MAAILMAN VANHIMPIA SATUJA

Nykyajan egyptiläisillä on suuret satuaarteet, joita he eivät koskaan väsy kuulemasta sadunkertojain huulilta. Näiden satujen ja arabialaisten satukokoelman »Tuhannen ja yhden yön» välillä on paljon yhtäläisyyttä. Olisi sen vuoksi valmis tekemään johtopäätöksen, että egyptiläiset ovat saaneet nykyiset satunsa maansa arabialaisilta valloittajilta. Niin ei ole kuitenkaan asianlaita, vaan he ovat perineet tämän kirjallisuuden omilta esi-isiltään. Muuan egyptiläisten vanhimmista saduista kertoo

Haaksirikkoutuneesta merimiehestä.

Tällä sadulla oli aikoinaan varmaan yhtä suuri menestys nuorison keskuudessa kuin meidän päivinämme kertomuksella Sindbad Merenkulkijasta.[100] Merimies, josta sadussa puhutaan, kertoo itse, kuinka hän suurella aluksella purjehti maahan, jossa faaraon kuparikaivokset olivat.[101] »Meillä oli», hän sanoo, »miehistönä satakaksikymmentä Egyptin parasta merimiestä. Ne olivat miehiä, joiden sydän oli uljaampi kuin jalopeuran.» Mutta hirmuinen myrsky puhkesi, alus upposi, ja kertojamme oli ainoa, joka pelastui. Hänen oli onnistunut tarrautua kiinni lankkuun, joka kolmen päivän perästä ajautui saareen.

Hän oli joutunut hedelmälliseen maahan. Siellä kasvoi viikunoita ja viinirypäleitä ja kaikenlaisia muita herkullisia hedelmiä, joilla haaksirikkoutunut voi vaimentaa nälkäänsä. »Mutta äkkiä», hän kertoo, »minä kuulin kuin valtavan merenaallon pauhun. Puut taittuivat, maa järisi, ja minä pelästyin niin, että peitin kasvoni. Kun jälleen katsoin ympärilleni, näin suuren käärmeen, joka tuli minua kohti. Sen ruumis loisti kuin kulta auringossa.»

Jättiläiskäärme otti haaksirikkoutuneen kitaansa ja vei hänet luolaansa tekemättä hänelle mitään pahaa. Se puhutteli miestä ystävällisesti ja kertoi hänelle jumalain tahdon olevan, että haaksirikkoutunut jäi neljäksi kuukaudeksi saarelle. Mutta jos hän sinä aikana kärsivällisesti alistuisi kohtaloonsa, tulisi Egyptistä laiva noutamaan häntä kotiin vaimonsa ja lastensa luokse.

Silloin merimies tuli niin iloiseksi, että lupasi käärmeelle pyytää faaraota lähettämään saarelle aluksen lastattuna kaikilla Egyptin aarteilla. Mutta käärme hymyili hänen puheillensa ja sanoi: »Sinulla ei ole mitään, mitä minä haluaisin, sillä minä olen Puntin maan kuningas. Kaikki nämä tuoksujen aarteet ovat minun. Ja muutoin: kun sinä kerran olet täältä lähtenyt, et koskaan enää ole tätä saarta näkevä, sillä se on vajoava mereen.»

Kun neljä kuukautta oli kulunut, tulikin egyptiläinen alus saarelle. Ystävällinen käärme hyvästeli merimiestä, toivotti hänelle onnellista kotimatkaa ja lahjoitti hänelle laivanlastin mirhamia ja hyvänhajuisia öljyjä, kanelia, norsunluuta, turkiksia, vinttikoiria, apinoita ja kaikenmoista muuta kallisarvoista tavaraa. Ne mukanansa hän palasi onnellisesti Egyptin maahan.

Eihän satu ole sen merkillisempi. Meidän päiviemme lapsi, jolla on kokemusta satujen sommittelussa, varmasti voisi tehdä sen jännittävämmäksi. Mutta tulee muistaa, että tämä oli kaikkein vanhimpia satuja ja että alku on aina hankala.

Satu kolmesta veljeksestä, joista piti tulla kuninkaita.

