USKONNOLLISTA KANSAA.

Muinaiset babylonialaiset olivat erittäin uskonnollista kansaa. Kuningasten piirtokirjoituksissa perussävy on ilmeisen uskonnollinen, ja he pitävät temppelien rakentamista kaikkein tärkeimpinä hallitustoiminaan. Eräästä Babylonian vanhimmista hallitsijoista sanotaan: »Niinkuin lehmä kääntää katseensa vasikkansa puoleen, niin hän kohdisti kaiken rakkautensa temppelin rakentamiseen.» Kuningasten sotatoimia mainitaan babylonialaisissa kirjoituksissa sitävastoin vain ohimennen. Siinä nämä kirjoitukset ratkaisevalla tavalla eroavat assyrialaisista, jotka kertovat etupäässä kuningasten sotaretkistä. Assyria oli aito soturivaltio, ja hallitsijaihanteena oli mainehikas sotasankari. Sen historia on kirjoitettu verellä. Babyloniassa taasen kuninkaan piti olla hyvä paimen, joka kokosi hajaantuneen laumansa. Hänen päätehtävänään oli »järjestyksen» hankkiminen maahan.

Kun suuri temppelirakennus oli valmistunut, oli tapana julistaa jumalanrauha maahan niiden seitsemän päivän ajaksi, jolloin vihkiminen tapahtui. »Seitsemänä päivänä palvelustyttö oli emäntänsä vertainen; orja ja hänen isäntänsä kulkivat rinnakkain; pahan kielen ilkeät sanat muuttuivat hyviksi — kaikki paha pysyi poissa temppelistä. Rikas ei tehnyt vääryyttä isättömälle ja äidittömälle, eikä mahtava loukannut turvatonta leskeä.»

BABYLONIALAISTEN JUMALMAAILMA.

Muinaisilla babylonialaisilla oli runsaasti jumalia. Näiden luvusta on erilaisia tietoja, mutta tosiasiallisesti tunnemme neljättätuhatta jumalannimeä. Korkein jumala on Anu, »jumalien isä ja kuningas» ja taivaan herra. Kolmannessa taivaassa hän istuu valtaistuimellaan. Hänellä on useita puolisoita, mutta hänen lempivaimonsa on Ishtar, foinikialaisten ja kanaanilaisten Astarte, kuuluisin babylonialaisista jumalattarista. Hän on aistillisen rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, jolla silloin tällöin on rakkaussuhteita myöskin ihmisiin ja eläimiin, mutta joka enimmäkseen tuottaa rakastajilleen tuhoa ja kuolemaa. Tarinat tietävät kertoa paljon hänen rakkausseikkailuistaan.[148] Mutta hän on myöskin sodan jumalatar, joka »kostuttaa maan verellä ja heittää kaatuneet suuriin röykkiöihin kentille.»

Rakkauden jumalattaren palvontaan oli yhtynyt hurjia tansseja, itsensäsilpomista ja hirvittävää siveettömyyttä. Hänen papittarensa, »temppeliportot», olivat jonkinlaisia prostituoituja, joilla oli oma temppeliporttolansa, missä he varsinkin suurten uskonnollisten juhlien aikana antautuivat paikalle tulviville muukalaisille.[149]

Myöskin Ishtarin papit palvelivat jumalatartaan siveettömyydellä. Miehisen elimen itsesilvonta kuului hedelmällisyyden jumalattaren palvelukseen sekä Babyloniassa että Vähässä-Aasiassa. Kun tämä kauhea toimitus oli suoritettu uskonnollisen raivokohtauksen vallassa, seurasi jotakin vielä inhoittavampaa: kuohitut pukeutuivat naisenpukuun ja antautuivat temppeliprostitution haltuun: »Ishtar oli muuttanut heidän mieskuntoisuutensa naisekkuudeksi.»

Suurina Ishtarin juhlina kaikki riettaisiin juhlamenoihin kokoontuneet »portot, ilotytöt ja -pojat sekä luonnonvastaiset papit» viettivät hirveätä elämää. Puhtaat neidotkin uhrasivat silloin neitsyytensä. Tulot tästä uhrista joutuivat temppelirahastoon. Liioiteltu on kuitenkin varmasti Herodotoksen väite, että »maan jokaisen naisen täytyi kerran elämässään asettua Ishtarin temppeliin ja antaa muukalaisen maata itsensä. Mutta tämän jätettyään hän on täyttänyt velvollisuutensa jumalatarta kohtaan ja saa mennä kotiin. Kaikki, jotka ovat kauniita ja komeita, palaavat pian kotiin, mutta rumat saavat odottaa kauan, ennenkuin voivat täyttää lain käskyn. Onpa sellaisiakin, jotka saavat odottaa kokonaista kolme tai neljä vuotta. Muutamin paikoin Kypros saarella vallitsee melkein samanlainen tapa.»

Arvossa lähinnä Anua oli Ellil, joka alkujaan oli »tuulien herra» ja myöskin sai aikaan jokiveden tulvimisen. Kun sitten maailma jaettiin kolmia: taivaaseen, maahan ja veteen, tuli Ellilistä mantereen hallitsija, ja »maiden herrana» hän asusti korkeilla vuorilla. Anu ja Ellil eivät kumpikaan olleet ihmisille suopeita. Ellil loi lohikäärmeen pitääkseen heitä kurissa, ja myöhemmin hän sai aikaan vedenpaisumuksen. Ja kun Ksisuthros säilytti henkensä, niin Ellil vihastui. — Ajan pitkään Ellilin nuorempi kilpailija Marduk, Babylonin kaupungin pääjumala, syrjäytti hänet yhä enemmän, ja hänen täytyi tyytyä verraten vaatimattomaan liikanimeen »vanhaherra».

Ellilin pääpuoliso, Ninlil, on maan lapsille suopeampi ja lausuu mielellään ankaralle puolisolleen hyvän sanan kurjien raukkojen puolesta, jotka anovat häneltä armoa ja apua. Hän on »suuri äiti ja ihmisten armollinen puoltajatar.»

Anusta oli tullut taivaan ja Eliitistä maan hallitsija, mutta Anun pojasta _Ea_sta tuli meren jumala. Ja koska syvää vettä pidetään kaiken viisauden lähteenä, on Ea myöskin kaikkien taiteitten ja tieteitten jumala. Hän on opettanut ihmisille kaikenlaista käsityötä ja on kirjoitustaidon keksijä. Hän on myös, päinvastoin kuin Anu ja Ellil, suuri ihmisystävä. Juuri hän keksi pelastaa suojattinsa Ksisythroksen vedenpaisumuksesta. Myöskin hän moitti Elliliä ankarasti siitä, että tämä oli pannut toimeen tuon suuren tuhotulvan.

Ean ihmisystävällisyyden peri hänen poikansa Marduk eli Bel, joka syrjäytti sekä Anun että Ellilin näiden valta-asemasta ja tuli siis olemaan sekä taivaan että maan herra. Kun tuho uhkasi jumalmaailmaa, sitoutui Marduk nimittäin menemään vihollista vastaan sillä ehdolla, että hän saisi vallan hallita kaikkia muita jumalia. Sen hän saikin palkakseen. Hän käytti isiltä perittyä viisauttaan isänsä tavoin sairaitten ja kärsivien ihmisten auttamiseen. Neljän koiransa seuraamana hän taisteli pimeyden henkiä vastaan ja auttoi valon voittoon.

Mardukin merkitys kasvaa Baabelin kehityksen mukana, aivan kuin Amonin valtaanpääsy seurasi Theban muuttumista Egyptin pääkaupungiksi. Kaikki ihanteelliset ominaisuudet siirtyvät vähitellen Mardukille: hänestä tulee kaikkivaltias, kaikkiviisas, kaikkihyvä, pyhä ja vanhurskas. Täten on otettu askel yksijumalaiseen suuntaan, ei kuitenkaan niin suurta kuin sillä, että Ekhnaton otti käytäntöön auringonjumalan palvonnan.

