ASSYRIAN VALTAKUNTA.

Assyrialaiset olivat, kuten babylonialaisetkin, seemiläistä kansaa. Heidän valtakuntansa sai nimensä kansan ylimmästä jumalasta, _Assur_ista, mikä oli myöskin vanhimman pääkaupungin nimi. Myöhemmin tuli kumminkin Ninive Assyrian valtakunnan keskukseksi, ja noin toisen vuosituhannen keskipaikoilta e.Kr. tämä valtakunta alkoi kasvaa maailmanvallaksi, joka oli suurempi kuin Egypti loistonsa aikana. Assyrialaiset valloittajat kukistivat valtansa alle Babylonian, Syyrian ja Palestiinan ja joksikin aikaa Egyptinkin. Suurimpia soturikuninkaita oli Tiglatpileser I, joka eli noin 1100 e.Kr. »Sodassa ja taistelussa en ole koskaan tavannut vertaistani», hän muistomerkeissänsä vakuuttaa. Hän kertoo niissä, että hän on laskenut valtansa alaiseksi jopa 42 kuninkaan maat ja ulottanut valtansa aina Välimereen ja Armenian ylänkömaahan asti. Ei koskaan ennen ollut niin monta kansaa ollut Assyrian veronalaisina. Ylpeästi hän eräässä piirtokirjoituksessa kertoo, että hän sai »lahjoja Egyptin kuninkaalta», muun muassa krokodiilin ja apinoita. Tämä ei ollut yksinomaan kohteliaisuuden osoitus, vaan myöskin vahvistus diplomaattiselle tapahtumalle: Egypti, joka oli ennen ollut heettiläisvaltakunnan liittolainen, tunnusti nyt, että Assyria oli tullut heettiläisvaltakunnan tilalle Syyrian hallitsijaksi.

Mutta Tiglatpileser oli yhtä suuri rauhankin toimissa. Hän oli valtava rakentaja ja käytti menestyksellä tavattoman hallitsijavoimansa saadakseen maansa viljellyksi ja sen maanviljelyksen ja karjanhoidon kohoamaan. Hän oli myöskin intohimoinen metsästäjä.

Assyrialaiset olivat luontaista metsästäjä- ja soturikansaa, kovempaa ainesta kuin rauhallisemmat, maataviljelevät babylonialaiset. Verensä vaistoja assyrialaiset ruokkivat rauhankin aikana alituisilla metsästyksillä. Heidän vuorinen maansa oli nimittäin ylen rikas riistasta, varsinkin leijonista, jotka olivat ja pysyivät todellisena maanvaivana. Tiglatpileser I esimerkiksi surmasi viitenä vuotena lähemmäs tuhat leijonaa.

Toisille kansoille tuli assyrialaisista kauhea vitsaus. He käyttivät aivan uutta tapaa pitääkseen voitetut kansat kurissa. He veivät nimittäin kukistettujen maiden johtavat yhteiskuntaluokat Assyriaan vankeuteen ja täyttivät sen sijaan valloittamansa alueet assyrialaisilla sotilassiirtoloilla. — Hirvittävää oli assyrialaisten sodankäyntitapa. Ei yksin heidän kuolemaahalveksivan rohkeutensa, vaan myöskin heidän julmuutensa tyypillinen edustaja oli kuningas Assurnasirpal II, joka kuoli noin 860 e.Kr. Hän kerskuu erään saamansa voiton jälkeen piirtokirjoituksessa seuraavista urotöistä: »Paljon vankeja minä poltin, toisten annoin elää. Muutamilta heistä hakkasin poikki kädet tai jalat, toisilta leikkasin nenän ja korvat ja monilta miehiltä puhkaisin silmän.» Toinen hirmuinen rangaistus oli nylkeä vihollinen elävältä, kiskoa kieli hänen suustaan tai leikata häneltä pois huulet. Niin, turvattomia uhreja kohdeltiin tavalla, jota ei voi kuvailla. Surmattujen päät ladottiin pyramideiksi tai ripustettiin voitonmerkeiksi puihin. Assyrian kuningasten riemukulussa kukistetut kapinalliset kuninkaat saivat vetää kuninkaallisia vaunuja ja heidän täytyi usein kantaa oman kansalaisensa irtileikattua päätä kaulastansa riippumassa. Sitten lävistettiin rengas heidän nenäänsä tai huuleensa ja lähetettiin heidät joko rangaistustyöhön tai heidät suljettiin koirain tai sikojen kanssa häkkiin ja asetettiin kaupungin portille yleisön pilkattaviksi.