Eräänä päivänä, kun kuningas Kheopsilla, hänellä, joka rakensi suurimman pyramidin, ei ollut erityistä tehtävää, hän kutsui luoksensa poikansa ja hovimiehensä ja kysyi heillä: »Onko teissä sellaista, joka voisi huvittaa minua kertomalla jotakin ihmeellistä?» Silloin nousivat he toinen toisensa perästä ja kertoivat satumaisista teoista, joita velhot ja ihmeittentekijät muinaisina aikoina olivat suorittaneet. Mutta kun tuli prinssi Hordadefin vuoro, hän sanoi: »Minä tunnen ihmeidentekijän ja velhon, joka vielä elää. Hänen nimensä on Dedi. Hän on sadankymmenen vuoden vanha. Joka päivä hän syö viisisataa leipää ja häränreiden ja juo kymmenen saavia olutta. Hän voi saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan. Hän voi myöskin saada erämaan-jalopeuran seuraamaan itseänsä kuin uskollinen koira.»

»Poikani, sinun on itsesi noudettava se mies tänne!» Kheops lausui. Hordadef teki, kuten hänen isänsä oli käskenyt.

Kun Dedi oli saapunut kuninkaan palatsiin, faarao sanoi hänelle: »Onko totta, Dedi, että sinä voit saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan?» »Totta minä sen taidon osaan, oi herra kuningas», tämä vastasi.

Silloin kuningas noudatti hanhen. Linnulta hakattiin pää irti ja pantiin se toiseen päähän salia ja ruumis toiseen päähän. Sitten Dedi nousi ylös ja saneli loitsut. Ja katso: hanhen ruumis alkoi keikkua sinne, missä pää oli, ja pää liikkua ruumista kohti. Kuninkaan valtaistuimen edessä pää ja ruumis yhtyivät, ja hanhi kurkoitti kaulaansa ja kaakatti.

Sitten Dedi suoritti saman tempun härälle, jolta pää oli irti hakattu. Eläin kulki hänen perässänsä mylvien.

Sitten faarao tahtoi saada tietää Dediltä tulevaisia tapahtumia, ja ennustaja kertoi hänelle: »Auringonjumalan Ran papilla on puoliso, jonka nimi on Reddedet. Hän on synnyttävä kolme poikaa, joiden isä on Ra itse, ja jumala on luvannut, että he toinen toisensa perästä tulevat hallitsemaan sinun valtakuntaasi.»

Kun Kheops kuuli ennustuksen, kävi hän murheelliseksi sydämessänsä. Mutta Dedi sanoi: »Älköön faaraon sydän olko murheissaan! Sinun poikasi on hallitseva ensiksi, sitten sinun pojanpoikasi ja vasta heidän jälkeensä tulevat nämä kolme kuninkaiksi.» Silloin faarao käski, että Dedin piti jäädä prinssi Hordadefin luokse ja että hänelle piti joka päivä antaa tuhat leipää, sata saavia olutta, härkä ja sata nippua sipulia.

* * * * *

Kun sitten Reddedet oli synnyttänyt kolme poikaansa, Ra lähetti Isis-jumalattaren ja kolme muuta jumalatarta auttamaan häntä hänen vaikealla hetkellänsä. He tulivat tanssijattariksi pukeutuneina papin taloon ja tapasivat hänet itsensä sen edustalla. Ja kun he näkivät, että hän oli huolissaan, he alkoivat tanssia ja heilutella sistrumejansa ilahduttaakseen häntä. Mutta pappi pyysi heitä olemaan hiljaa ja kertoi heille, että hänen vaimonsa makasi sisällä synnytystuskissa. Silloin sanoivat jumalattaret, jotka olivat pukeutuneet tanssijattariksi: »Päästä meidät hänen luoksensa, sillä me osaamme auttaa häntä.» Pappi laski heidät sairaan luo. He auttoivat häntä synnyttämään maailmaan kolme poikaa ja kullekin näistä jumalattaret ennustivat, että hänestä oli tuleva Egyptin hallitsija. Mutta Reddedetin miehellä ei ollut auttajillensa antaa muuta kuin laatikollinen ohria.

Kun nuo neljä jumalatarta olivat tulleet kappaleen matkan päähän papin talosta, virkkoi Isis, joka oli heistä ylhäisin: »Mutta emmehän ole tehneet mitään ihmetyötä näiden lasten hyväksi.» Näin sanoen hän pysähtyi ja laati kolme kuninkaan otsakoristetta ja kätki ne ohralaatikkoon. Sitten avuliaat naiset palasivat papin taloon ja sanoivat: »Anna ohrien olla täällä tallessa, kunnes ensi kerran kuljemme tästä ohi!» Ja näin sanoen he lukitsivat ohrat varastoaittaan.