On olemassa myös monia muita jumalia, kuten kuun jumala, tulenjumala, ilmojenjumala, joka lähettää virkistävän sateen, mutta voi myös osoittaa vihaansa ukkosenjyrinässä, »niin että taivaan jumalat kauhuissaan nousevat taivaisiin ja manalan jumalat ryömivät maan alle. »Manalan jumalalla on seitsemän poikaa, joita hän pitää »vankina» vartioimassa helvetin portteja. Tie kuoleman valtakuntaan alkaa sieltä, missä aurinko laskee erämaahan. »Manalan laivuri», jolla on myrskylinnun pää sekä neljä kättä ja neljä jalkaa, kuljettaa vainajan ensin lautalla joen yli. Itse tuonelaa ympäröi seitsemän muuria, kukin portteineen, joista jokaista vartioi yksi manalan jumalan pojista. Se joka on kulkenut porttien läpi, tulee »siihen synkeään asuntoon, josta ei kukaan takaisin palaa, ja jossa hänen ruokanaan on tomu ja savi.»

Kaikkien olo on kuoleman valtakunnassa lohdutonta. Parhaassa tapauksessa voi lohduttautua sillä, että kuolemassa saa levätä. Pahat saavat kurjimman kohtalon: he saavat »syödä kuolleitten kaupungin jätteitä ja juoda sen katuojista ja levätä kivipaadella.»

Tässä synkässä valtakunnassa hallitsee manalan jumala, joka samalla kertaa on sodan ja ruton jumala, yhdessä puolisonsa kanssa, ja heidän seurassaan ovat kaikki pahat henget ja haltiat, jotka ihmisiä kiusaavat.

Moni seikka viittaa kyllä siihen, että babylonialaiset uskoivat vainajain joutuvan manalassa tuomioistuimen eteen, mutta varmoja todistuksia sellaisesta käsityksestä ei ole.

Assyrian pääjumala oli Assur, joka alkujaan oli vain Assurin kaupungin suojelusjumala. Assyrialaisen kansanluonteen mukaisesti hän oli luonnollisesti ennen kaikkea metsästyksen ja sodan jumala, joka johti omansa voittoon.

Babylonialaisten jumalista huomaa, että ne ovat alkeellisen — tahtoisi sanoa kasvattamattoman tai puolivillin — mielikuvituksen luomia, aivan kuten Tor ja Fröja muinaispohjoismaisessa jumalaistarustossa. Nämä jumalat ovat kuulumattoman voimakkaita, mutta heiltä puuttuu vastaavaa harkintaa ja itsehillintää. Neuvotteluissansa he toimeenpanevat juominkeja, kun tarvitsevat piristää järkeänsä; mutta silloin he juovat usein liikaa, niin että koko neuvotteleva jumalain kokous torkahtaa. He maiskuttavat tyytyväisesti kukkuraisen pöydän ääressä, ja kun he vainuavat ensimmäisen polttouhrin tuoksun, »he kerääntyvät kuin kärpäset» uhraajan ympärille. Silloin he iloitsevat kuin kiltit lapset siitä, että heidän oikukas päähänpistonsa tuhota koko ihmiskunta suurella tuhotulvalla on mennyt myttyyn. Sillä kuka silloin olisi valmistanut heille uhrin! Ja kuinka kolakkaa oli ollut heidän itsensä, kun vedenpaisumus ja rajumyrskyt raivosivat ja taivas oli monta päivää synkkä kuin yö! Miten märkinä ja nälkäisinä he sentään istua kököttivät ylhäällä taivaassa katuen sitä, mitä olivat aikaansaaneet! — Ja jos haluaa saada enemmän näytteitä näiden jumalain alkeellisesta luonteesta, niin ajateltakoon, kuinka Ishtar jumalatar, suuri miestensyöjä, aina käyttäytyi.

Tunteitansa nämä jumalat ja jumalattaret purkavat samalla tavoin kuin villit tai hillittömät lapset. He kirkuvat ja huutavat ja purevat kieltänsä, käyvät toistensa kimppuun ja repivät toisiansa tukasta. Ja ennenkuin he uskaltautuvat taisteluun vaarallisen vihollisen kanssa, syytävät he hänelle karkeuksia ja herjauksia jos minkämoisia samalla kertaa karaistakseen rohkeuttaan ja säikähdyttääkseen vihollisen lamaan.

Olisi väärin sanoa olevan jotakin ylevää tuollaisissa kohtauksissa ja jumalain elämän kuvissa, mutta määrättyä avosydämistä kertojalahjaa ne osoittavat. Samassa määrin kuitenkin, kuin Babylonian valtio kehittyi hyvinjärjestetyksi oikeus- ja kulttuuriyhteiskunnaksi, muodostui jumalainkin maailmasta voimakkaiden, viisaiden ja hyvien olentojen ihanneyhteiskunta, joka oli yhtä paljon korkeammalla heikkojen ja syntisten ihmisten oloja, kuin taivaan tähdet ovat maata korkeammalla. Siellä, tähdissä ja planeetoissa, ne ilmestyivät nyt ihmisille. Ja nämä tähtijumalat, toisin kuin vanhat maailmanjumalat, olivat kaikista maallisista tarpeista riippumattomia tarvitsematta edes ruokaa tai juomaa.

Ollen jumalain ilmestysmuotoja taivaankappaleista tuli palvonnan esineitä, ja kaikki tähtitaivaan ilmiöt käsitettiin varoittaviksi tai kehoittaviksi merkeiksi maan lapsille.

ENNUSTAJIA JA MERKKIEN SELITTÄJIÄ.

Babylonialaisten uskonnon päätehtävänä oli tutkia jumalain tahtoa eri tilaisuuksissa, että kuolevaiset ihmisparat osittain voisivat rukouksin ja uhrein torjua heidän vihaansa, osittain voisivat välttää ryhtymästä sellaiseen, mikä oli jumalain tahtoa ja päätöstä vastaan. Babylonialaiselle oli hurskaus siinä, että nöyrästi ja uupumatta koetti tutkistella jumalain tahtoa, ettei tulisi pahoittaneeksi heitä.

Muinaisaikana uskottiin yleisesti, että kaikki, mitä tässä maailmassa tapahtui, oli yhteydessä määrättyjen luonnonilmiöitten kanssa. Erikoisesti Babyloniassa luultiin, että taivaankappaleitten keskinäisestä asemasta ja ulkonäöstä eri aikoina voitiin lukea jumalien tahto ja ihmisten siitä riippuvat kohtalot. Tarkkaamalla näitä ja muita luonnonilmiöitä piti siis voida ennustaa tulevia tapahtumia, eikä siitä syystä ryhdytty mihinkään tärkeisiin toimenpiteisiin, valtiotoimiin tai yksityisiin yrityksiin, koettamatta taikojen ja enteitten avulla tutkia, miten ne onnistuisivat. Ennetekstit ovat todennäköisesti laajin ryhmä koko nuolenpääkirjallisuudessa. Jo tämä osoittaa, miten suunnaton merkitys ennustustaidolla ja merkkienselityksellä oli Babyloniassa ja Assyriassa. Itse ennustusteksteistä ilmenee lisäksi, että oli tuskin ainoatakaan ilmiötä luonnossa tai ihmiselämässä, jota Mesopotamian kansa ei olisi käsittänyt yliluonnollisten voimien aikaansaamaksi.

Tämä ennustustaito on Babyloniasta levinnyt myöskin Kiinaan — ainakin esiintyy babylonialaisissa ja kiinalaisissa ennemerkki- ja ennustusteksteissä niin ilmeisiä yhtäläisyyksiä, aina pikkuseikkoja myöten, ettei juuri voi ajatella niiden syntyneen toisistaan riippumatta.

* * * * *

Ishtarilla ja muilla babylonialaisilla jumaluusolennoilla oli profeettansa ja ennustajattarensa, jotka ennustivat tulevia asioita määrättyjen merkkien johdolla, joita jumalattaren tai jumalan itsensä luultiin antavan, n.s. oraakkelit. Jokaisessa babylonialaisessa temppelissä oli oraakkelikammio, »salaisuuden asunto», missä jumala määrätyillä merkeillä ilmaisi tahtonsa papeille, kun nämä sitä häneltä tiedustelivat. Mutta tärkein oraakkelitemppeli oli Ishtarin pyhäkkö Arbelassa lähellä Niniveä. Se kilpaili arvossa egyptiläisen Amonin oraakkelin kanssa, joka sijaitsi Libyan erämaassa. Kreikan historiassa oraakkeleilla, kuten saamme nähdä, tuli olemaan erittäin suuri merkitys.