Assyrialaiset olivat kyllä julmia, mutta sellaisia kauhistuttavia tekoja» mitä kerrotaan Toisen Kuningastenkirjan 15:nnessä luvussa Menahemista, ei heidän kuitenkaan tiedetä tehneen Ja ajateltakoon julmuuksia 30-vuotisen sodan ja muiden uskonsotien aikana tai niitä valikoidun pirullisia kidutusvälineitä, joilla inkvisition tuomioistuimet kiduttivat uhrejansa! Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, niin tunnustaa täytyy, että Euroopan kansat vielä meidän aikanamme täydellisesti voivat kilpailla assyrialaisten kanssa julmuudessa. Erotus on siinä, että assyrialaiset kerskailivat tihutöillänsä siinä uskossa, että nämä julmuudet olivat jumalille otollisia, mutta että kansat, joilla on länsimaista sivistystä veressänsä, häpeävät iljettäviä töitänsä ja sen vuoksi koettavat niitä salata — mutta yhtä kaikki tekevät niitä hurjistuneessa tilassa.

On olemassa luontainen vastakohta villin, julman ja verenhimoisen assyrialaisen kansanluonteen ja egyptiläisten tyynen, maltillisen levollisuuden välillä. Sen huomaa taiteestakin. Assyrialaisissa seinäkohokuvissa on aivan kuin kuulevinänsä mahtavien sotavaunujen jyrinän, kun kuningas rientää taisteluun tai leijonanmetsästykseen, ja ajattelee Jesajan sanoja assyrialaisten sotajoukosta:

»Heidän hevostensa kaviot ovat kuin kiveä ja heidän rattaansa kuin rajuilma. Heidän huutonsa on kuin emäjalopeuran. he kiljuvat kuin nuoret jalopeurat; ärjyen tempaavat he saaliinsa ja vievät pois. eikä ole pelastajaa.»

Egyptiläisissä sotakuvissa sitävastoin keveät kuningasvaunut liitävät yli kentän. Kevyttä ja siroa on hevosten nelistys, verrattuna siihen kavioniskujen jyminään, jonka aivan luulee kuulevansa assyrialaisista kivireliefeistä. Egyptiläisistä kuvista huokuu taiteellista hillintää, joka on kreikkalaisen taiteen edeltäjä ja varmasti siinä jälleen ilmestyy. Kuvaavaa egyptiläiselle taiteelle on myöskin sen mieltymys kukkaisaiheisiin. Tämän aiheen ovat juuri egyptiläiset tuoneet kuvaaviin laiteisiin ja he ovat sitä alati kasvavalla rakkaudella hellineet.

* * * * *

Assyrialaisen kansanluonteen julmuudenpiirre kuvastuu heidän oikeudenkäytössään. Tähän assyrialaisen valtioelämän puoleen olemme päässeet kiintoisasti tutustumaan kiitos saksalaisten tämän vuosisadan alussa Assurissa suorittamani kaivausten. Täältä tehty Kaksoisvirtainmaan lakien löytö on nimittäin verrattomasti tärkein aina sitten Hammurapin lakikirjan löytymisen. Nämä assyrialaiset lait ovat 1300 seutuvilla e.Kr., mutta ne ovat siitä huolimatta alhaisemmalla asteella kuin Hammurapin lait, jotka ovat runsaasti puoli vuosituhatta vanhempia. Ruoskiminen on tavallista assyrialaisessa oikeudenkäytössä, mutta paljon pahempaa oli saada korvansa lävistetyiksi ja köydellä taaksepäin vedetyiksi tai että huulet, nenä, korvat ja sormet leikattiin pois tai kasvot tuhottiin. Kuohitseminen oli monenlaisten siveellisyysrikosten rangaistuksena. Tavallinen kuolemanrangaistus oli seivästää rikollinen paaluun. Suuret rikolliset nyljettiin elävältä.

