinkin aasien kuormaaminen eri tilanteissa: kun ne koettavat laskeutua maahan, koska ovat saaneet liian raskaan kuorman, tai kun ne jo ovat maahan lyyhistyneet ja kirkuvat voimakkaita vastalauseitaan, taikka kun ne nauttien piehtaroivat hiekassa äskeisen taakkansa ääressä.

Mutta äkkiä syntyy myrsky leirissä. Heettiläiset käyvät kimppuun. Faarao itse nousee sotavaunuihinsa, karauttaa keskelle vihollisparvea ja lävistää heidät nuolillaan. Heettiläisten kuningas näkyy myöskin sotavaunuissaan, mutta hän on pakenemassa ja pälyilee hädissään takaa-ajavaa faaraota. Nähdään myöskin, miten vihollisen vakoilijoita ruoskitaan, tai miten kuningas lasketuttaa kaatuneitten vihollisten irtileikattuja jäseniä ja kuljetuttaa sotavangit eteensä. Vangitut viholliset on köytetty yhteen nuoralla, ja, ellei heitä ole karrikoitu, niin kuvataan heidät luonnollisessa rumuudessaan pystynenineen, kummallisine partoineen tai muine egyptiläisille silmäänpistävine omituisuuksineen. Eräälläkin on pitkä palmikko kuin kiinalaisella.

* * * * *

Kun kerran niin tulinen ja voimakas Ramses II vuonna 1225 koottiin isäinsä tykö, oli hän elänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja kuusikymmentä seitsemän vuotta hallinnut Egyptin maata. Kaksitoista kruununperijää oli ehtinyt mennä manalle, mutta jälkeenjäänyt lapsijoukko oli riittävä. Siinä oli lähemmä kaksisataa vesaa. Vanhuksen rypistyneissä kasvonjuonteissa, jollaisina Kairon muumio ne on säilyttänyt, voi tänäkin päivänä huomata yhtäläisiä piirteitä kuin hänen Torinon museossa olevassa musta graniittisessa patsaassaan. Muumion pää muistuttaa huomattavasti isän, Seti I:n päätä. Päälaki on paljas, mutta ohimot ja niska ovat paksun tukan peitossa, joka aikanaan ilmeisesti on ollut aivan lumivalkea. 90-vuotiaan hampaat ovat ihmeellisen terveet ja ainoastaan hieman kuluneet.

* * * * *

Ramsesta seurasi hänen kolmastoista poikansa, Merenptah, jonka aikana arvellaan Israelin lasten Egyptistä-lähdön tapahtuneen. Israelilaiset olivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, ja kun katovuosi tuli, niin vastustamaton halu veti heitä rikkaaseen ja viljavaan Niilin maahan. Täällä heitä kuitenkin rasitettiin raskaalla rakennustyöllä, ja se faarao, jonka ajaksi heidän »orjuutensa» sattui, lienee ollut suuri Ramses. Mutta tästä samoinkuin siitäkin, kuinka faarao »paadutti sydämensä», enemmän toisessa yhteydessä. Me tyydymme toistaiseksi toteamaan, että kuningas Merenptah ei lepää Punaisen meren pohjassa, vaan Kairon museossa.

* * * * *

Noin vuonna 1200 e.Kr. faaraoitten valtaistuimelle nousi Ramses III, kahdennenkymmenennen hallitsijasuviin kantaisä. Kolmekymmentäkolme vuotta hän hallitsi tavalla, joka ulkonaisessa loistossa muistuttaa suuresti Ramses II:n hallituskautta. Uusi Ramses ottikin alusta alkaen suuren kaimansa esikuvakseen koko toiminnassaan. Kaikille pojilleen hän antoi samat nimet kuin Ramses omilleen ja täsmälleen samat virat, missä nämä olivat olleet. Poikien luvussa hän kumminkaan ei voinut seurata ihailtua esikuvaansa.