Kokoelma Ishtarin ennustajattarien ja heidän miehisten virkaveljiensä kuningas Asarhaddonille antamia oraakkelivastauksia on vieläkin tallella. Yksi niistä kuuluu näin: »Älä kauhistu, oi Asarhaddon! Ilmoituksen henki, joka sinulle puhuu, lähtee minun suustani, enkä minä salaa sitä. Vihollisesi sulavat jalkojesi juuresta niinkuin Sivanin joet. Olen mahtava valtiatar, Arbelan Ishtar, joka olen lyönyt vihollisesi pakoon jalkojesi juuressa. Olenko milloinkaan puhunut sinulle sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt uskoa? Olen Arbelan Ishtar; kuljen edelläsi ja rinnallasi sotaretkilläsi. Älä pelkää! Minä olen joukkosi keskellä.»

Varsinaista ennustustaitoa oli useata lajia, kuten tähtienselitystaito, kyky selittää sääilmiöitä, lintujen lentoa ja muitten eläinten käytöstä sekä tulkita erilaisten epäsikiöitten merkitystä, edelleen maksastaennustus, maljastaennustus ja unien selittäminen.

Kaksoisvirtainmaan tavattoman tähtikirkkaan taivaan alla oli tähtienselitystaidolla eli astrologialla aivan erikoiset edellytykset, ja sen keksijöinä pidetään »Idän viisaita», muinaisia kaldealaisia.

Inhimillisen taikauskon historia on kieltämättä mielenkiintoisimpia ja omituisimpia kohtia ihmiskunnan kehityksessä. Miten järjenvastaisilta magia ja astrologia näyttänevätkin meistä, joilla on veressämme valistusajan ja luonnontieteitten aikakauden kriitillinen katsantotapa, tosiasia on kuitenkin, että muinaisaikana valistuneimmatkaan henget eivät kyenneet kokonaan vapautumaan tästä taikauskosta, että koko keskiaika oli kaikkien salaisten tutkimusten ja taitojen kulta-aikaa, ja että näillä vielä nykyaikaan asti on ollut suurempi merkitys, kuin mitä »valistunut aikamme» yleensä on taipuvainen uskomaan.

Taivaankappaleet ovat vanhan itämaisen käsityksen mukaan »taivaan kirjoitusta», ja on vain osattava lukea sitä, niin voi ennustaa tulevaisuutta. Astrologit ovat soveltaneet käytäntöön lauseen: »Tähdissä on kirjoitettu.» Suurin merkitys ennustustaidossa oli kuulla. Onni tai onnettomuus riippui usein siitä, oliko kuu jonakin määrättynä päivänä näkyvissä vai pilvien peittämä. Ja erikoisen kohtalokas vaikutus — enimmäkseen onnettomuutta tuottava — oli kuunpimennyksillä. Jos niitä sattui määrättynä ajankohtana, niin veli oli tappava veljensä; toisina aikoina kuunpimennys voi merkitä valtavia tulvia ja nälänhätää, kapinaa, sotia ja tappioita. Kuuntarha voi olla merkkinä siitä, että joukkokuolema tulisi kohtaamaan karjaa kedolla tai että leijonat tekisivät tuhojaan ja kaikki kauppa ja liikenneyhteys estyisi.

Auringonpimennyksiä pidettiin myöskin onnettomuutta tuottavina. Mutta muuten ei auringolla ollut läheskään niin suurta merkitystä kuin kuulla. Tärkeämpinä astrologit toki pitivät kiertotähtiä, varsinkin kirkkaasti loistavaa Venusta. Sen lasku ja nousu olivat erinomaisen tärkeitä, ja ne saattoivat senvuoksi, ajankohdasta riippuen, merkitä joko runsaita satoja tai katoa, voittoa tai tappiota. Juppiter tuotti miltei aina onnea, kun Mars sitävastoin oli oikea turmion tähti.

Tähtisikermien eri asennoilla oli myös suuri arvo ennustustaidossa, meteoreilla ja pyrstötähdillä samoin.

Astrologiasta kehittyi taito taivaankappaleitten asentojen johdolla lapsen syntyessä tehdä horoskooppi tämän tulevaisuudesta. Mutta niin pitkälle ei nähtävästi vielä ole päästy muinaisessa Babyloniassa ja Assyriassa, vaan vasta myöhemmin, Eufratinmaiden kreikkalaisena kautena. Mainittakoon esimerkki toiselta vuosisadalta e.Kr.: »Vuonna 170, kuningas Demetrioksen hallitessa, Adar-kuun[150] 30. p:nä, kello 6 aamulla syntyi poikalapsi. Samaan aikaan kuu oli aluksi Kaksoisten tähtikuviossa, aurinko Kalojen, Juppiter Vaa'an, Venus ja Mars Kauriin ja Saturnus Jalopeuran tähdistössä.»

Egyptiläisten tavoin babylonialaisilla ja assyrialaisilla oli myöskin kalenterissaan hyvät ja pahat päivänsä.

* * * * *

Kun sitten siirrymme siihen ennustustaitoon, joka sai ilmoituksensa ilman voimilta, niin huomaamme, että rajuilma aina merkitsi onnettomuutta, paitsi milloin sitä seurasi sateenkaari, sillä sitä pidettiin jumalallisen armon merkkinä. Ukkonen saattoi, riippuen ajasta, jolloin se esiintyi, merkitä sotaa ja kapinaa, runsasta vuodentuloa tai katoa, tulvia tai heinäsirkkojen tuhotöitä. »Jos ukkonen jyrisee kuin suuren koiran haukunta, niin se merkitsee, että Pohjan kansat nousevat; jos se ärjyy kuin leijona, niin kuningas kukistuu; jos sillä on hyeenan ääni, niin kuninkaan poika tappaa isänsä» j.n.e. Silläkin oli merkityksensä, millä ilmansuunnalla salama näkyi ja mihin aikaan päivästä satoi.

Maanjäristykset olivat aina, elleivät suorastaan tuhoatuottavia, ainakin onnettomuutta ennustavia. Ne merkitsivät sotaa, kapinaa, vallankumouksia, kuninkaan kuolemaa tai »niin ankaraa nälänhätää, että syötäisiin ihmisenlihaa». Jos ne kestivät koko päivän, ne ennustivat valtakunnan perikatoa.

* * * * *

Lintujen lentoa tulkitsivat erikoiset »lintujenkatsojat». Etenkin haukalla oli suuri merkitys tällaisissa ennustuksissa. Jos esimerkiksi haukka ja korppi taistelivat keskenään kuninkaan nähden, niin merkitsi Babylonian voittoa, jos haukka voitti, mutta tappiota, jos korppi surmasi sen. Korppia pidettiin onnettomuuden lintuna. Eräässä ennustustekstissä sanotaan: »Jos sotajoukko on liikkeellä ja korppi raakuu joukon edessä, niin se armeija ei palaa sotaretkeltään.» Haukka on sitävastoin onnen lintu: »Jos joku menee sairaan luoja matkalla haukka lentää hänen ohitseen, niin sairas paranee.»

Tuhoatuottavia eläimiä olivat erikoisesti käärmeet. Jos käärme hyökkäsi ihmisen kimppuun, niin se merkitsi määrätyissä olosuhteissa, että hän oli kuoleva ennen sen vuoden loppua; toisissa oloissa se tiesi ankaraa tautia. Jos käärme hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin määrättynä ajankohtana, oli se merkkinä siitä, että »hänen ystävänsä muuttuisi vihamieheksi». Jos taloon ilmaantui siipimuurahaisia, niin se merkitsi kuolemantapausta.

Sekä ihmisten että eläinten epäsikiöt olivat kiitollisia välineitä tulevien asioitten selityksille. Itämainen mielikuvitus sai tässä vapaasti temmeltää. Säilyneitten epäsikiöluettelojen mukaan taivaan ja maan välillä oli tuskin mitään tämänsuuntaista, jota muinaiset babylonialaiset olisivat pitäneet mahdottomana. Siinä on kirjavana sekoituksena oikea ihmis-epäsikiöitten ihmenäyttely, etenkin kaikkia mahdollisia eläinmuotoja, ihmisen ja koiran sekasikiöitä ja sitten luonnollisesti sellaisia todella esiintyviä epämuodostumia kuin yhteenkasvaneita sikiöitä y.m. Ja mitä eläinten epäsikiöihin tulee, niin usein esiintyvä aihe: »Jos lammas synnyttää leijonan» on kuvaavaa sille, mitä vanhat babylonialaiset luulivat mahdolliseksi tässä matoisessa maailmassa. Ajateltavissa oleva ja mahdollinen selitys on kuitenkin, että tässä ja tämänkaltaisissa tapauksissa tarkoitettiin ainoastaan jonkinlaista yhtäläisyyttä sikiön jonkin ruumiinosan ja sen olennon välillä, jonka mukaan sitä nimitettiin.