Avioliitto-oikeus osoittaa Assyriassa sukulaisuutta heprealaisen perheoikeuden kanssa siinä, että mies oli veljensä kuoltua velvollinen naimaan hänen leskensä, vaikka hän olisi ollut kihloissa tai naimisissa toisen naisen kanssa. Ja samoinkuin Israelissa täytyi miehen määrätyissä tapauksissa ottaa poikansa leski vaimokseen. Ulotettiinpa Assyriassa sukulaissiteiden säilyttämisvelvollisuus niin pitkälle, että jos leskellä ei ollut muita läheisempiä miehisiä sukulaisia, niin lähintä sukua olevan pojan, niin pian kuin hän oli täyttänyt kymmenen vuotta, täytyi ottaa hänet vaimokseen.

Assyriassa avioero oli paljon yksinkertaisempi menoiltaan kuin Babyloniassa: »Jos mies hylkää vaimonsa, hän voi, jos haluaa, antaa hänelle jotakin. Mutta, jos hän ei halua, ei hänen tarvitse antaa hänelle mitään, vaan vaimon on jätettävä tyhjin käsin hänen talonsa.»

Vaimolla, joka ei lahjoittanut miehellensä lapsia, ei ollut — päinvastoin kuin Babyloniassa — oikeutta miehen jälkeenjättämään omaisuuteen, ei edes siihen, mitä mies eläessään oli hänelle lahjoittanut. Jos hän otti jotakin taloon kuuluvaa miehen sairastaessa tai hänen kuoltuaan ja antoi sen jollekulle toiselle, joko miehelle tai naiselle, niin sekä lahjan antaja että sen vastaanottaja oli surmattava. Hiukan — mutta ei paljon — inhimillisempi on seuraava lainmääräys samankaltaisessa tapauksessa: »Jos orja tai palvelijatar on ottanut vastaan lahjana perheenemännältä esineen, joka kuuluu tämän aviomiehelle, niin vastaanottajalta on leikattava nenä ja kotvat, ja varastettu on palautettava. Isännällä on myös sellaisessa tapauksessa oikeus leikata korvat vaimoltaan. Mutta jos hän ei sitä tee, ei saa leikata nenää ja korvia myöskään orjalta tai palvelijattarelta.

Jos naitu nainen varasti toisen talosta ja tavattiin teosta, ja jos hänen miehensä korvasi varastetun, hänen piti leikata vaimoltansa korvat. Mutta jos mies ei halunnut korvata varastettua, niin varkaudesta kärsineen oli otettava vaimo haltuunsa ja leikattava häneltä nenä.

Jos nainen tekee väkivaltaa miehelle ja hänet todistetaan siihen syylliseksi, häntä rangaistaan sakoilla ja 20 parilla raippoja. Jos hän on runnellut mieheltä toisen kiveksen, häneltä on leikattava yksi sormi. Jos hän on runnellut molemmat kivekset, häneltä on leikattava molemmat rinnat. Siis lainmääräys »silmä silmästä, hammas hampaasta» käytännössä! Me kohtaamme sen myöskin eräässä myöhäisassyrialaisen ajan oikeudellisessa asiakirjassa, jonka mukaan mies, joka on surmannut toisen orjattaren, velvoitetaan sakkona jättämään tälle oman orjattarensa lapsineen ja sillä tavoin »sovittamaan veren. Mutta jos hän ei anna hänelle orjatartaan, orjatar on surmattava tapetun naisen haudalla.»