Parin viikon perästä Reddedetin piti panna olutta talon tarpeiksi, mutta ohria hän ei voinut löytää. Silloin hänen palvelijattarensa sanoi: »Varastoaitassa on ohralaatikko, se, jonka tanssijattaret saivat.» Silloin Reddedet sanoi: »Mene se noutamaan! Me voimme antaa tanssijattarille toisia ohria tilalle, kun he tarvitsevat.» Palvelijatar meni, mutta kun hän avasi huoneen oven, hän kuuli laulua ja soittoa, tanssia ja riemua aivan kuin kuningasta juhlittaessa. Hämmästyneenä hän riensi takaisin emäntänsä luo ja kertoi hänelle, mitä oli kuullut. Reddedet meni sinne ja kuuli myöskin kuninkaallisen musiikin ja kertoi siitä miehellensä, kun tämä tuli kotiin, ja heidän sydämensä olivat ylenmäärin iloissaan siitä, että heidän pojistansa piti tulla kuninkaita.

Mutta jonkin ajan perästä Reddedet riiteli palvelijattarensa kanssa ja antoi hänelle kotikuria. Silloin tyttö sydämistyi ja sanoi tovereilleen: »Kuinka hän uskaltaakaan kohdella minua tuolla tavoin, minua, joka voin syöstä hänet suurimpaan onnettomuuteen? Hän on synnyttänyt maailmaan kolme kuningasta, ja nyt minä totta totisesti menen ja kerron hänen salaisuutensa faaraolle.» Tyttö luuli, että jos Kheops saisi tietää salaisuuden, hän surmaisi lapset ja kenties heidän vanhempansakin. Hän hiipi ensin tiehensä veljensä luo ja kertoi hänelle, mitä aikoi tehdä. Mutta tämä vihastui siitä, että tuli hänen ilmiantoonsa sekoitetuksi, niin että pieksi sisartansa köydellä. Tyttö riensi silloin Niilin rantaan, mutta siellä nousi vedestä suuri krokodiili ja nielaisi hänet kitaansa…

Tähän satumme ikävä kyllä loppuu, sillä sen papyruskäärön jatko, johon tämä on kirjoitettu, on kadonnut, emmekä siis saa tietää, koettiko kuningas Kheops surmata lapset vai ei. Tiedämme vain, että Kheopsin dynastiaa seuranneen hallitsijasuvun kolmella ensimmäisellä kuninkaalla oli samat nimet kuin Reddedetin kolmella lapsella ja että heitä samoinkuin kaikkia Egyptin kuninkaita heidän jälkeensä nimitettiin »Auringon pojiksi».

Vääryyttä kärsineen talonpojan valitus.

Egyptiläiset kuten Itämaan kansat yleensä höystivät mielellään puheensa sattuvilla kuvilla. Useissa keskimmäisen valtakunnan aikaisissa papyruskääröissä tavataan kuvaava juttu kolmannen vuosituhannen lopulta. Siinä puhutaan pienen keitaan talonpojasta, jolta matkalla suistomaasta länteen olevien natronjärvien rannoilta pääkaupunkiin väkivalloin otettiin hänen aasinsa, joiden kuormana oli natronia ja suolaa, pantterinvuotia ja sudennahkoja, puuta ja muita hänen kotiseutunsa tuotteita. Itkien mies-parka pyysi saada takaisin omaisuutensa, mutta rukoukset eivät auttaneet. Silloin hän meni väkivallantekijän kotiseudun kuninkaallisen maaherran luo ja valitti hätäänsä niin kaunopuheisin ja maalailevin sanoin, että maaherra päätti toimittaa valituksen edelleen aina itsellensä faaraolle. Ja kun kuningas sai kuulla puheliaasta talonpojasta, antoi hän tervehtiä maaherraa seuraavin sanoin: »Jos haluat, että minä voisin hyvin, niin pidä talonpoika luonasi äläkä vastaa lainkaan hänen sanoihinsa, niin että hän jatkaa puhumistaan! Kirjoituta muistiin kaikki, mitä hänellä on sydämellään, ja saata se sitten minun tietooni! Huolehdi myöskin, että talonpoika itse ja hänen vaimonsa ja lapsensa saavat elatuksensa sillä aikaa, mutta älä anna heidän tietää, mistä ruoka tulee!»