Kaikenlaisilla epäsikiöillä oli merkityksensä sen enteinä mitä tuleman piti, mutta eniten huomiota kiinnitettiin tässä suhteessa kuninkaallisiin epäsikiöihin. Useimmissa tapauksissa sellaiset enteet ovat onnettomuutta tuottavia. Pelkät pahat ennustukset täyttävät kokonaisia nuolenpääkirjoituslevyjä, ja näköjään aivan mitättömien epämuodostumien perusteella niissä usein ennustetaan mitä kauheimpia onnettomuuksia. Mutta kaikeksi onneksi maailmaan syntyy silloin tällöin onneatuottaviakin lapsia. Jos ne ovat kaksoiset ja kooltaan suuret, niin ne merkitsevät Babylonian valtakunnan laajentumista. Ja lapsen erikoisen lihavista ja hyvin kehittyneistä ruumiinosista voidaan päätellä tulevaa hyvinvointia ja ruoan runsautta. Sitävastoin on aivan varmasti nälänhätä odotettavissa, jos esim. emäsika käyttäytyy niin sopimattomasti, että itse syö jälkeläisensä. On vaikeampaa ymmärtää, minkä tähden sen, että nainen synnyttää sian, pitäisi merkitä, että nainen anastaa itselleen maan kruunun.[151] Jos hän sitävastoin synnyttää lampaan, niin kuningas pääsee eroon kaikista kilpailijoistaan. Mutta jos nainen synnyttää käärmeen, se ei ole hyvä merkki.

Eräässä ennustuskirjassa sanotaan: »Jos emälammas saa viisi karitsaa, tapahtuu maassa vallankumous. Jos yhdellä karitsalla on ihmisen pää, toisella leijonan pää, kolmannella hyeenan, neljännellä koiran ja viidennellä lampaanmuotoinen pää, niin maassa tehdään murhia.» Samoin jos nainen synnytti lapsen, jolla oli vain yksi korva. Jos syntyi korvaten lapsi, tuli maahan hätä. Lapsi, jolla oli leijonan korva, merkitsi sitävastoin, että maahan oli tuleva voimakas hallitsija. Ja kun syntyi lapsi, jolla oli sian pää, oli asialla se ilahduttava puoli, että se ennusti karjaonnea ja yleistä hyvinvointia siihen kotiin.

* * * * *

Tärkeämpiä kuitenkin olivat ne enteet, joita tutkittiin katsomalla uhrieläinten, varsinkin lampaitten maksaa, toimitus, jolla myöhempinä aikoina roomalaisessa valtioelämässä oli niin suunnattoman tärkeä merkitys. Tapa oli kulkeutunut roomalaisille Eufratinmaista heettiläisten, kreikkalaisten ja etruskien välityksellä. Maksassa arveltiin tunteitten ja mielenliikutusten sijaitsevan. Käytettiinpä babylonialaista sanaa, joka merkitsi maksaa, yleisesti merkityksessä »mieli» tai »sielu». Maksaa pidettiin myöskin maailmankaikkeuden pienoiskuvana. Luultiin, että jokaisella tämän elimen osalla oli siinä vastaava kohtansa. Arveltiin siis, että maksa paremmin kuin mikään muu kuvasti tulevia asioita. Maksan tutkiminen oli myös sitä kiitollisempaa, kun siinä eri eläimillä ilmenee paljon yksilöllisiä eroavaisuuksia. Kuten käden viivat ovat jokaisella ihmisellä erilaisia, niin on eri eläinten maksan viivoissa aina jotakin eroavaisuutta. Sappirakon asema ei myöskään aina ole sama. Näiden seikkojen perusteella Babyloniassa kehittyi äärimmäisen yksityiskohtainen ennustusjärjestelmä.

»Maksasta ennustamisen» taito on vähintään 4 000:n vuoden vanha. Havaintovälineinä niille, joille opetettiin tätä taitoa, käytettiin tuon tärkeän elimen savikuvia. British Museumissa on eräs Hammurapin hallitsijasuvun aikainen maksan savimalli, joka on kirjoitettu aivan täyteen opastuksia, miten sen avulla on tulkittava tulevaisuuden arvoituksia. Ja Assurbanipalin kirjastossa oli suorastaan tämän taidon oppikirjoja.

Esitämme pari otetta eräästä maksankatsomisesta, joka enemmän kuin 4 1/2 vuosituhatta sitten kerran suoritettiin Sargon I:lle ja jota sitten pidettiin koko hänen tulevaisuutensa ilmoittajana. Sentähden Sargon olikin suuri ja menestyksellinen soturi ja valtakunnan perustaja. Siinä sanotaan: »Jos sappirakko on täynnä sappea, niin se on onnellinen enne, jonka johdosta Sargon lähti sotaan Elamia vastaan ja tuhosi elamilaiset. Jos sappirakko sitävastoin on kuin tyhjä säkki, ja jos sappirakon oikealta puolelta lähtee kiila ja maksassa sen edessä näkyy seitsemän syvennystä, niin se on enne, joka Sargonille merkitsi sitä, että koko maan asukkaat nousivat häntä vastaan ja saartoivat hänet Akkadin kaupunkiin. Mutta Sargon hyökkäsi ulos kaupungista ja löi heidät maahan.»

* * * * *

Maljasta ennustaminen suoritettiin siten, että valettiin öljyä vesimaljaan tai päinvastoin ja tutkittiin kuvioita, joita molemmat yhteensulautumattomat nesteet silloin muodostivat. Vanhassa Testamentissa käytetään kuvaavasti sanaa »malja» merkityksessä »kohtalo».

Että unenselityksillä myös on ollut suuri arvo Eufratinmaissa, ilmenee suuresta määrästä unikirjoja, joita on löytynyt Assurbanipalin kirjastosta. Historiallisissa teksteissä puhutaan usein unista, jotka vaikuttavat ratkaisevasti kuningasten päätöksiin. Muistammehan myös, miten tärkeinä israelilaiset pitivät unia. Erikoista huomiota kiinnitettiin uniin, joissa pään päällä kannettiin jotakin, esim. taateleita tai vuorta. Tämä johtaa ajatuksen etsimättä Joosefin antamaan selitykseen faaraon ylimmäisen leipurin unesta, että hän kantoi päänsä päällä kolmea vehnäleipäkoria, ja että linnut söivät niistä. Joosef selitti, kuten muistamme, unen niin, että faarao kolmen päivän kuluttua hirtättäisi miehen, ja linnut söisivät hänen kuolleen ruumiinsa.

* * * * *

Babylonialaisten mielestä koko luonto alkaen muurahaisesta tai pienimmästä homesienestä aina tähtitaivaan ihmeisiin saakka oli kuin suuri kirja, jonka salaperäiset kirjoitusmerkit paljastivat tulevaisuuden niihin perehtyneelle. Vähäpätöisimmilläkin ilmiöillä, esim. karitsan määkimisellä tai linnun lennolla, oli oma merkityksensä määrättyjen tapausten enteenä.

Luulisi niin runsaasti rehoittavan taikauskon vaikuttaneen kansaan alituisena painajaisena, lamauttaen kaiken toimintatarmon. Mutta babylonialaisten onneksi — niin on sanottava — tulevien tapahtumien ennustamistaito oli erikoisen uhri- ja ennuspappien luokan salaisuutena, ja he säilyttivät huolellisesti kallisarvoista aarrettaan. Tämän yhteiskuntaluokan keskuudessa salaisuudet periytyivät isältä pojalle. Ja ainoastaan suvun parhaat saivat hoitaa tuota korkeata virkaa. Kukaan, joka oli saastaista syntyperää, s.o. syntynyt avioliiton sivussa, kukaan, joka ei ollut täydellinen vartaloltaan ja kasvultaan, kukaan kierosilmäinen tai jolla oli aukko hammastarhassaan tai jolta oli sormi katkennut tai joka sairasti spitaalia tai sukupuolitautia, ei saanut lähestyä uhrialttaria.