Jos nainen tekee aviorikoksen ja mies yllättää hänet teosta, miehellä on oikeus surmata sekä vaimonsa että tämän rikostoveri tai, jos hän pitää sen parempana, hän saa leikata nenän naiselta ja kuohita rikollisen miehen ja turmella häneltä kasvot. Mutta jos petetty mies antaa anteeksi vaimolleen, hänen täytyy antaa anteeksi myös hänen rikostoverilleen. — Naidun naisen väkisinmakuu rangaistiin kuolemalla.

Jos joku moittii naitua naista aviorikoksesta tai syyttää nainutta miestä luonnottomista paheista, mutta ei voi syytöstänsä todistaa, niin panettelija on saapa rangaistukseksi 50 paria raippoja, kuukauden rangaistustyötä kuninkaan laskuun ja suuret sakot ja hänet on kuohittava.

Naidut naiset olivat velvollisia olemaan hunnutettuja ulkona näyttäytyessään. Tämä oli nimittäin merkkinä miehen yksinoikeudesta heihin. Mutta porton oli aina näyttäydyttävä peittämättömin kasvoin kodin ulkopuolella. Jos hän esiintyä hunnutettuna, hän antautui vaaraan saada 50 paria raippoja ja päänsä valelluksi asfaltilla. Ja joka näki hänet ottamatta häntä kiinni ja viemättä kuninkaan palatsiin, joutui hyvin pahoihin seurauksiin. Häneltä riistettiin vaatteet, hänelle annettiin 50 paria raippoja, pantiin nuora hänen korviensa läpi ja kiskottiin ne taaksepäin sekä lähetettiin hänet lopuksi kuukauden rangaistustyöhön.

Samalla tavalla rangaistiin sitä, joka ei ottanut kiinni palvelijatarta, jonka hän tiesi varastaneen. Varastelevaa naista itseänsä rangaistiin korvien leikkaamisella ja vaatteiden menetyksellä.

* * * * *

Mahtavin Assyrian soturi kuninkaista Assurnasirpalin jälkeen oli Sargon II, joka eli noin 700 e.Kr. ja hallitsi itsevaltiaana aluetta, joka ulottui lännessä Välimerestä itään aina Tigriksen toiselle puolelle, Arabian erämaista etelässä Taurukseen ja Armenian ylänköön pohjoisessa.

Viimeinen suurten valloittajain sarjassa oli Assurbanipal, joka hallitsi vuodesta 668 noin vuoteen 630 e.Kr. Hänen nimensä kreikkalaiset väänsivät Sardanapalokseksi, ja he kertoivat tästä maailmanvaltiaasta mitä mahdottomimpia historioita. Nämä he olivat saaneet persialaisilta, jotka olivat vihamielisiä assyrialaisia ja babylonialaisia kohtaan. Näiden panettelujen mukaan Sardanapalos olisi ollut veltostelija, joka eli palatsiinsa sulkeutuneena »aivan kuin nainen.» Siellä »hän vietti aikansa yhdessä naisten kanssa kehräten purppuraa ja hienointa villaa. Hän oli naisen puvussa ja sekä kasvonsa että ruumiinsa hän ihomaalilla ja muilla kaunistuskeinoilla kevytmielisten naisten tapaan oli siinä määrin naisellistuttanut, että ei hekumallisinkaan nainen voinut näyttää sen naisellisemmalta. Totuttelemalla hän oli muuttanut äänensäkin naiselliseksi.»

Kreikkalaisilta kirjailijoilta on peräisin halki vuosisatojen usein toistettu kertomus, että Sardanapaloksen hautakirjoitus olisi osoittanut kuninkaan alituisissa nautinnoissa kuluneen elämän päättyneen kaiken halveksintaan. Hautakivessä olisi kuningas kuvattu kädet taputukseen kohotettuina ja kuvan alla olisi ollut piirtokirjoitus, mikä ensin ilmoitti kuolleen nimen ja päättyi lopuksi seuraavaan kehoitukseen: »Mutta sinä, vieras, syö, juo ja ole iloinen, sillä kaikki muu ei ole sen arvoista kuin tämä näin» — millä tarkoitettiin sitä ääntä, joka syntyy käsien vastakkain lyömisestä.