Ramses III:n oli kestettävä sekä maitse että meritse valtakuntaansa vastaan tehty valtava rynnäkkö. Sinä heikkouden kautena, joka oli seurannut Ramses II:n voimakasta hallitusta, olivat libyalaiset, kuten pari kertaa aikaisemminkin samankaltaisessa tilanteessa, osoittautuneet epäluotettaviksi naapureiksi. Ryöstäen ja hävittäen he tunkeutuivat suurina joukkoina delttamaahan ja valtasivat maan aina Memfiksen seuduille saakka. Libyalaiset kävivät sitäkin vaarallisemmiksi, kun he toimivat yhdessä »merikansojen» kanssa, kuten egyptiläiset nimittivät itäisen Välimeren saarten ja rantojen asukkaita. Yhdeksännentoista hallitsijasuvun loppuaikoina oli näiden saaliinhimoisten heimojen keskuudessa syntynyt jonkinlainen merille suuntautuva kansainvaellus, oletettavasti aiheutuen siitä, että toisia kansoja vuorostaan tunkeutui pohjoisesta ja idästä. Merikansojen alukset tekivät tiheitä käyntejä Syyrian rannikoilla, ja kutsumattomat vieraat tulvehtivat yli koko pohjoisen Syyrian. Niilin suistomaahan he myöskin tunkeutuivat ja elivät viikinkien tapaan viljavassa delttamaassa.

Palaen taistelunhalusta Ramses lähetti sekä armeijansa että laivastonsa ryntääviä vihollisia vastaan. »Aivan kuin nuorukainen hän oli, kuin korppikotka, kuin härkä, valmiina taisteluun, ja hänen sotaoriinsa olivat kuin haukat.» Libyalaiset lyötiin ja merirosvojen laivastot tuhottiin tai vallattiin. Tunkeutujat karkoitettiin delttamaasta, ja egyptiläiset voivat jälleen tuntea olevansa turvassa.

Sitten Ramses varusti suuren laivaston ja siihen miehistön »urhoollisia sotureita, jotka olivat kuin vuorten huipuilla kiljuvat jalopeurat.» Sen hän lähetti Syyriaan ja sijoitti sen sikäläisiin satamakaupunkeihin. Samaan aikaan hän itse vei armeijansa tähän maahan ja voitti taistelussa maahantunkeutujat kiiruhtaen senjälkeen rannikolle ottaakseen osaa meritaisteluun, jota samaan aikaan käytiin hänen laivastonsa ja merirosvojen alusten välillä jossakin sikäläisessä satamassa. Kuuluisat egyptiläiset jousimiehet aiheuttivat aluksistansa käsin suunnattoman mieshukan, ja kun vihollisten laivasto tunkeutui satamaan, tervehti sitä täydellinen nuolisade toisten egyptiläisten jousimiesten taholta, jotka seisoivat tiheinä riveinä itsensä faaraon johtamina. Senjälkeen taistelu muuttui kahakaksi mies miestä vastaan.

Sen hämmennyksen aikana, joka nyt syntyi merirosvojen keskuudessa, osa egyptiläisten laivoja asettui itse sataman suuhun ja niin merirosvojen laivasto oli siinä suljettuna kuin kahden muurin väliin, toiselta puolen aluksien ja toiselta puolen »kuparimuurin», jonka muodostivat rannikolla olevat egyptiläisten jalkamiehet. Silloin se oli tuomittu tuhon omaksi. Ne viholliset, joiden onnistui uida maihin, joutuivat egyptiläisten vangeiksi.

Nämä kahakat ovat erikoisen kiintoisia siitä syystä, että ne suoritettiin vanhimmassa merisodassa, josta on olemassa laajoja historiallisia todistuskappaleita. Taistelu ratkaisikin koko sodan. Egypti sai jälleen nauttia rauhaa ja Ramses III voi omistautua tehtävään, joka oli hänenkin suurin intohimonsa: rakentamaan suurenmoisia temppeleitä.

* * * * *

Ramses III: n sotaretket tyhjensivät egyptiläisten hyökkäysvoiman ainaiseksi. Siitä lähtien Egyptin sotajoukkoja käytettiin ainoastaan maan puolustukseen. Se sotainen kausi, joka oli kohottanut Egyptin maailmanvallaksi, kesti siis vain muutaman sukupolven ajan. Sitten luonnostaan rauhaa rakastavat egyptiläiset palasivat vanhoihin tapoihinsa.

Muutoin varsinaiset egyptiläiset olivat jo kauan aikaisemmin väsyneet sotiin ja melskeisiin. Sitten kuin vapaustaistelu hyksoja vastaan oli taisteltu, alettiin sodassa käyttää yhä enemmän maahanmuuttaneita libyalaisia ja nubialaisia sotilaita.[68] Nämä libyalaiset tulivat myöhemmin niin tärkeäksi valtiolliseksi tekijäksi Egyptissä, että heidän kenraalinsa määräsivät vallanperimyksestä ja lopuksi itse nousivat valtaistuimelle.

