VUORITYÖ.

Metalleista oli kupari kauan aikaa tärkein Niilinmaassa. Egyptiläiset elivät kauan kuparikaudessa, ennen kuin he keksivät sekoittaa kupariin tinaa. Tämä näyttää kyllä alkaneen keskimmäisen valtakunnan ajalla, mutta vasta uuden valtakunnan aikana pronssiaseet täydellisesti tunkivat tieltään pehmeämmät kupariaseet.[115] Kuparia egyptiläiset hankkivat ikivanhoista ajoista Siinain niemimaalta, mutta mistä tinaa saatiin, sitä ei tiedetä. Luultavasti sitä tuotiin Vähästä-Aasiasta, ehkäpä aina Indiasta saakka.

Siinain kaivoksissa työskentely oli kauheaa, varsinkin kesällä, »kun vuoret polttivat nahan». Kumminkin tähän vuodenaikaan työskenneltiin siellä enimmäkseen vain poikkeuksellisesti. Mutta kuuma siellä oli kuitenkin. Tähän kuumaan, vedettömään maahan oli jokainen ruoanpala tuotava monien päivämatkojen takaa ja jokainen vesipisara noudettava hyvin kaukaa.

Siinain kaivokset tyhjentyivät melkein kokonaan kuparista jo Egyptin vanhimpina aikoina. Kuparin louhinnasta todistavat nykyisin vain harvalukuiset malmi- ja kuonalöydöt sekä tavatut sulatus- ja valumuotit; mutta sitä useammat muistomerkit puhuvat siitä työstä, jota täällä kerran tehtiin haluttujen puolijalokivien, malakiitin ja turkoosiu saamiseksi. Kaivosten luota on löytynyt sadoittain ikivanhoja egyptiläisiä kohokuvia ja piirtokirjoituksia kallioissa. Niinpä kaksi henkilöä, jotka ilmoittavat olleensa kivenhakkaajia, ovat kaivertaneet vieraalle, seuraavan kehoituksen: »Oi Te, jotka elätte maan päällä! Kun te tulette tähän paikkaan, niin rakastakaa ja ylistäkää Thoth-jumalaa,[117] Hermopoliksen kaupungin[115] herraa!» Tuo kaupunki oli ilmeisesti molempain kaivospäällysmiesten — sillä sellaisia he luultavasti olivat — kotipaikka. Toiset piirtokirjoitukset ylistävät sanoin ja kuvin faaraoiden tässä villissä vuorimaassa vihollisistaan saamia voittoja. Järjestelmällistä vuorityötä voitiin nimittäin harjoittaa siellä vasta beduiinien kukistamisen jälkeen. Eräässä kuvassa näemme faaraon pitävän vasemmalla kädellään tukasta kiinni voitettua, polvistuvaa beduiinipäällikköä lyödäkseen hänet sotanuijalla, jota hän oikeassa kädessään heiluttaa. Tämä voittoreliefi on jo ensimmäisen hallitsijasuvun ajalta, ja paljon sellaisia kivitauluja on kolmannen — kuudennen hallitsijasuvun sekä keskimmäisen valtakunnan ajoilta. Kuten piirtokirjoituksista ilmenee, taulut ovat paikallisien kuninkaan virkamiesten laitattamia. Vielä paljon muita sellaisia kuvia oli olemassa, mutta muuan nykyaikainen kaivosyhtiö antoi sitten hävityksen käydä yli näiden korvaamattomien muistomerkkien, jotka kuuluivat vanhimpiin koko maailmassa. Sitä ennen ne olivat saaneet olla rauhassa syrjäisen asemansa vuoksi.

Sitten kuin eurooppalaiset mammonanpalvelijat ja vandaalit lopuksi olivat päässeet selville, että jalojen kivien etsiminen sieltä oli tuottamaton yritys, tulivat beduiinit perästä ja jatkoivat sekä kaivostyötä että hävitystä. Kun Flinders Petrie vuonna 1904 tuli sinne, hän huomasi, että vielä jäljellä olevat kalliotaulut voitiin pelastaa vain siten, että ne hakattiin irti vuorenseinämistä ja vietiin Kairon museoon. Niin tehtiinkin.

Siinain niemimaalla on myöskin vanhan egyptiläisen temppelin rauniot ja siinä kiintoisia kuvapatsaita kuninkaallisista henkilöistä, sellaisistakin, joista mitään muita patsaita ei ole säilynyt. Täältä on saatu myöskin odottamattoman runsas sato uhrilahjoja, erilaisia koristeita ja kaunistusesineitä, Egyptin kuningasten lahjoja Hator jumalattarelle, jonka he tahtoivat saada suopeaksi kaivosyrityksilleen. Monia kalleuksia villit beduiinit ovat aikojen kuluessa varastaneet ja monia esineitä tuhonneet, mutta jäljellä olevakin antaa arvokkaan lisän egyptiläisen kulttuurin tuntemiselle. Temppelistä on löytynyt myöskin vuorityössä käytettyjä kuparisia talttoja.