Tuollaiset jutut kumotaan yksinkertaisimmin viittaamalla Assurbanipalin palatsin Leijonahuoneen metsästyskuviin, joissa näemme hänen täynnä miehistä voimaa käyvän erämaiden kuninkaan kimppuun ja syöksevän keihäänsä pedon kitaan. Vanhassa Testamentissa nimitetäänkin Assurbanipalia »suureksi, armolliseksi.» Kuninkaan kasvatus oli ensi sijassa kohdistettu sotaisiin harjoituksiin. »Minä opin ampumaan nuolella, ratsastamaan ja ohjaamaan valjakkoa», Assurbanipal sanoo eräässä omaelämäkerrallisista piirtokirjoituksistaan.

Metsästyskohtauksia esittäväin kuvien yllä luemme seuraavanlaatuisia selityksiä: »Minä olen Assurbanipal, maailman kuningas, Assyrian kuningas. Voimassani minä tartuin, jalkaisin käyden, erämaan julmaa leijonaa korviin ja Assurin ja Ishtarin avulla minä lävistin keihäälläni sen ruumiin.» Tai: »Ruhtinaallisessa metsästyshalussani minä tartuin erämaan leijonaa häntään ja Ninib- ja Nergal -jumalain kehoituksesta minä halkaisin sen kallon kaksiteräisellä kirveelläni. Tämä on minun kätteni työtä.» Kerran kuningas taas kertoo, että hän tarttui leijonan kurkkuun ja lävisti sen tikarillaan.

Mutta Assurbanipal ei ollut ainoastaan innokas metsästäjä, hän oli myöskin suuri soturi, rakentaja ja tieteen ja kirjallisuuden edistäjä. Häntä saa jälkimaailma kiittää aivan verrattomasta Eufratin maiden sivistyshistoriaa valaisevasta ainehistosta. Hän perusti nimittäin suurenmoisen kirjaston, joka sisälsi nuolenpääkirjoituksia käsittäviä savitauluja. Yli 20 000 sellaista nuolenpääkirjoituslevyä — suurimmaksi osaksi kuitenkin vahingoittuneita — on kaivettu esille Niniven raunioista. Niitä säilytetään nyt British Museumissa. Nämä laatat ovat täpötäynnä tiheää nuolenpääkirjoitusta, suurimmaksi osaksi mikroskooppisen pientä. Tosiasiallisesti useimpia näistä kirjoituksista voi lukea vain suurennuslasin avulla.

Pohjaton tiedonhalu sai tämän mahtavan itsevaltiaan luomaan tämän maailman vanhimman tunnetun valtakunnankirjaston. Hän vakuuttaa itse piirtokirjoituksissaan, että hän kykeni selittämään vaikeimpiakin sumerilaisia tekstejä ja että hänen rakkainta työtänsä oli lukea kivitauluja, jotka olivat vanhempia kuin vedenpaisumus.»

Mutta niin syvälle sivistys ei voinut vaikuttaa häneen, että se olisi kyennyt hillitsemään hänen synnynnäistä assyrialaista julmuuttansa. Päinvastoin hän kertoo ylvästellen, mitenkä hän »teurasti» valloitetun kaupungin asukkaat »kuin lampaat» ja mitenkä hänen sotapäällikkönsä nyljetyttivät kaatuneet kapinoitsijat ja ripustivat nahat muurien peitteeksi. »Suurten jumalain käskystä» ja julistaakseen Assurin suuruutta hän omin käsin lävisti erään vangitun vastustajan posket, veti köyden läpi reikien ja sitoi hänet koirankahleilla erään Niniven kaupunginportin pieleen vahtimaan toisten vankien häkkiä.