PAHAT HENGET JA LOITSUT.

Babylonialaiset panivat kaikki onnettomuudet, kaikki sekä ihmisten että eläinten taudit pahojen henkien syyksi, jotka saattoivat ihmisen sairaaksi ja riivatuksi. Koko avaruus kuviteltiin tällaisten vaarallisten pahojen henkien kansoittamaksi. Mutta erikoisesti ne väijyivät sellaisissa kaameissa paikoissa kuin vuorten onkaloissa, haudoissa, raunioissa ja erämaissa. Siellä saattoi sellainen paha henki äkkiä nousta »niinkuin tuuli ja tappaa elävän erämaassa.»

Babyloniassa uskottiin yleisesti, että kuolleet vampyyrin hahmossa nousivat haudoistaan. Verenimijähenget »laskivat ihmisistä verta kuin sadetta. Ne kalvoivat ihmisten lihaa ja imivät heidän suonensa kuiviin.» Oli muuan paha henki, joka asusti luolissa ja rotkoissa ja jolla ei ollut suuta, huulia eikä korvia. Öisin se harhaili koiran tavoin pitkin teitä ja katuja, tunkeutui taloihin, varasti väsyneeltä unen ja imi voimaa sairaan rinnasta. Toiset henget laskeutuivat vuoteeseen nukkuvien luo ja johdattivat sekä miehet että naiset siveettömyyteen vastoin heidän tahtoaan.

Babylonialaisten henkimaailmaa kansoittivat myös hevosihmiset, partaiset miehet, joilla oli linnun ruumis ja skorpionin häntä, tarueläimet, jotka olivat puoleksi vuohia, puoleksi kaloja tai aarnikotkan ja käärmeen sekasikiöitä j.n.e. Sellaiset hirviöt hallitsivat juutalaistenkin mielikuvitusta, kuten Danielin kirjasta voimme nähdä.

Pahoista hengistä oli seitsemän erikoisen pelättyä. Niillä oli kuvaavia nimiä kuten »Noita», »Kummitus», »Painajainen», »Väijyjä», »Vainolainen», »Kiinniottaja». Eräässä assyrialaisessa runossa sanotaan pahoista hengistä:

»Ne matelivat mahallaan kuin käärmeet, ne täyttivät huoneen löyhkällä kuin rotat, ne haukkuivat kuin koiralauma. Yli korkeimman muurin, läpi paksuimman seinän ne syöksyvät myrskytulvan tavoin murtautuen talosta taloon. Mikään ovi ei voi niitä sisään pääsemästä estää; lukot ja salvat eivät saa niitä kääntymään takaisin. Käärmeen lailla ne liukuvat ovesta; salvan läpi ne puhaltavat sisään kuin tuuli. Ne riistävät vaimon miehensä syleilystä, ne tempaavat lapsen äitinsä helmasta, ja karkoittavat miehen kodistaan.»

Babylonialaiset ja assyrialaiset, kuten beduiini ja fellah vielä tänäkin päivänä, pelkäsivät niin suuresti pahojen henkien juonia pimeän aikana, että he tuskin uskalsivat poistua asunnostaan auringonlaskun jälkeen. Jos se oli välttämätöntä, niin se tapahtui äärimmäisen pelon vallassa, tarkaten jokaista risahdusta ja lakkaamatta, loitsuja mutisten. Vaaralliset henget voitiin nimittäin karkoittaa ainoastaan suopeitten jumalien ja henkien avulla. Suojana pahoja henkiä vastaan olivat jalopeuroja ja härkiä esittävät jättiläispatsaat, joita pystytettiin temppelien ja palatsien sisäänkäytäville. Ne esittivät todennäköisesti hyviä suojelushenkiä, jotka auttoivat ihmisiä pahoja henkiä vastaan.

Noidat ja velhot olivat melkein yhtä vaarallisia kuin pahat hengetkin. He saattoivat turmella ruoan ja juoman keitä halusivat, voivat hankkia tauteja häntä vaivaamaan ja hävittää talon kotirauhan nostattamalla vihaa miehen ja vaimon välille, sisarusten kesken ja vanhempien ja lasten välille. Taikuuden ja noituuden kielsivät sekä jumalallinen että maallinen laki. Siitä syytetyn täytyi Hammurapin lakien mukaan — kuten olemme nähneet — kestää vesikoe.

Parhaimpana apuna sekä pahojen henkien että velhojen ja noita-akkojen ilkeyttä vastaan olivat pappien loitsut. Kuten rukouksilla ja uhreilla yritettiin loitsuilla murtaa pahojen henkien voima ja estää niitä tuottamasta ihmisille sairautta ja tuhoa. Henkienmanaajia ja loitsupappeja kasvoi kuin sieniä sateella, ja heidän maineensa levisi kauas Eufratinmaan rajojen ulkopuolelle. Sekä ihmeittentekijöinä että ennustajina kaikki muinaisajan kansat pitivät babylonialaisia saavuttamattomina mestareina.

Jesaja puhui tosin kovia sanoja Baabelin kaupungille »sinun taikatemppujesi paljoudesta ja sinun loitsujesi väkevästä voimasta», jonka luultiin auttavan kaikissa vaiheissa. Mutta kun turmion suuri päivä tulee, saadaan nähdä, mihin ne kelpaavat:

»Astukoot he nyt esiin! Pelastakoot he sinut, jotka mittaavat taivaan ja tähystelevät tähtiä ja joka uudenkuun aikana julistavat, niistä kohtalosi on tuleva ylitsesi! Mutta katso, he ovat kuin olki, joka tulessa poltetaan. He eivät voi pelastaa elämääsi liekeistä.»

Kaikkien muinaisajan kansojen perimätiedot viittaavat Babyloniaan ja Egyptiin loitsinnan kehtoina. Olihan Egyptissä samoinkuin Babyloniassa tapana turvautua manauksiin sairaudentapauksissa, mutta ennen kaikkea harjoittivat egyptiläiset loitsintaa palvellakseen vainajia ja auttaakseen heitä toisessa maailmassa. Kuolemankirjahan on ilmeisin todistus tästä. Babylonialaisten loitsinta taasen kohdistui tähän elämään, ja ominaista tälle on toiselta puolen usko pahoihin henkiin, joita manaaja karkoittaa, ja hyviin henkiin, jotka hän ottaa avukseen, toiselta puolen taas se tärkeä osa, joka astrologialla on babylonialaisten taikauskossa. Egyptiläisten uskonnollisen käsityksen mukaan ei ollut olemassa pahoja eikä hyviä henkiä; jumalat itse olivat manauksin voitettavissa.

Manauksensa papit lausuivat tai, oikeammin sanoen, kuiskasivat tai mutisivat, useimmiten öisin soihtujen valossa. Erinäisissä tiloissa kuului asiaan, että manaaja esiintyi punaisiin vaatteisiin pukeutuneena. Toisinaan hän kuiskasi loitsukaavansa manattavaa pahaa henkeä edustavan uhrieläimen korvaan. Manauksissa kehoitettiin pahoja henkiä poistumaan lausumalla peloittavia uhkauksia siltä varalta, että nämä eivät luopuisi häijyistä vehkeistään. Manauksiin liittyi usein rukouksia, joissa käännyttiin hyvänsuopien jumalolentojen puoleen pyytäen apua pahojen henkien ahdistamille heidän kiusaajiaan vastaan.

Eräästä kirjeestä 7. vuosisadalta e.Kr. saamme erittäin havainnollisen kuvan menoista assyrialaisen sairastaessa: oveen on ripustettu sika, lintu ja orjantappurapensas. Manaaja, punaisiin vaatteisiin pukeutuneena ja pitäen haukkaa kädessään, asetuttaa sairasvuoteen ympärille suitsutusastioita ja tulisoihtuja ja manaa taudinaiheuttaneita pahoja henkiä poistumaan ovesta.