Maaherra teki, kuten kuningas oli käskenyt sillä seurauksella, että talonpoika kaikkiaan yhdeksän kertaa tuli hänen eteensä, ennenkuin oli saanut puhutuksi kaiken, mitä hänen sydämellänsä oli. Ja joka kerta miehen kielenkäyttö oli yhä ujostelemattomampaa ja terävämpää. Kun maaherra ei näyttänyt haluavan tehdä lainkaan päätöstä, talonpoika päästi sellaisia paheksuvia lausuntoja kuin: »Siihen on nyt tultu, että se mies, jonka pitäisi nähdä, on tullut sokeaksi, ja jonka pitäisi kuulla selvästi, on käynyt kuuroksi.» Näin talonpoika puhui, sillä — hän sanoi — »minun sydämeni on ylenmäärin täysi. Jos padossa on rako, niin vesi tunkeutuu siitä läpi: niin on minunkin suuni avattu, ja minun puheeni virtaa siitä ulos.» Luullen, että maaherra piti hänen ryövääjänsä puolta, talonpoika vertasi häntä »petolintuun, joka elää turvattomista pikkulinnuista», tai, sanoi hän toista kuvaa käyttäen: »Sinä olet kuin paimen, joka ei välitä siitä, että krokodiili ryöstää karjaa hänen laumastansa— sinä et ole koskaan laskenut laumaasi.» Ja varoittaen hän lisäsi: »Pidä varasi, ennenkuin astut ikuisuuteen, ja toimi niin, että sinuun voidaan soveltaa sananlaskua: 'Oikeamielisyys on sierainten hengitystä!'[102] Sillä Thothin tuomioistuimen edessä ei ole sääliä.»

Kerran maaherra annatti suorasuiselle talonpojalle selkäänkin näyttääkseen väärämieliseltä. Ja kun mies yhdeksännen kerran oli ollut hänen luonansa, maaherra käski kahden palvelijansa viedä hänet ulos. Luullen saavansa taas selkäänsä talonpoika sanoi: »Tämä on aivan kuin antaisi janoavalle suolavettä tai asettaisi imevän lapsen naisen rinnoille, joka on ehtynyt.» Mutta nyt oli ilveily kypsä loppumaan, ja talonpoika sai ilahduttavan tiedon, että hän oli saava varastetut tavaransa takaisin ja lisäksi väkivallantekijän koko omaisuuden.

Kaiken, mitä hän maaherralle oli sanonut, tämä oli merkityttänyt muistiin, ja sen sai kuningas sitten lukea. »Ja se oli faaraon sydämelle mieluisampaa kuin kaikki, mitä oli koko maassa.»

Omituinen, itämaisen tenhoava on

Kertomus kahdesta veljeksestä,

joka on tunnetuin kaikista vanhan Egyptin saduista.

Oli kerran — niin kerrotaan — kaksi veljestä, Anubis ja Bata. Anubis oli naimisissa ja hänellä oli talo, ja nuorempi veli hoiti hänen maanviljelystänsä. Vuodentulo oli niin hyvä ja karjansiitos menestyn niin, ettei vertaisia ollut olemassa.

Päivänä muutamana, kun veljekset yhdessä olivat kyntäneet peltoansa, Anubis lähetti veljensä kotiin noutamaan kylvöviljaa. Kun Bata tuli kotiin, hän tapasi veljensä vaimon hiuksiansa palmikoimassa. Vaimo käski hänen itsensä mennä vilja-aittaan ja ottaa sieltä, mitä tarvitsi. Nuorukainen meni sinne, täytti viljalla suuren savipullon ja nosti sen hartioillensa. Ja kun hänen kälynsä näki, kuinka kepeästi hän kantoi raskasta astiaa hartioillansa, hän sanoi: »Kylläpä olet voimakas! Joka päivä minä olen sinun voimasi huomannut.» Ja hän rupesi himoitsemaan häntä ja koetti houkutella häntä lähellensä luvaten antaa hänelle kauniin puvun palkinnoksi.

Mutta nuorukainen raivostui niinkuin erämaan leopardi hänen häpeällisestä ehdotuksestansa ja hän sanoi vaimolle: »Sinähän olet minulle kuin äiti ja sinun miehesi on kuin isäni. Olet sanonut minulle, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Älä sano sitä enää, niin lupaan olla kertomatta siitä kenellekään.» Näin sanoen hän otti taakkansa ja meni pellolle veljensä luo. Ja he jatkoivat ahkerasti työtänsä.