Egyptiläiset eivät olleet luonnostaan mitään soturikansaa. Ainoastaan ankara väkipakko voi tehdä heistä kuuliaisia ja kestäviä sotilaita, ja tämä tapahtui vain, mikäli heillä oli kelvollinen päällystö komentajanaan. Egyptiläinen ei rakastanut, kuten Libyan erämaiden hurjat pojat, taistelua vain sen itsensä vuoksi. Hän eli mieluummin rauhallista elämää sillä turpeella, missä hän oli syntynyt, kuin pani päivittäin alttiiksi elämänsä ja jäsenensä. Soturin kohtalo ei näyttänyt hänestä kadehdittavalta taistelujen välilläkään. Täytyihän tämän silloin marssia raskaasti kuormitettuna kuin aasi, aseet, varusteet ja muonavarat selässänsä. Usein hänen täytyi kärsiä puutetta ja juoda niin likaista vettä, että tuli siitä sairaaksi. Ja alati oli olemassa vaara saada selkänsä siniseksi ja verille päällystön kepistä. Ei, parempi oli olo silloin, kun sai olla ja elää kotona ja kyntää omaa peltoansa ja nähdä laihon kasvavan. Mutta egyptiläisen ihanteena oli päästä faaraon tai jonkun muun mahtavan herran kirjuriksi. Egyptiläinen, jolla oli useita poikia, ei tuntenut itseänsä koskaan niin onnelliseksi kuin silloin, kun hänen onnistui saada joku heistä kirjurin toimeen.

Egyptiläisiä on verrattu kiinalaisiin, jotka samoin ovat maata viljelevää, rauhallista ja ylen vanhoillista kansaa. Egyptiläisiltä puuttui sotaisia ominaisuuksia. He eivät olleet sivistystä tuhoavaa joukkoa kuten hunnit, vandaalit ja mongolit ja monet muut soturikansat, vaan kauttaaltaan sivistystä edistävää sukukuntaa. Samoin kuin Kiinan ikivanha sivistyskansa egyptiläisetkin olivat humaanista väkeä. He voivat kylläkin sortaa kukistettuja kansoja, heidän temppeleissään on kylläkin kuvia Amonille uhrattavista sotavangeista, mutta koskaan he eivät tehneet itseänsä syypäiksi sellaisiin julmuuksiin kuin assyrialaiset, jotka kernaasti leikkasivat korvat ja nenän voittamiltansa vihollisilta, puhkoivat heiltä silmät tai nylkivät heidät eläviltä ja sitten tyytyväisinä ja mielihyvää tuntien esittivät moisia »urotekoja» kohokuvissa. Sellaisista julmuuksista hienosti sivistynyt egyptiläinen käänsi kauhistuen pois kasvonsa.

* * * * *

Ramses II:n jälkeen alkoi Egyptille hajaannuksen aika. Se tuli sekä ulkoa että sisältä. Sisäinen vaara oli pappisvalta, joka imi enimmän osan maan mehusta. Lahjoista, pääasiallisesti kuninkailta saaduista, oli papistolle kertynyt suunnattomia rikkauksia. Jo vanhan valtakunnan aikana monet temppelit olivat niin rikkaita ja mahtavia, että niillä oli oma sotaväkikin korkeampine ja alempine upseereineen järjestyksen pitämistä varten itse temppeleissä ja niihin kuuluvilla alueilla. Ajan mittaan tuli lisäksi vankiloitakin, mikä osoittaa, että temppelin alustalaisten keskuudessa sattui hyvin maailmallisiakin tapahtumia. Kun sitten 12:nnen hallitsijasuvun kuninkaat Nubiassa tekemillänsä valloituksilla raivasivat itsellensä tien etelän kultakaivoksille, saivat temppelitkin osansa saaliista. Mutta varsinaisen pappisvallan kulta-ajan aloittivat 18:nnen hallitsijasuvun Aasiaan tekemät sotaretket. Karnakin piirtokirjoitukset kertovat niistä rikkaista lahjoista, joita Thotmes III silloin antoi Amonin temppelille. Saatiin hyvämultaisia peltoja ja puutarhoja ja laumoittain karjaa, saatiin kultaa ja hopeaa, atsuuria ja muita jalokiviä, ja lahjaksi tuli myöskin tuhansittain vangiksi saatuja aasialaisia ja neekereitä, joiden tuli tehdä työtä jumalan pelloilla, täyttää hänen varastoaittansa viljalla sekä kehrätä ja kutoa kangasta hänelle. Lopuksi hän antoi Amonille kolme Syyriassa vallattua kaupunkia, joiden tuli maksaa vuotuista veroa jumalalle. Samoin menettelivät Seti I ja hänen seuraajansa.