Henkienmanausten kaavoja on löytynyt suunnattomat määrät Assurbanipalin kirjastosta. Siellä on manauksia ruttotauteja, päänsärkyä, kuumetauteja, riivaantumista, s.o. kaatuvatautisuutta tai mielipuolisuutta aiheuttavia pahoja henkiä vastaan, siellä kaavoja demoneja vastaan, jotka aiheuttavat panettelua ja kirouksia, myrskyjä ja rajuilmoja, siellä manauksia noita-akkoja ja poppamiehiä vastaan, jotka kykenevät tuottamaan kuolemaa ja onnettomuuksia ihmisille. Eräs tyypillinen manaus kuului näin: »Manaa sinä taivainen suojelushenki ja manaa sinä maallinen suojelushenki, paha henki, erämaan paha henki, korkean vuorenkukkulan paha henki, meren paha henki, suon paha henki! Manaa sinä taivainen suojelushenki, ja manaa sinä maallinen suojelushenki tauti sisälmyksistä, tauti sydämestä, levottomuutta aiheuttava sydämenkouristus, keltatauti, pääntauti[152], pahanlaatuinen punatauti, inhoittava ihottuma, munuaistauti, taukoamaton, kauhea särky, painajainen!»

Suurin manauskaavakokoelma on »Pahat henget» niminen laaja teos. Pahaa henkeä manataan taivaan ja maan nimessä jättämään riivaamansa ihminen ja »asettumaan asumaan johonkin toiseen paikkaan.» — Eräässä tyypillisessä manauskaavassa sanotaan: »Siihen hetkeen saakka, jolloin poistut riivaamastasi ruumiista, et saa ruokaa syödäksesi, et vettä juodaksesi, et järvestä, joista etkä kaivoista. Jos tahdot lentää taivaaseen, et ole saava siipiä, jos tahdot jäädä maan päälle, et ole löytävä itsellesi asuntoa. Poistu ihmisestä, hänen jumalansa pojasta!» Sen sijaan rukoili manaaja jotakin hyvää henkeä asettumaan asumaan pahan riivaamaan.

Parilla muulla manauskokoelmalla on nimenä »Polttaminen». Eräs keino vapauttaa ihminen toisen ihmisen kostolta tai kirouksesta, taudista ja synnistä oli sellainen, että pappi poltti sipulin, lehden erältään, samalla lausuen: »Aivan samalla tavalla kuin tämä sipuli kuoritaan ja heitetään tuleen ja loimuava liekki sen kuluttaa, aivan samoin kuin sitä ei enää milloinkaan istuteta maahan, sen juuret eivät enää tunkeudu maahan, sen vana ei enää kasva esiin näkemään aurinkoa, se ei itse enää tule jumalten eikä kuninkaitten pöydälle, niin kuorittakoon kosto, kirous, tauti, synti! Nyt polttakoon ne loimuava tuli, ja kirous kadotkoon!»

Toiset näistä manauksista on kirjoitettu vanhalla sumerilaisten kielellä ja ovat niin muodoin ainakin 6 000 vuotta vanhoja. Toiset on kirjoitettu assyrian kielellä, mutta tällaisten loihdintakaavojen kielellinen tutkiminen on osoittanut yhä todennäköisemmäksi, että nämäkin alkujaan on kirjoitettu sumerilaisten kielellä.

Pikkulasten hengen riistävää kauheata demonia vastaan oli paras keino valmistaa savesta tai maapihkasta, vahasta, puusta tai muusta helposti palavasta aineesta nukke ja viekoitella kaikenmoisilla taikatempuilla demoni siirtymään nukkeen. Sitten kävi helposti päinsä tehdä paha henki vaarattomaksi joko lyömällä rikki tai polttamalla riivattu nukke. Poppamiehet ja noita-akat tehtiin vaarattomiksi myös polttamalla heidän kuvansa roviolla.

Eräs manaus noita-akkoja vastaan kuuluu seuraavalla kauniilla tavalla: »Kuka olet, raivosta kiehuva noita, jonka sydämessä syntyi sana, mikä aiheutti onnettomuuteni, jonka kieli taikasanan ylitseni lausui, jonka huulilta myrkytykseni lähti, ja jonka jalanjälkiä kuolema seuraa? Kuule, sinä noita-akka, minä tartun sinun suuhusi, sinun kieleesi, sinun säkenöiviin silmiisi, sinun nopeisiin jalkoihisi, sinun eteenpäin syöksyviin polviisi, sinun lakkaamatta heiluviin käsiisi ja sidon ne selkäsi taa. Kirkkaasti paistava kuunjumala hävittäköön ruumiisi ja heittäköön sinut vedellä ja tulella täytettyyn kuiluun!»

* * * * *

Uhreja ja manauksia kuului vertauskuvallisina toimituksina kaikkiin juhlallisiin välipuheisiin, ennen kaikkea rauhansopimukseen. Mielenkiintoisen kertomuksen siitä, mitenkä tällöin meneteltiin, sisältää eräs n. v. 750 e.Kr. Assyrian kuninkaan ja erään Mati-ilu nimisen syyrialaisen ruhtinaan välillä tehty sopimuskirja. Silloin uhrattiin pukki ja lausuttiin seuraavanlaisia kirouksia sellaisen tapauksen varalta, että Mati-ilu rikkoi sopimuksen: »Kuten tämä pukki vietiin laumastaan eikä enää palaa sinne eikä enää asetu lauman etunenään, niin myös Mati-ilu viedään, jos hän rikkoo valansa, maastaan yhdessä poikiensa, tyttäriensä ja kansansa kera. Hän ei siinä tapauksessa enää saa palata sinne eikä saa asettua kansansa johtoon. Jos Mati-ilu rikkoo tämän valansa, hakataan hänen päänsä poikki niinkuin tämän pukin pää. Tämä pää ei ole pukin pää — se on Mati-ilun pää ja hänen poikainsa, hänen suurmiestensä ja hänen alamaistensa pää.»

Sitten hakattiin poikki pukin jäsenetkin samalla jatkuvasti verraten niitä Mati-ilun jäseniin ja lopuksi eläimen siitinelin seuraavin uhkauksin: »Jos Mati-ilu rikkoo valansa, tehdään hänestä portto ja hänen sotilaistaan naisia. Porttojen tavoin he tulevat ajelehtimaan kaupunkinsa kaduilla. Maasta maahan ajetaan heitä ja hedelmättömiksi he saavat jäädä kuten muulit, ilman vaimoja ja lapsia. Ishtar on riistävä heiltä heidän miehuudenvoimansa.»

Tällaiset kiroukset ovat tunnusomaisia myöskin niille raja- ja muistokiville, joilla ilmaistiin eri maa-alueiden rajat ja varmennettiin haltijan omistusoikeus, perustuipa tämä sitten ostoon, perintöön tai lahjoitukseen. Tyypillinen on eräs 3 000 vuoden vanha kuninkaallinen maatilan »lahjoituskirja», joka on hakattu edellä mainitun tapaiseen muistokiveen. Se perusteellisuus ja juurtajaksaisuus, millä lahjoituksen ikuinen arvo taataan, ei jätä toivomisen varaa. Loppuponsi kuuluu nimittäin näin: »Sen tapauksen varalta, että tulevaisuudessa nousisi joku virkamies, olipa hän sitten minkä arvoasteinen tahansa ja koettaisi anastaa tämän lahjoituksen ja sanoisi: 'Ei tämä tilus ole mikään kuninkaallinen lahjoitus', tai jos sellainen mies peläten kuninkaan kirouksen kohtaavan itseään houkuttelisi jonkun toisen henkilön: hullun, tyhmän, maankiertäjän tai roiston poistamaan tämän muistokiven, kaivamaan sen maahan tai kätkemään sen luoksepääsemättömään paikkaan tai vahingoittamaan sitä kivellä ja poistamaan kirjoituksen, niin tulevat tässä alla luetellut jumalat suuttumaan häneen» — tässä luetellaan Anu, Bel, Ea, Shamash, Marduk, Ishtar, Ellil ja 40 muuta jumaluusolentoa. »Kirotkoot he hänet peruuttamattomalla kirouksella, joka tuottaa sairauden hänen ylitseen! Hänen ruumiinsa peittäköön parantumaton spitaali ja hän ajettakoon kaupungin porteilta! Kokoonkyyristyneenä maatkoon hän kuten villiaasi kaupunkinsa ympärysmuurin ulkopuolella. Koiran tavoin tulkoon hän halveksimisen esineeksi kaupungin torilla! Rangaistakoon häntä parantumattomalla vesitaudilla, hänen ruumiinsa täyttyköön syövyttävällä myrkyllä. Vitsauksena kohdatkoon hänen maataan kato ja kuivuus, ja suuret jumalat hävittäkööt hänen nimensä, hänen siemenensä ja jälkeläisensä ihmisten suusta!»