Mutta Anubiksen vaimo oli joutunut kauhun valtaan, kun hän näki, miten hänen lankonsa oli vihastunut, ja hän pelkäsi, että tämä kertoisi veljellensä, mitä hän oli sanonut. Hän keksi sen vuoksi ottaa esille voiteita ja kääriä itsensä liinakääreillä, aivan kuin hänelle olisi yritetty tehdä väkivaltaa. Ja kun Anubis illalla tuli kotiin, hän löysi vaimonsa makaamassa sellaisessa tilassa, kuin jos joku olisi häntä pahoinpidellyt. Hän ei valellut vedellä herransa ja miehensä käsiä kuten tavallisesti eikä ollut virittänyt valoa taloon. Miehen kysyessä hän kertoi: »Kun veljesi tuli hakemaan kylvöviljaa ja tapasi minut yksinäni istumassa, hän sanoi minulle: 'Tule, niin pidämme hetkisen hauskaa ja makaamme yhdessä!' Mutta minä en halunnut kuulla hänen puhettansa, vaan sanoin hänelle: 'Olenhan minä sinulle kuin äiti! Ja eikö vanhempi veljesi ole sinulle kuin isä?' Silloin hän suuresti pelästyi ja löi minua peloittaakseen minua, etten sanoisi sinulle mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta ellet sinä nyt lyö häntä kuoliaaksi, minä surmaan itseni, sillä selväähän on, mitä veljesi tekee, kun hän saa tietää, että olen valittanut sinulle.»

Silloin Anubis raivostui kuin leopardi ja teroitti keihäänsä ja asettui karjatarhan oven taakse iskeäksensä veljensä maahan, kun tämä palasi karjan kanssa laitumella.

Mutta kun Bata lähestyi karjatarhaa, hän kuuli, kuinka lauman edessä astuva lehmä sanoi hänelle — sillä hän ymmärsi eläinten, kieltä —: »Ole varoillasi, tuolla vanhempi veljesi seisoo ja vartoo sinua keihäs kädessä iskeäkseen sinut maahan. Kiiruhda pakenemaan hänen tieltänsä!» Ja kun Bata tuli lähemmäksi, hän näki veljensä jalkojen pistävän esiin karjatarhan oven alta hänen seisoessaan sen takana. Hän läksi silloin pakoon niin nopeasti kuin taisi, mutta Anubis ajoi häntä takaa keihäs kädessä. Hädässänsä Bata huusi avuksensa auringonjumalaa Rata, ja tämä antoi suuren, krokodiileja vilisevän joen virrata veljesten väliin. Mutta ennenkuin veljekset erosivat, Bata vannoen vakuutti viattomuuttansa ja antoi veljen tietää, että vaimo oli valehdellut hänelle.

Kun Anubis tuli kotiin, hän löi vaimonsa kuoliaaksi ja heitti hänen ruumiinsa koirille. Sitten istuutui hän suremaan, että oli niin väärin tehnyt nuoremmalle veljellensä.

Mutta Bata vaelsi pois setripuulaaksoon. Sinne hän rakensi itsellensä majan ja eli metsästellen erämaan villejä eläimiä. Jumalat antoivat hänelle vaimon, joka oli ihanampi kuin kukaan muu nainen koko maassa, ja hän rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta. Mies kertoi hänelle myöskin salaisuuden, nimittäin että hänen sydämensä oli loihdittu erään setripuun kukaksi, ja että jos joku tuon puun kaataisi, niin Bata samalla hetkellä kuolisi.

Nyt sattui kuitenkin, että faarao sai kuulla huhun Batan puolison ihmeellisestä kauneudesta ja hänen onnistui houkutella hänet hoviinsa, jossa hän tuli kuninkaan ylimmäksi puolisoksi ja häntä pidettiin suuressa kunniassa. Mutta hän pelkäsi entisen miehensä kostoa ja pyysi kuningasta: »Hakkauta maahan setripuut minun entisen kotini lähellä ja anna hävittää ne!» Faarao teki, kuten hän pyysi. Ja samalla hetkellä kuin eräs puista kaatui, Bata heitti henkensä.

Mutta kun hän oli loitsutaitoinen mies, hän muuttautui pyhäksi häräksi ja hänet ajettiin faaraon hoviin. Täällä syntyi suuri riemu, kun uhkea härkä saapui, ja faarao tuli eläintä katsomaan. Mutta eräänä päivänä härkä puhui faaraon puolisolle ja kertoi, että hän oli Bata. Hänen entinen puolisonsa suostutteli silloin faaraon uhraamaan härän jumalille. Kun eläin teurastettiin, ruiskahti kaksi veripisaraa maahan kuninkaan palatsin oven edustalle. Ja katso: heti kasvoi siihen kaksi suurta puuta kaikkien ihmetykseksi. Eräänä iltana, kun faarao ja hänen puolisonsa istuvat näiden puiden varjossa, toinen puu alkaa puhua kuningattarelle ja sanoo: »Oi sinä petollinen nainen, minä olen Bata ja minä elän, vaikka olet koettanut minut surmata.»