Assurbanipal ei arkaillut myöskään voitetuissa maissa häiritä kuolleiden rauhaa. Voitettuaan elamilaiset hän kaivatti Susassa esille kuolleiden kuningasten sarkofagit ja lähetti heidän luunsa Niniveen. »Niin riistin minä vainajien hengiltä levon», hän sanoo määrättömässä kostonhimossaan.

* * * * *

Assurbanipalin kirjasto on suureksi osaksi vanhain babylonialaisten teosten jäljennöksiä, joita kirjallisuutta rakastava kuningas oli koonnut. Hän saa ennen muita sen kunnian, että on pelastanut babylonialaisen sivistyksen henkiset luomat häviöltä. Mutta tämä kokoojan harrastus ei todista sitä, että Assurbanipalin aika olisi ollut uutta luova sivistyksellinen kausi. Se saa pikemmin ajattelemaan suunnilleen samanaikaista Egyptin historian Saisin aikakautta, joka myöskin pyrki elvyttämään kunniakkaan muinaisajan muistoa ja jäljittelemään tuota aikaa. Assyrialaiset olivat kyllä, sotilaalliselta kannalta, Babylonian voittajia, mutta heidät oli voittanut kuitenkin babylonialainen sivistys.

Ainutlaatuisen kiintoisaa lajissansa on myöskin Assurbanipalin kirjaston sisältämä virallinen kirjeenvaihto. Kiitos näiden erilaisten kirjeiden voimme liioittelematta sanoa tuntevamme osittain paremmin Assyrian valtakunnan sisäisiä oloja kuin monia aikakausia paljon myöhäisempäin aikojen historiassa. Tämä kirjeenvaihto todistaa, samoinkuin Hammurapin ajan kirjeet, että oli tapana kääntyä itsensä kuninkaan puoleen kaikissa mahdollisissa asioissa. Kerrankin erään laivurin piti kuljettaa noita jättiläismäisiä siivellisiä häränkuvia, jotka tavallisesti koristivat kuningaspalatsin sisäänkäytävää. Hän kirjoittaa silloin suorin sanoin näin: »Kuninkaalle, minun herralleni, palvelijasi Assurbani: tervehdys kuninkaalle, minun herralleni. Assur-mukin on käskenyt minun kuljettaa suuret kiviset härät ja kurubit.[132] Mutta veneet eivät ole kyllin vahvoja eivätkä ole valmiit. Mutta jos ollaan niin ystävällisiä ja annetaan meille lahja, niin pidämme huolen, että ne valmistuvat ja kulkevat jokea ylös.» — Siis hakshish!

Joukko kirjeitä koskettelee hevosten ja muulien maahantuontia Vähästä-Aasiasta kuninkaallista tallia varten. Kuninkaalta kysytään välistä, onko jalot eläimet pantava talliin vai laskettava laitumelle.

Kerran on taasen kysymys viinin hankinnasta Hänen Majesteettinsa kellariin. Kim viini on pantu pulloihin, huomataankin, että sitä on niin paljon, ettei se mahdu viinikellariin. »Mistä meidän on hankittava sille tilaa?» tiedustelee asianomainen virkamies.

Eräässä kiintoisassa kirjeessä puolusteleikse virkamies, jota oli syytetty uskottomuudesta kuningastansa kohtaan. Tavanmukaisten alamaisuudenvakuuttelujen jälkeen hän valittaa: »Minä olin kerännyt luotettavia todistajia, jotka julkisen notaarin edessä todistivat uskollisuuteni kuningasta kohtaan. Silloin muuan herra, ilmiantajani, oli kyllin hävytön astuakseen palatsiin ja lukeakseen syytöskirjelmän minua vastaan sekä pannakseen minut käsirautoihin sanoen: 'Kaikkien tänne kokoontuneiden läsnäollessa minä vangitsen sinut herrani ja kuninkaani nimessä!’