Sellaiset kiroukset ovat saman laatuisia kuin ne, joilla Hammurapi uhkaa sitä, ken rikkoo hänen laki määräyksiään vastaan: »Lähettäköön Nin-karrak-jumalatar, Anun tytär, vaikean taudin hänen jäseniinsä, ankaran, parantumattoman kuumeen, kuumeen, jonka laatua lääkäri ei tunne, ja jota ei voida lieventää millään kääreellä, kalmanpureman, jota ei saata välttää!»

* * * * *

Väittämäänsä kykyyn karkoittaa pahoja henkiä ja nähdä tulevaisuuteen perustui etupäässä babylonialaisten pappien — varsinkin heidän manuu- ja ennepappiensa — niin suuri vaikutusvalta kansan mieleen, että he, egyptiläisten hierarkian tapaan, ajoittain muodostivat valtion valtiossa, jolle oli tunnusomaista sangen voimakas maallisten etujen harrastus. Jo yli 4 500 vuotta takaperin valitti eräs babylonialainen kuningas, joka koetti pitää pappeja aisoissa, että he »tunkeutuivat köyhän lesken puutarhaan, ottivat hänen puunsa ja ryöstivät hänen hedelmänsä», sekä että he »ryöstivät aasit ja oivalliset vetohärät»; ja vielä myöhemminkin kuulee puhuttavan samankaltaisista jumalanpalvelijain harjoittamista väkivaltaisuuksista. Sitä arveluttavammaksi kävi hierarkian maallinen valta, kun pappisarvo kulki perintönä. Eufrat-Tigrismaissa samoinkuin Egyptissä oli papistolla niin arvokas asema, että prinsseille ja prinsessoille annettiin korkeita papillisia virkoja.

VALITUSLAULUJA JA KATUMUSPSALMEJA.

Verrattomasti korkeammalle tasolle kuin milloinkaan muulloin kohoaa babylonialais-assyrialainen kirjallisuus muutamissa katumuspsalmeissa, jotka on löydetty Assurbanipalin kirjastosta. Ne muistuttavat toisinaan aivan hämmästyttävästi Vanhan Testamentin psalmeja. Persoonallinen synninhätä ja syyllisyydentunto ilmaiseikse näissä sydäntävihlovalla tavalla. On kuulevinaan niissä Vanhan Testamentin profeettojen ja psalminlaulajien mahtavana kaikuvan äänen. Eräs kaikkein ylevimmistä kuuluu jättämällä pois osan kerroista ja kaavamaiset käänteet seuraavasti:

»Oi Herra, monet ovat minun syntini, suuret minun rikkomukseni. Minä rukoilin apua, mutta ei kenkään ojentanut minulle auttavaa kättä. Minä itkin, mutta kukaan ei rientänyt rinnalleni. Minä päästin kuuluville valitushuudon, mutta kukaan ei kuullut minua. Tuskaisa on oloni; surun valtaamana luon katseeni maahan. Ihmiset ovat paatuneita, kellään ei ole ymmärrystä. Niin monta kuin heitä onkin — kukapa heisiä tietää jotakin? Kukaan ei ymmärrä, tekeekö hän oikein vai väärin. Laupiaan jumalani puoleen minä käännyn korkealla äänellä huutaen häntä avukseni. Oi Herra, älä hylkää palvelijaasi! Hän makaa loassa — ojenna hänelle kätesi! Synti, minkä olen tehnyt, käännä parhaaksi! Rikoksen, minkä olen tehnyt, vieköön tuuli mukanaan! Kaikki minussa piilevä paha riisu minulta kuni vaatteet! Oi jumalani, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän, niin vapahda minut niistä! Oi jumalattareni, olivatpa syntini seitsemän kertaa seitsemän, niin vapahda minut niistä!

Valtavia ovat myös muutamat valitusrunot sairaudesta, vanhuudenheikkoudesta ja muusta surkeudesta, joka ihmistä kohtaa. Kauneimman ja omintakeisimman niistä on jättänyt jälkeensä babylonialainen Job, joka siinä on esittänyt mietiskelyitänsä ihmisen kärsimyksen arvoituksesta. Sen nimenä on »Valitusruno vanhurskaan miehen kärsimyksistä». — »Kielensä kauneudessa, ajatustensa syvyydessä, siveellisessä vakavuudessaan ja varsinkin loppusanojensa valtavuudessa, jotka ilmituovat varman pelastuksen toivon, tämä runo kuuluu koko maailmankirjallisuuden ylevimpiin», sanoo eräs assyrialaisbabylonialaisen kirjallisuuden etevä tutkija.

Me tunnemme tämän runon pääasiallisesti Assurbanipalin kirjaston jäljennöksistä, mutta on paljon sisäisiä todistuksia siitä, että runo — huolimatta korkeasta esteettisestä ja siveellis-uskonnollisesta tasostaan — on paljon vanhempi Assurbanipalin aikaa. Aivan viime aikoina onkin löytynyt melkoista vanhempi jäljennös eräästä toisesta Babylonian kaupungista.

Tekijän sanotaan olleen Babylonian kuningas. Runoelman kannattava pohja-ajatus on, että vanhurskaankin kärsimykset palvelevat jumaluuden ylistystä. Se kuuluu näin:

Korkean iän olen saavuttanut; yli rajan olen käynyt. Minne kääntynenkin, vaikeata, vaikeata on. Huoli on alinomainen; menestystä en tunne. Kun huusin jumalaani, ei hän kääntänyt kasvojansa puoleeni. Kun kutsuin jumalatartani, ei hän päätänsä kohottanut.

Merkkienselittäjä ei tulkinnut ennustuksillansa tulevaista; uhreilla ei hankkinut tietäjä minulle sovitusta. Kun etsin merkkienselittäjän, ei hän antanut minulle selitystä; loitsija ei taikakeinoillaan kirvoittanut kiroustani. Kuinka nurjaa onkaan kaikki tässä matoisessa maailmassa!

Kun katsoin taakseni, näin ahdistuksen minua vainoavan. Aivan kuin en uhria jumalalleni olisi antanut tai aterian aikana jumalatartani huutanut, en kasvojani maahan luonut en tomuun langennut, aivan kuin se, kenen suuhun rukous on takistunut, jolle jumalanpäivää ei ole ja jolta jumalain juhla on unohtunut, aivan kuin se,

joka oli välinpitämätön eikä jumalain käskystä välittänyt, jumalanpelkoa ja kunnioitusta ei väellensä opettanut, ei jumalaansa rukoillut, hänen ruokaansa nautitsi, jumalattarensa hylkäsi eikä hänelle juomauhria vuodattanut, kuin se, joka kunniata saaneena herransa unohti, mahtavan jumalansa nimeä kevytmielisesti mainitsi — sellaiselta minä näytin.

Ja kuitenkin ajattelin ainoastaan rukousta ja avuksihuutoa; rukous oli sääntöni, uhri minun tottumukseni. Jumalten päivä oli minun sydämeni halu; jumalattaren päivä oli rikkauteni ja voittoni. Jumalten kuninkaan juhliminen oli minun iloni; hänen ylistämisensä oli minun nautintoni. Minä opetin maatani kunnioittamaan jumalan nimeä; jumalattaren nimeä kunnioittamaan opetin minä kansani.

Kuninkaan kunnioitusta teroitin minä heille, palatsin kunnioitusta opetin minä kansalle. Minä luulin, että jumalalle tällainen oli otollista! Mutta mikä ihmisestä on hyvää, se jumalalle on pahaa; mikä hänestä on halpaa, se jumalalle on mieleen. Kuka voi ymmärtää, mitä jumalat taivaassa harkitsevat?

Jumalan suunnitelmat ovat pimeyden peitossa, kuka käsittää niitä? Kuinka lyhyellenäkevät ihmiset voivatkaan käsittää jumalan teitä? Ken illalla vielä eli, oli aamulla kuollut. Äkkiä joutui hän tuskiin; hetkessä oli hän lyöty. Toisen kerran laulaa ja soittaa ihminen; tuossa tuokiossa hän jo ulvoen itkee. Kuin päivä ja yö vaihtuu ihmisten mieli.