Ne muistomerkit, joita on jäljellä siltä ajalla, jolloin Egyptin valtio harjoitti vuorityötä Siinain niemimaalla, riittävät herättämään meissä kunnioitusta egyptiläisten suurenmoista järjestelykykyä kohtaan kaikilla aloilla. Työnjako oli toteutettu niin pitkälle, että kaivosten työmiehet oli jaettu jopa 17 erilaiseen ryhmään, kullakin oma erikoistehtävänsä, ja heitä valvomassa oli työnjohtajia 11 eri astetta. Ja tähän tuli lisäksi kokonainen liuta erilaisia toimitsijoita, jotka huolehtivat elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden kuljetuksesta Siinaille ja vuorityön tuotteiden viennistä sieltä. Voimme kuvitella näkevämme monta sataa kuormitettua aasia käsittävät karavaanit, jotka pitivät yllä viiden päivänmatkan pituista yhteyttä kotimaan kanssa.

* * * * *

Kultaa egyptiläiset saivat Niilin ja Punaisen meren välillä olevista vuorisia, joilla seuduin kultakuume viimeksi raivosi tämän vuosisadan alussa. Englantilaiset yhtiöt panivat silloin likoon satojatuhansia, kenties miljoonia puntia sikäläisiin kaivostöihin, mutta saivat takaisin vain murto-osan yrityksen kustannuksista. Muinaiset egyptiläiset olivat nimittäin tehneet hyvin perusteellista työtä kaikkialla, missä oli kultapitoisia vuorilajeja.

Jonkinlaisen käsityksen siitä, miten suunnattomia ne kultamäärät olivat, jotka kuljetettiin Nubiasta Egyptiin, saa kuullessaan eräänkin Thotmes III:n virkamiehen kertovan, että hän virkamiesaikanaan peri valtiolle 3 1/2 tonnia tuota jaloa metallia. Siitä voi ymmärtää, kuinka paljon sitä kerran on kaivoksissa ollut ja sieltä varastettu. Tuottavimmat egyptiläisten kaivokset olivat Nubian alueella, kokonaisen seitsemäntoista päivämatkan päässä niukkavetisessä, hehkuvan kuumassa vuorierämaassa. Siellä on tavattu vanhoja egyptiläisaikaisia kaivoksia syvine kuiluineen, jotka seuraavat kultapitoisen kvartsin kiemurtelevia suonia vuoressa, ja vesisäiliöineen, joiden tarkoituksena on ollut koota sadevettä talvisaikaan. Sadoittain kivimajoja on myöskin jäljellä, kussakin graniittinen käsimylly, missä kultapitoista kvartsia murennettiin. Sitten huuhdottiin kulta kvartsihiekasta kaltevilla kivilaatoilla, joita samoin on jäljellä. »Nykyisin», sanoo egyptologi Erman, »paikka on hiljainen ja yksinäinen, ja vieras ei voi mistään aavistaa, että sitä on painamassa tuhansien kiroukset ja että se on saanut nähdä ihmiskurjuutta niin paljon kuin harvat paikat maan pinnalla. Sillä ne ihmiset, jotka täällä Egyptin faaraoille kalvoivat 'Nubian kultaa', ennemmin tai myöhemmin sortuen tukahduttavaan kuumuuteen, olivat vankeja. Kahleissa, vaatteitta, vartijoinansa nubialaisia sotilaita, jotka eivät ymmärtäneet egyptin kieltä, onnettomien täytyi tehdä työtä yötä päivää ilman vapautuksen toivoakaan. Kukaan ei välittänyt siitä, miten heille kävi. Sairaatkin, naiset ja ukotkin päällysmiehen keppi ajoi heltymättömästi orjantyöhön, kunnes he liikaponnistusten, puutteen ja kuumuuden sortamina löysivät kuoleman, joka kauan oli ollut ainoa, niitä he olivat voineet toivoa.» Näin oli Diodoroksen aikana, ja yhtä kauheata oli varmaan jo vanhain faaraoiden päivinä.