Kuningattaren rukouksista faarao taipui hakkauttamaan puut. Kuningatar seisoi itse ääressä ja tarkasti, että käsky oikein täytettiin. Mutta silloin lennähti puun pirstale hänen suuhunsa, ja hän tunsi tulleensa raskaaksi. Jonkin ajan perästä hän synnytti poikalapsen, ja suuri riemu nousi maassa.

Iloiten kuningas näki poikansa varttuvan, ja kun hän oli päättänyt päivänsä, tuli pojasta hänen seuraajansa. Mutta poika ei ollut kukaan muu kuin Bata. Kun hän oli noussut valtaistuimelle, hän kutsui kokoon maan ylimykset ja käski tuomita kuningattaren kuolemaan. Sitten Bata hallitsi kolmekymmentä vuotta Egyptin maata. Ja niin tämä kertomus, huolimatta kaikesta, päättyi onnellisesti ja oikeudenmukaisesti.

Satu kuolemaantuomitusta prinssistä.

Tämä kertomus on myöhäisemmältä ajalta, vuoden 1500 seutuvilta e.Kr. Siinä puhutaan ihmeellisestä Mesopotamian maasta, johon egyptiläiset vasta noihin aikoihin, Thotmes III:n sotaretkien aikana, tutustuivat. Se tuli heidän satumaakseen, kuten India 1500-luvun ihmisille. Satu kuolemaantuomitusta prinssistä on, kuten saamme nähdä, läheistä sukua useille meidän omista saduistamme. Kuinka pitkän matkan ne ovatkaan vaeltaneet! Kuinka monilla kielillä niitä onkaan kerrottu, ennenkuin ne ovat löytäneet tiensä Pohjolaan! Satu kuuluu näin.

»Kerran hallitsi Egyptiä kuningas, jolla ei ollut poikaa. Hän oli siitä hyvin suruissaan ja rukoili jumalia, että hän saisi poikalapsen. Jonkin ajan perästä hän saikin pienen pojan. Hänen kehtonsa ääreen tuli kolme haltiatarta, ja kun he näkivät hänet, he sanoivat: 'Hänen kohtalonsa on kuolla joko krokotiiliin kitaan tai käärmeen tai koiran puremasta.'

Kun kuningas kuuli tämän ennustuksen, hän joutui suureen, suureen tuskaan pienokaisen puolesta ja päätti viedä hänet paikkaan, niissä mikään ei voisi häntä vahingoittaa. Hän rakensi senvuoksi hänelle linnan kauas erämaahan, sisusti sen muhkeasti ja lähetti sinne pojan ja luotettavia palvelijoita, joiden tuli huolehtia, ettei pienokainen saisi poistua linnasta. Ja niin varttui prinssi täydessä turvassa erämaan asunnossa.

Mutta eräänä päivänä sattui, että poika sai nähdä miehen saapuvan kävellen mukanansa vinttikoira, joka häntä uskollisesti seurasi. Hän kysyi silloin palvelijoilta: 'Mikä se on, joka kävelee tuolla tiellä kulkevan miehen perässä?' — 'Se on vinttikoira', palvelija vastasi. Silloin poika sanoi: ‘Sinun pitää hankkia minullekin koira.' Palvelija meni silloin faaraon luo ja kertoi hänelle, mitä hänen pikku poikansa oli sanonut. Kuningas sanoi: 'Hanki minulle pieni koiranpentu ja vie se mukanasi pojalleni, ettei hän kävisi murheelliseksi sydämessään!' Niin sitten vietiin hänelle pikkuinen koira, ja se varttui pikku prinssin mukana.

Mutta kun pienestä pojasta oli tullut voimakas nuorukainen, hän alkoi ikävystyä siihen, että häntä pidettiin hienoon taloonsa suljettuna, ja lähetti sanan siitä isällensä tervehtien häntä seuraavin sanoin: 'Miksi sinä pidät minua tänne suljettuna? Minähän olen joka tapauksessa saanut tuomioni noilla kolmelta haltiattarelta. Anna minun siis ainakin saada iloa elämästä! Jumala tekee kuitenkin, mitä hän hyväksi näkee!' Kuningas teki silloin pojallensa mieliksi, antoi hänelle hevoset ja vaunut ja kaikenlaisia aseita ja sanoi hänelle: 'Mene, minne haluat!'