Kokonaisen päivän minä makasin suullani vuoteella. Sotamiehet, jotka kulkivat olinpaikkani ohi, eivät pahansuopaisuudesta antaneet hituistakaan ravintoa suuhuni; nälkä ja surkeus valtasi minut. Kun ilta tuli, minä kohottauduin ylös, peitin kahleeni ja kuljin suoraan ohi vahdin, jonka kuningas, minun herrani oli asetuttanut pitämään minua silmällä. Kuinka pääsin vapaaksi, sen tahdon nyt kertoa kuninkaalleni.

Muutamia sotamiehiä, joita en tuntenut, tuli sisään; he mursivat auki kuninkaan kahleet ja puhuivat pahaa kuninkaasta (kuningas ymmärtäköön minua). Kahden päivän ajan he jakoivat ruokansa kanssani maksua vastaan, niin että voin pysytellä hengissä. Mutta tällöin he puhuivat häpäisevästi kuningasta, minun herraani vastaan, siinä määrin säädyttömästi, etten voi sitä toistaa kuninkaalle, herralleni, jollei kuningas itse halua sitä kuulla.» Ja tällaisin tarjouksin hän vetoaa kuninkaan omaan tutkintoon ja tuomioon.

* * * * *

Assurbanipalin kuolema on kuten hänen elämänsäkin joutunut tarujen piiriin. Persialaiset ja kreikkalaiset tiesivät kertoa, että hän oli ollut Assyrian viimeinen kuningas. Kun veltostunut ruhtinas ei kyennyt vastustamaan vihollisia, jotka kävivät hänen valtakuntansa kimppuun, oli hän muka Ninivessä sulkeutunut palatsiinsa ja polttanut sinne itsensä haaremeineen ja kaikkine aarteineen.

Todellisuudessa Assurbapani kuoli halliten valtakuntaansa häiritsemättömässä rauhassa. Mutta tuho tuli hänen toisen seuraajansa Sarakoksen aikana, jonka hallitsijan kukistivat meedialaiset, Iraanin ylänkömaasta itään asuva kansa. Vuonna 612 he valloittivat Niniven, ja välttääkseen vihollisen käsiin joutumisen kuningas etsi kuolemansa liekeistä. Voittajat kostivat hirmuisesti kansalle, joka niin kauan oli ollut ihmiskunnan vitsauksena. Miehet, vaimot ja lapset — melkein kaikki, mikä assyrialaisen nimistä oli — tuhottiin sukupuuttoon. Ninive ja Assur ylväine palatseineen ja temppeleineen joutuivat liekkien uhriksi ja hävisivät maan pinnalta. Kauhistava tuho oli vyörynyt yli Assyrian valtakunnan. Kauhistava ja selittämätön samalla kertaa. Hetkessä oli Assyrian kuningaskunta ylpeimmästä korkeudestaan rauennut tyhjäksi ja assyrialainen sivistys haudattu tomuun ja tuhkaan — ainutlaatuinen tuho koko maailmanhistoriassa. »Kokonainen sotajoukko kaatuen kuninkaan puolesta ja tämä, esi-isiensä vertainen sankari ja liian ylpeä joutuakseen elävänä tai kuolleena vihollistensa käsiin, jättäen itsensä vaimoineen ja aarteineen tulenjumalan huomaan — se on samalla kertaa ylentävä ja järkyttävä näytelmä!» huudahtaa kuuluisa assyriologi Delitzsch.

Mutta kaikkien niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat huokailleet assyrialaisten sorron alaisina, raikui riemu vapautumisen johdosta. Mitä Jesaja ja Miika eivät vielä uskaltaneet toivoakaan, sen Nahum ja Sefanja saivat nähdä lähestyvän ja toteutuvan. Nahum oli lujasti vakuutettu, että pian syntisen Niniven, kansojen vitsauksen, oli käyvä samalla tavalla kuin oli käynyt Theban, tuon suuren kaupungin, »joka rehenteli Niilin vesien varsilla.» Sillä mahtava on Herra, kun hän saapuu kostamaan jumalattomille.

