MITEN KORVAAMATTOMIA MUINAISAJAN MUISTOARVOJA ON TUHOUTUNUT, JA MITEN SEN AARTEITA ON TUOTU ILMI.

HÄVITYKSEN KAUHISTUS.

Egyptiläisten uskonnolla on ollut voimakkaasti säilyttävä vaikutus kansan sivistyshistoriaan.

Itse ilmasto on ollut niin ikään ainutlaatuisen suotuisa luodakseen Niilinmaasta suuren sivistysmuseon, jolla ei ole vertaistansa koko maailmassa. Mutta vielä äärettömän paljon enemmän me tietäisimme noista inhimillisen sivistyksen historiassa perustavaa laatua olevista aikajaksoista, jollei vihamielisten hävittäväin voimain fanatismi ja ilkeä voitonhimo olisi tuhonnut niin monia korvaamattomia arvoja, jotka ajan hammas oli säästänyt.

Egyptin vanhimmat kristityt, jotka pitivät jumalanpalveluksiansa kalliohaudoissa ja kalliotemppeleissä, tekivät parhaansa hävittääkseen niiden seiniltä »pakanallisen taikauskon» muistot ja maalasivat tilalle Vapahtajan ja apostolien kuvia. Yhtä häikäilemättömästi käsittelivät muhamettilaiset vanhoja egyptiläisiä kuvapatsaita. Heidän uskontonsa piti nimittäin kaikkea kuvantekoa kauhistuksena ja kielsi sen.

Mitä uskonnollinen fanatismi oli jättänyt jäljelle, sen voitonhimo otti käsiteltäväkseen. Egyptiläiset itse ovat kaikkina aikoina pitäneet muinaisjätteitä samanlaatuisena tulolähteenä kuin maan luonnonrikkauksia, melkein kuin malmisuonia tai kivihiilikerrostumia toisissa muinaismuistoista köyhemmissä maissa.

Ennen kaikkea hävitys on Niilinmaassa kohdistunut muinaisegyptiläisten asumuksiin. Nämä oli, kuten fellahien asunnot vielä tänäkin päivänä, rakennettu auringon kuivaamasta Niilin savesta tehdyistä polttamattomista tiilistä. Niinpä niitä vähitellen kalvoi ajan hammas, ja kun ne eivät enää kelvanneet asumuksiksi myöhäisen ajan lapsille, niin voitonhimoinen fellah keksi keinon: hän muutti ne jälleen peltomaaksi. Ja tämä oli nyt käynyt paljon arvokkaammaksi kuin muinaisina päivinä, kiitos raunioitten ympärille kertyneiden kaikenlaatuisten jätekasojen. Tällaisella luonnon kiertokululla Memfis ja Theba ja muut kuuluisat muinaisen Egyptin kaupungit ovat täydellisesti hävinneet maan pinnalta.

Mutta ei yksin Egyptin maanviljelys ole imenyt mehua menneitten suuruudenpäivien muistomerkeistä — kiviteollisuuskin on kukoistanut muistomerkkeihinsä tarttumalla. On aina helpompaa käydä käsiksi temppeliraunioihin ja pyramideihin kuin louhia kallioita uusiksi palatseiksi ja rantalaitureiksi. Sen tien ovat kulkeneet lukemattomat klassillisen rakennus- ja kuvanveistotaiteen taideluomat, temppelipilarit ja obeliskit. Ja ainoastaan kai vain pelko tuloja tuottavan matkailijaliikenteen lakkaamisesta sai Egyptin turkkilaisen hallituksen vihdoin järjestämään järkiperäisen muinaismuistojen huollon.

Omii onnettomuudessa kuitenkin on, että — kiitos vanhempien muinaistutkijoiden suuren asianharrastuksen — omistamme toki jäljennöksiä nyttemmin hävitetyistä tai vahingoittuneista seinäkohokuvista ja piirtokirjoituksista.[72]

Niihin Egyptin luonnonrikkauksiin, joita toimeliaat liikehuijarit ovat käyttäneet hyväkseen, kuuluvat myöskin muumiot. Niitä käytettiin nimittäin keskiajalla ja vielä 1700-luvun alussa pulverisoidussa muodossa palsamiksi ja muihin lääketieteellisiin tarkoituksiin, ja tuottoisaa kauppaa käytiin »kuolleitten luilla». Tämän ihmeitätekevän lääkkeen kerrotaan olleen niin kysyttyä Euroopassa, että fellahit välistä eivät voineet tyydyttää tarvetta muuten kuin tarpeen tullen muuttamalla muumioiksi ja kaupittelemalla vähemmän rakkaita manalle menneitä sukulaisiansa. Vielä tänäkin päivänä tuntuu Egyptissä matkustavasta turistista siltä, että muumion käsi, jonka tungetteleva kotitekoisten[73] muinaisesineitten kaupustelija välistä viimeisenä valttinaan vetää esille likaisen kauhtanansa poimuista, on kerran elämänsä päivinä ollut jonkun hänen tätinsä tai ehkäpä manalle menneen anopin oma.

Muumioitten kohtaloa muistuttaa se käsittely, jonka alaiseksi on joutunut joukoittain Egyptin papyruskääröjä. Kun egyptiläiset pääsivät selville niiden antikviteettiarvosta, tämä tieto oli tosin omiansa pelastamaan monta tällaista asiakirjaa tuholta, mutta toiselta puolen ahnas fellah tahtoi saada saaliistaan mahdollisimman paljon eikä senvuoksi pidättynyt paloittelemasta tekstejä myydäkseen pikku palan kerrallaan.

Kun muumiot, papyruskääröt ja hautojen kallisarvoiset koristeet ovat niin haluttuja, ei ole lainkaan ihmeellistä, että vain hyvin harvoin on löytynyt egyptiläinen hauta, joka olisi saanut jäädä rauhaan haudanryöstäjiltä.[74]

Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että haudanryöstäjillä ei ole ollut hautaesineitten arvosta samaa käsitystä kuin arkeologeilla, vaan että suurimmaksi osaksi heidän varastelunsa esineiksi ovat joutuneet jalot metallit ja kalliit kivet.

On harmiteltu sitä, että Egyptin temppeli- ja palatsirauniolöydöt on viety oikeasta ympäristöstään Niilinmaan aurinkoisen taivaan alta ja sullottu pimeihin ja ikäviin museohuoneisiin. Mutta on pidettävä mielessä sellaisia surullisia tapauksia kuin sekin, kun englantilainen Flinders Petrie päätti jättää Ekhnatonin palatsin raunioihin ihmeellisen ihanasti maalatun lattian, joka hänen oli onnistunut kaivaa esille ja uskomattomalla vaivalla säilyttää semmoisenaan: kymmenen vuoden perästä se tavattiin arabialaisten heittiöiden tuhoamana. Tihutyöntekijät olivat läheisen kylän haudanvartijoita, jotka tällä tavoin kostivat El Amarnan palatsin vartijoille sen, että nämä tavallisesti saivat enemmän bakshishta vierailevilta turisteilta, kuin mitä heidän itsensä onnistui kiristää muukalaisilta. Tavallinen arkeologien Egyptissä saama kokemus on, että kun suurehko kaivamistyö on keskeytettävä hirmuisen kesähelteen vuoksi ja kaivajain seuraavana syksynä pitäisi työtänsä jatkaa, he ovat havainneet sen, mikä keväällä jäi jäljelle, kotimaisten antikviteettikaupustelijain ryöstämäksi ja tuhoamaksi. Tätä hyvin luvallista ammattia alemmat kotimaiset viranomaiset ovat suopeasti katselleet sormiensa lomitse.