Prinssi matkasi nyt ensiksi valtakunnan itäiselle rajalle ja sieltä kohti pohjoisia erämaiden halki, ja hänen uskollinen koiransa seurasi häntä. Lopuksi hän tuli Mesopotamian maahan.

Nyt oli siellä hallitsevalla kuninkaalla vain yksi ainoa lapsi, kaunis tytär, ja tälle hän oli rakentanut asunnon jyrkälle kalliolle, joka oli 70 kyynärää korkea. Sitten hän oli kutsunut kokoon kaikki Syyrian ruhtinaitten pojat ja oli sanonut heille: 'Ken voi kiivetä tyttäreni ikkunaan, saa hänet puolisoksensa.' Silloin kaikki nuoret prinssit olivat asettuneet kauniin prinsessan asunnon läheisyyteen ja joka päivä koettaneet kiivetä hänen ikkunaansa. Mutta kukaan ei siinä onnistunut — kallio oli liian jyrkkä ja korkea.

Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan olivat onneansa koettamassa, egyptiläinen prinssi saapui ratsastaen koiran häntä seuratessa. Prinssit lausuivat komean nuorukaisen tervetulleeksi ja kysyivät, mistä hän tuli. Mutta hän ei tahtonut kertoa heille olevansa faaraon poika ja sentähden hän vastasi: ‘Olen egyptiläisen upseerin poika. Äitini on kuollut ja isäni meni uusiin naimisiin. Emintimäni, joka vihasi minua, pakotti minut jättämään kotini.' Silloin he pyysivät häntä jäämään heidän seuraansa.

He kertoivat nyt, mikä heidän tarkoituksensa oli koettaessaan kiivetä kalliolle. Silloin vieraskin tahtoi koettaa onneansa ja katso: hän pääsi ylös aina prinsessan ikkunaan; ja kun prinsessa sai nähdä hänet, hän ihastui niin, että hän suuteli ja syleili häntä.

Kun hänen isänsä sai tietää, että yhden nuorista miehistä oli onnistunut kiivetä hänen tyttärensä ikkunaan, hän kysyi ensiksi, kuka prinsseistä se oli. Mutta sanantuoja vastasi: 'Ei hän ole prinssi, vaan egyptiläisen soturin poika, jonka emintimä on ajanut pois kotoa! Silloin kuningas vihastui ja sanoi: 'Pitääkö minun antaa tyttäreni egyptiläiselle maanpakolaiselle? Ajakaa hänet pois takaisin Egyptiin!' Mutta kun kuninkaan sanantuojat tulivat ja käskivät nuorta miestä lähtemään tiehensä, prinsessa piti hänestä kiinni ja sanoi: 'Ra-Harakten[103] nimessä! Jos te otatte hänet minulta, minä en syö enkä juo; minä kuolen samalla hetkellä.'

Kun hänen isänsä sai kuulla tämän, hän lähetti miehiä surmaamaan nuorukaisen prinsessan silmien edessä. Mutta prinsessa sanoi: 'Jos te hänet surmaatte, olen minäkin oleva kuollut, ennenkuin aurinko laskee. Minä en tahdo elää tuntiakaan kauemmin kuin hän'. Silloin kuninkaan oli pakko suostua heidän avioliittonsa. Nuori egyptiläinen ruhtinas nai siis prinsessan, ja tämän isä antoi heille palatsin ja orjia, peltoja, niittyjä ja karjaa ja kaikkea mahdollista hyvää.

Kun häät olivat ohi, prinssi kertoi puolisolleen: 'Minä olen tuomittu saamaan surmani joko krokodiilin tai käärmeen tai koiran puremasta!' Silloin prinsessa sanoi: 'Miksi sinulla sitten on aina tuo koira mukanasi? Anna tappaa se!' — 'Ei', prinssi vastasi, 'en tahdo tappaa uskollista koiraani, joka minulla on ollut pienestä penikasta.' Mutta siitä hetkestä lähtien prinsessa eli alituisessa tuskassa miehensä vuoksi eikä tahtonut päästää häntä koskaan näkyvistään.

* * * * *

Nyt tapahtui aikojen kuluessa, että prinssi palasi takaisin Egyptiin ja jäi sinne puolisoineen. Ja koiransakin oli hänellä mukanaan. Eräänä iltana, kun hän oli nukahtanut, tuli suuri käärme hänen huoneeseensa ja yritti purra häntä. Mutta hänen vaimonsa antoi palvelijoille merkin, että nämä antaisivat käärmeelle maitomaljan, ja siitä joi käärine, kunnes se ei enää jaksanut liikkua. Sitten prinsessa surmasi käärmeen tikarillaan. Sen jälkeen hän herätti puolisonsa, joka tuli hyvin hämilleen, kun sai nähdä käärmeen maassa vierellään. Silloin hänen uskollinen vaimonsa sanoi: 'Katso, Jumala on antanut yhden kuolemantuomioistansa sinun käsiisi. Hän on tekevä saman toisillekin.' Ja prinsessa uhrasi Jumalalle ja ylisti häntä.