Vanhat egyptiläiset piirtokirjoitukset kertovat myöskin niistä yli-inhimillisistä vaivoista, joita kuljetus Nubian kultakaivoksille maksoi. Ihmisten sammumatonta kullanjanoa ei silloin enemmän kuin nytkään voinut mikään pidättää. Sekä ihmisiä että vetojuhtia sortui laumoittain. Kerran toisensa perästä yritettiin kaivaa kaivoja tien varrelle, multa pisaraakaan vettä ei niistä saatu. Vasta Ramses II:n aikana nämä ponnistukset näyttävät onnistuneen. Tästä kerrotaan eräässä hänen aikaisessaan nubialaisessa muistokivessä, jossa myöskin sanotaan, että »niistä karavaaneista, jotka matkasivat kaivoksille kultaa huuhtomaan, tuli tuskin puoletkaan takaisin, sillä ihmiset menehtyivät matkalla janoon samoinkuin aasitkin, joita he ajoivat edellänsä.»

* * * * *

Hopeaa pidettiin vanhimpina aikoina Egyptissä vielä arvokkaampana kuin kultaa. Tämä omituinen seikka johtui yksinkertaisesti siitä, että hopeata ei Egyptin alueella esiintynyt. Kun sitten kauppayhteys toisten maiden kanssa vilkastui, hopea luonnollisesti vähitellen laski arvossa ja sai tyytyä kullan jälkeiseen arvoasemaan.

Kulta- ja hopeasepäntyötä harjoitettiin jo vanhimpina aikoina, ja kultaseppien taitavuudesta saa erittäin korkean käsityksen käydessään Kairon museossa. Erikoisia mestareita he olivat juottamaan kapeisiin kultaliuskoihin erivärisiä lasisia koristeita ja puolijalokiviä: vihreitä turkooseja ja malakiitteja, joita saatiin Siinain niemimaan kuparikaivoksista, lihanvärisiä karneoleja, joita tänäkin päivänä voi löytää erämaan hiedasta, ja tummansinisiä lasuurikiviä, joita tuli Aasiasta todistaen Egyptin ikivanhaa kauppayhteyttä toisten maiden kanssa.

Komea värivaikutus ja loisto, joka täten aikaansaatiin, oli vallan ihmeellinen. Mutta kirous painaa kultaa ja jalokiviä, tuhansien kiroukset niitä valiokoristeita, jotka kerran kaunistivat Egyptin kuningattarien kaulaa ja käsivarsia.

* * * * *

Hienoa, valkeata kalkkikiveä, jolla egyptiläiset päällystivät pyramidinsa ja mastabansa ja josta kuvanveistäjät tekivät monet kuvapatsaansa, louhittiin valtavia määriä vinosti vastapäätä Sakkaraa olevista vuorista. Niissä seuduin oli myöskin alabasteria. Laakson sulkee siellä mahtava kivivalli, joka ilmeisesti on ollut patona talvisen sadeveden kokoamista varten.

Yhtä vilkasta oli työ Egyptin hiekkakivilouhoksissa, erityisesti lähellä Silsileä 14 penikulmaa Thebasta etelään, mistä noudettiin rakennusaine Karnakin, Luksorin ja muiden paikkojen temppeleihin. Tiedetään, että kun Ramseen suurta temppeliä Karnakiin rakennettiin, pantiin 3 000 miestä töihin hiekkakivilouhimoihin. Eräässä sieltä löytyneessä piirtokirjoituksessa Seti I ylpeästi kertoo, miten hyvästi hän kohteli työmiehiänsä ja kuinka hän antoi jakaa heille päivittäin »leipää, häränlihaa, paistia, kalaa ja vihanneksia rajattomat määrät». Joka kuukausi työmiehet saivat kaksi liinapukua. »Sen vuoksi he tekivät työtä tuntien sydänöissänsä rakkautta Hänen Majesteettiansa kohtaan.»

Monissa muissa paikoin on piirtokirjoituksia, jotka osoittavat, että faaraot ovat täältä louhituttaneet kiveä rakennuksiinsa ja muistomerkkeihinsä.

Jo vanhan valtakunnan aikana louhittiin Assuanin lähellä graniittia pyramideihin, sarkofageihin ja kuvapatsaisiin. Melkein kaikissa Egyptin raunioissa tavataan täältä tuotua kiveä. Vielä voi itse työpaikalla nähdä, kuinka valtavien kivijärkäleiden louhiminen tapahtui. Ensin hakattiin kallioon säännöllisen välimatkan päähän koloja. Sitten tungettiin koloihin puukiilat ja kaadettiin niiden päälle vettä, niin että ne turposivat ja paineellaan rikkoivat kiven.

Kirjallisuutta:

Heinrich Brugsch, Wanderung nach den Türkis-Minen und der Sinai-Halbinsel.

W.M. Flinders Petrie, Researches in Sinai.

Georg Schweinfurth, Aus unbetretenen Wegen in Aegypten.