»Hänen sankariensa kilvet ovat punaiset, sotamiehet tulipunaan puetut, vaunujen raudoitukset kimaltelevat kuin tuli, kun hän asettaa ne sotarintaan. Niinkuin soihtu ne loimuavat, kuten salama ne liikkeelle syöksähtävät.

Nyt kauhistuu sortajain sydän ja heidän polvensa tutisevat.

»Missä on nyt jalopeuran asuinsijat ja nuorten jalopeurain laidun, jossa jalopeura kuljeskeli, naarasjalopeura ja jalopeuran penikka, kenenkään tohtimatta heitä karkoittaa?

Voi murhakaupunkia, joka on täynnä valhetta ja väkivaltaa, voi sinua, ainaista ryöstäjää!

Kuule ruoskan läiskettä! Kuule rattaiden ratinaa! Hevoset nelistävät, ja rattaat kolisevat. Ratsastajat kannustavat hevosiansa, miekat välkkyvät, keihäät kimaltelevat; paljo on kaatuneita, ruumiita läjittäin, kuolleita epälukuisia; he kaatuvat heidän kuolleisiinsa.

Kaikki tämä on tuon kauniin ja suloisen porton, tuon taitavan noidan suuren huoruuden lähden, hänen, joka möi kansat huoruudellansa ja sukukunnat velhoudellansa.

Ja kaikki, jotka sinut näkevät, pakenevat sinua ja sanovat: 'Ninive on hävitetty! Kuka sitä säälii?' Kaikki, jotka kuulevat tämän sanoman sinusta, lyövät käsiänsä yhteen sinun tähtesi; sillä sinun pahuutesi on lakkaamalta kaikkia kohdannut.»

Ja profeetan aikalainen Sefanja tuntee vaivatussa sielussansa helpotusta nähdessään suuren maailmankaupungin sortuvan:

»Herra tekee Niniven autioksi ja kuivaksi, erämaan kaltaiseksi. Ja sen keskellä lepää laumoja, kaikenlaisia pakanain eläimiä, myöskin pelikaani ja siili viettävät yönsä sen pilarien päissä; laulu kuuluu ikkunoista, hävitys on sen kynnyksillä, sillä hän on repinyt setrilaudoitukset pois. Tämä on se iloinen kaupunki, joka niin turvallisena asui, joka sanoi sydämessänsä: 'Minä olen, eikä yksikään muu!' Kuinka se on joutunut autioksi, eläinten makuupaikaksi? Jokainen ohitsekulkija viheltää ja huiskuttaa sille kättänsä.»

Kirjallisuutta:

Johannes Hunger, Heerwesen und Kriegsführung der Assyrer auf der Höhe ihrer Macht (»Der alte Orient» 1911),

Ernst Klauber, Assyrisches Beamtentum.

J. Kohler und A. Ungnad, Assyrische Rechtsurkunden.

V. Schell, Recueil de lois assyriennes.

H. Ehelolf, Ein altassyrisches Rechtsbuch.

O. Schroeder, Keilschrifttexten aus Assur verschiedenen Inhalts.

Friedrich Delitzsch, Assurbanipal und die assyrische Kultur seiner Zeit (»Der alte Orient» 1910).

Maximilian Streck, Assurbanipal und die letzten assyrischen Könige. (Tyhjentävin kirjallisuusviittein.)

Christopher Johnston. The epistolary literature of the assyrians and babylonians.

Cornelis van Gelderen, Ausgewäblte assyrisch-babylonische Briefe (Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie IV).

Ernst Klauber, Keilschriftbriefe. Staat und Gesellschaft in der babylonisch-assyrischen Brieflitteratur (»Der alte Orient» 1911. Kirjallisuusluetteloin.)

Samuel Alden Smith, Die Keilschrifttexte Assurbanipals.

C.J. Gadd, The fall of Nineveh.

Adolf Billerbeck und Alfred Jeremias, Der Untergang Nineveh's (Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).