Niiden määrättömien rikkauksien voimalla, joita temppeleihin oli kertynyt, Amonin ylipapista tuli valtakunnan mahtavin mies lähinnä kuningasta, ja ne kunnioituksenosoitukset, joita faarao soi mahtavalle prelaatille, olivat välistä sellaisia, että tulee kysyneeksi, kumpi näistä kahdesta oikeastaan olikaan Egyptin herra. Alinomaisista kahnauksista, joita on täytynyt sattua kuninkaan ja ylipapin välillä, asiakirjat luonnollisestikaan eivät juuri mitään kerro, mutta yksi ainoa seuraavantapainen pieni ilmoitus valaisee salaman tavoin tilannetta. Vaimon oli esiinnyttävä todistajana jutussa, joka koski hänen isänsä talossa tehtyä varkautta. Kysyttäessä, milloin varkaus oli tehty, hän vastasi, että se oli siihen aikaan, jolloin Amonin ylipappi »oli suutuksissaan» faaraolle.

Tämä hierarkkinen valtio valtiossa kävi sitäkin vaarallisemmaksi, kun Amonin ylipapin arvo oli tullut perinnölliseksi samassa suvussa. Toinen valtiota uhkaava vaara oli se, että Egyptin armeijassa oli nyt suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka olivat valmiit palvelemaan sitä, joka parhaiten maksoi.

Hajaantumispyrkimykset ilmenivät ensiksi siinä, että Egyptin jäljellä olevat aasialaiset alueet menetettiin toinen toisensa perästä. Sitten hajaantui ajoittain itse Egyptikin. Vuoden 1100 e.Kr. seutuvilla Amonin ylipappi oli käynyt niin mahtavaksi, että voi sysätä faaraon valtaistuimelta ja perustaa uuden hallitsijasuvun, 21:sen, jonka onnistui lähemmä puolitoista vuosisataa pysytteleidä kuningasarvossa. Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista hallitsijasuvun sotilasvaltiosta oli ruotsalaisen egyptologin Lugnin sanojen mukaan »tullut jonkinlainen paavinvalta, jonka johdossa oli Theban ylipappi». Pappisdynastian loputtua hallitsi faaraoiden maata kahden vuosisadan ajan libyalainen hallitsijasuku ja sitten puolen vuosisataa nubialaiset neekerikuninkaat, jotka kuitenkin useaan kertaan Assyrian suurkuninkaat syrjäyttivät.

* * * * *

Mieheniän kuluttua Ramses II:n ajan jälkeen oli mahtavan heettiläisvallankin satu lopussa. Sen kukistivat luultavasti kimppuunkäyvät »merikansat», jotka samoihin aikoihin hävittivät Egyptiä, ja se hajaantui moneksi pikkuvaltioksi. Yhtä äkkiä kuin heettiläiset olivat ilmestyneet historian näyttämölle, yhtä äkkiä tämä kansa hävisi luoksepääsemättömiin vuoristoihinsa Vähän-Aasian sydämeen. Sen koommin Vähän-Aasian kansat eivät enää ole saaneet aikaan poliittista yhteenliittymistä yhdeksi valtakunnaksi. Halki aikojen ne ovat olleet terveen ja karaistun suvun maineessa, mikä on antanut turkkilaisille heidän parhaan sotilasaineksensa, mutta siitä sivistyksestä, joka kerran on kukoistanut heidän maassaan, on jäljellä vain joitakin vähäisiä jätteitä.

Mutta egyptiläisten mielikuvituksessa heettiläisten valtakunta eli häviönsä jälkeen vielä vuosisatoja. Ramses VII:lle omistetussa ylistysrunossa noin vuodelta 1150 e.Kr. sanotaan vielä vanhaan tapaan: »Sinä tunkeudut heettiläisten maahan; sinä kaadat maahan heidän vuorensa ja kukkulansa.» Ja vielä 6:nnella vuosisadalla e.Kr., Egyptin kreikkalaisella ajalla, hakattiin Thebassa temppelin oveen kuva Egyptin kuninkaasta, joka on köyttämässä vankia ja sanoo tällöin Min-jumalalle:[69] »Minä kahlehdin viholliseni; minä heitän heettiläisen sinun eteesi. Siinä hän makaa edessäsi omilla hiuksillansa sidottuna. Pelko sinua kohtaan on suuri hänen luunikamissaan.»

Kirjallisuutta:

W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien (»Der alte Orient» 1903).

Günther Roeder, Ägypter und Hethiter (»Der alte Orient» 1919).

F. Rossi et W. Pleyte, Papyrus de Turin.