Nälissänsä he ovat kuin kuolleet; kylläisinä he ovat mielestänsä kuin jumala. Jos heille käy hyvin, niin he puhelevat taivaaseen noususta; multa vaikeuksissa he haastelevat manalle menosta. — — — Vankilaksi on taloni minulle tullut; lihani kahleissa ovat minun käsivarteni. — — —

Ruoskalla on vainoojani lyönyt minut haavoja täyteen; sauvallansa hän on minut lävistänyt — pisto oli kauhea. Kaiken päivää vainooja minua ahdistaa; yöllä hän ei anna minun hetkeäkään hengähtää.

Tuskissa olen kiemurrellut, niin että jäseneni ovat kuin ruhjotut; minun lihakseni ovat irtirevityt, ne ovat — — —. Vuoteellani minä vyöhkyröin kuin härkä, kuin lammas oman likani tahraamana. Minun kuumeeni tuskia eivät loitsijat käsittäneet; minun ennemerkkejäni eivät merkinselittäjät ymmärtäneet. Ei voinut loitsija torjua sairauttani, eikä sairasteluni loppua ennustaja ilmoittaa.

Ei auttanut minun jumalani, ei tarttunut minua käteen; ei armahtanut minua jumalattareni, ei hän astunut rinnalleni. Avattu oli jo hauta maahanpanijaiset valmiit; ennenkuin olin kuollut, valitusvirret kaikuivat. Koko minun maani huusi: »Miten onkaan hän tuhottu!» Vihamieheni kuuli sen — hänen kasvonsa kirkastuivat, kadehtijani sai sen tietää, hänen mielensä riemuitsi. Tiedän kuitenkin päivän, jolloin kyynelistäni on tuleva loppu, jolloin suojelushenkieni joukossa minua kunnioitetaan kuin jumalaa.»

Kun syventyy tähän murtuneen sydämen syvien tunteiden todistukseen, on taipuvainen vetämään siitä liian kauas kantavia johtopäätöksiä babylonialaisten uskonnollisesta kannasta. Mutta yhtä vähän kuin Ekhnatonin Atoninhymni kelpaa egyptiläisten uskonnollisen käsityksen tai Platonin dialogit kreikkalaisen kansanuskon mittapuuksi, yhtä vähän saa babylonialaisista katumuspsalmeista tehdä johtopäätöksiä babylonialaisten uskonnollisesta kannasta yleensä. Kaikkien kansojen keskuudessa on esiintynyt persoonallisuuksia, jotka ovat kohonneet äärettömän paljon kansalaistensa keskitasoa korkeammalle voimatta kohottaa heitä mukanansa korkeuksiin. Ja jos välistä katumuspsalmien vaikutus tempasikin mukaansa tavallisen kansan, ei siitä ollut sen suurempaa seurausta kuin murtunut ja nöyrä ryhti, jolla toivottiin voitettavan takaisin jonkun jumalan armo, aivan kuin nöyrryttiin vihastuneen kuninkaan edessä.

Alkujaan katumuspsalmit ovat oikeastaan valituslauluja. Niissä ei ole niinkään paljon kysymyksessä synti ja katumus, vaan pikemminkin on tarkoitus voivotuksilla ja valituksilla herättää jumalain sääliä. Tärkeämpää on näyttää nöyrältä ja kurjalta kuin osoittaa katumusta. »Kuinka kauan vielä?» ja »Lupaa sovitusta!» ovat alati uudistuvia huudahduksia, joiden on hellytettävä jumala ja saatava hänen sydämensä lauhtumaan. Niinkuin loitsut johtuvat pahojen henkien, noitien ja poppamiesten pelosta, niin valituslaulut ja jumalille osoitetut rukoukset perustuvat heidän vihansa pelkoon. Rukousten, katumuslaulujen ja hymnien tarkoitus oli, kuten uhrinkin, saada jumalat sovinnollisemmiksi.

Kuinka läheisesti valituslaulut ja manaukset kuuluvat yhteen, näkyy siitäkin, että katumuspsalmit päättyvät usein neuvoihin avun saamisesta esim. siten, että kolme kertaa lausuu joitakin loitsukaavoja ja tällöin kääntää kasvonsa taaksepäin. Tällaiset häiritsevät piirteet osoittavat selvästi, että muinaisessa Babyloniassakin uskonto ja uskonnollisuus olivat kovin usein aivan eri asioita. Saisi kokonaan väärän kuvan todellisuudesta, jos babylonialaisen kansanmiehen uskonnollista kantaa ryhtyisi arvostelemaan yksityisten korkealle kehittyneiden henkilöiden sydämenvuodatusten perustalla. Tyypillisimpänä uskonnon ilmauksena ovat siellä henkien manaukset ja ennustukset. Joskin hymnit ja rukoukset vievät meidät uskonnollisen kehityksen korkeaan piiriin, niin jalkojemme juuressa ammottaa pohjaton syvyys alhaista taikauskoa, jätteenä menneen, alhaisemmalla kannalla olleen ajan tasolta, jolle kuitenkin kansan suuri joukko oli jäänytkin.

* * * * *

Kiintoisan kuvan siitä osasta, mikä jumalanpelolla oli yksityiselämässä, antaa meille muuan lähes neljätuhatta vuotta vanha assyrialainen kirje, jonka kaksi naista on kirjoittanut Assuriin liikeasioissa matkustaneelle miehelle. Se kuuluu näin: Me olemme täällä kotona kysyneet unienselittäjättäriltä. ennustajanaisilta ja vainajien hengiltä ja saaneet tietää, että Assur jumala vaatii sinulta jumalanpelkoa, mutta sinä rakastat rahaa ja halveksit viettää jumalaapelkääväisiä elämää. Etkö sinä voi olla Assur jumalalle mieliksi? Kun tämä kirje luetaan sinulle, mene heti Assurin temppeliin ja pelasta elämäsi! Lopuksi kirjeenkirjoittajattaret tekevät paljon puhuvan kysymyksen: »Miksi et lähetä rahaa niistä kankaista, joita sinun piti myydä?»

Kirjallisuutta:

Alfred Jeremias, Handbuch der altorientalischen Geisteskultur.

Bruno Meissner, Die Kultur Babyloniens und Assyriens.

Hugo Winckler, Die babylonische Geisteskultur.

Hermann Schneider, Kultur und Denken der Babylonier und Juden.

Morris Jastrow, Die Religion Babyloniens und Assyriens. (Laajat kirjallisuusviittaukset.)

P. Dhorme, La religion assyro-babylonienne.

Arthur Ungnad, Die Religion der Babylonier und Assyrer.

Frans Cumont, Den astrala religionen i forntiden. (Ranskasta ruotsinnettu.)

Alfred Jeremias, Die Panbabylonisten.

Alfred Jeremias, Monotheistische Strömungen innerhalb der babylonischen Religion.

Arthur Ungnad, Die Deutung der Zukunft bei den Babyloniem und Assyrern (»Der alte Orient» 1909).

R. Campbell Thompson, The devils and devil spirits of Babylonia.

R. Campbell Thompson, The reports of the magicians and astrologers of Nineveh and Babylon in the British Museum.

Ludvig Dennefeld, Babylonisch-assyrische Geburts-omina (Laaja kirjallisuusluettelo).

Christliebe Fichtner Jeremias, Der Schicksalglaube bei den Babyloniern (»Mitteilungen der vorderstaatlichen Gesellschaft» 1923). S Leonard W. King, Babylonian magic and sorcery.

François Lenormant, Die Magic und Wahrsagekunst der Chaldäer.

Otto Weber, Dämonenbeschwörung bei den Babyloniern und Assyrern (»Der alte Orient» 1906).

Emil Behrens, Assyrisch-babylonische Briefe kultischen Inhalts aus der Sargonidenzeit.

Friedrich Delitzsch, Mehr Licht.

Walter Schrank, Babylonische Sühnriten.

Heinrich Zimmern, Babylonische Hymnen und Gebete (»Der alte Orient» 1905 ja 1911).

Hugo Radau, Sumerian hymns and prayers to god Nin-ib from the temple library of Nippur.

Carl Wilhelm Belser, Babyolnischee Inschriften (Delitzsch—Haupt, Beiträge zur Assyrologie II.)