Kerran taasen sattui, että prinssi oli kävelemässä tiluksillaan, ja koira oli hänen mukanansa. Ja kun he kävelivät siellä ympäriinsä, sai koira näkyviinsä jonkin otuksen ja juoksi sen perästä prinssin tullessa perästä. He saapuivat Niilin rantaan, ja siellä suuri krokodiili tuli nuorukaista vastaan, tarttui häneen ja sanoi: 'Minä olen kohtalosi, joka sinua vainoaa…'»

Juuri tähän papyruskäärö loppuu, emmekä saa koskaan tietää, millä tavoin prinssi vältti uhkaavan kohtalonsa — sillä kertomuksen onnellisesta lopusta voimme olla varmat tuntiessamme egyptiläisten koko mielensävyn uuden valtakunnan aikana.

Satu Egyptin seitsemästä nälkävuodesta

Tämä satu on hieroglyfeinä kaiverrettu suureen graniittimöhkäleeseen satalukuisista kalliokirjoituksistaan tunnetulla, ensimmäisessä putouksessa olevalla pienellä Sehélin saarella. Piirtokirjoitus on Ptolemaioksien ajalta, mutta mahdollista on, että satu alkuperäisessä muodossaan on paljon vanhempi. Siinä kerrotun tapauksen on nimittäin pitänyt sattua kolmannen hallitsijasuvun ajan alussa, siis noin 3000 seutuvilla e.Kr. Kauhean nälänhädän, josta siinä puhutaan, sanotaan kestäneen seitsemän vuotta. Se muistuttaa siis niitä nälkävuosia, jotka ahdistivat Egyptiä Joosefin aikana.

Tämä valtakunnan onnettomuus johtui siitä, että Niili ei seitsemään vuoteen tulvinut. Huolestuneena faarao silloin kirjoitti Nubian maaherralle, joka asui Elefantinen saarella, missä Niilin lähteitten luultiin olevan. Kirjeessä hän kertoi ankarasta nälänhädästä ja lisäsi: »Minun sydämeni on murheissaan, sillä on puute viljasta; vihanneksia ei ole lainkaan, ja kaikki muukin, mitä kansa tarvitsee elatuksekseen, on loppunut. Jokainen ryöstää naapuriltansa. Ihmiset haluavat kulkea, mutta eivät jaksa liikahtaakaan. Lapsi vikisee nälästä, nuorukainen laahustaa uupumuksen vallassa, ja vanhat ovat epätoivon murtamia. Heidän jalkansa pettävät heidän allansa, he vaipuvat väsyneinä maahan ja tuskissaan he puristavat käsiänsä vasten nälkäistä vatsaansa. Virkamieheni ovat nälästä voimattomia eivätkä kykene neuvoa antamaan. Kaikki kallistuu kohti loppuansa. Mitä minun on tekeminen? Sano sinä minulle: Missä ovat Niilin lähteet? Mikä jumaluusolento niitä valvoo? Sillä hän se oli, joka kerran täytti ladot viljalla.»

Maaherra läksi heti kuninkaan luo ja auttoi häntä temppelin pyhien kirjojen tulkinnassa; ja niistä kävi selville, että Niilin lähteet olivat kahden suuren kallion välissä Elefantinolla, ja että se jumala, joka niitä vartioitsi, oli nimeltänsä Knum, ja että tällä oli saarella temppeli, missä hän otti vastaan uhrilahjoja niiltä, jotka tahtoivat voittaa hänen suosionsa.

Heti kun faarao oli saanut nämä tiedot, hän kiiruhti Knumin temppeliin ja uhrasi ja rukoili jumalaa. Silloin Knum leppyi ja ilmestyi faaraolle ja sanoi hänelle, että nälänhätä oli tullut sentähden, että oli laiminlyöty hänen palveluksensa. »Mutta nyt», hän jatkoi, »minä annan Niilin nousta jälleen, eikä siitä vettä ole koskaan puuttuva, vaan se on virtaava tulvien yli koko maan. Ruohot, pensaat ja puut tulevat notkumaan hedelmäin painosta, ja kaikki kasvit tulevat lisääntymään sadantuhannenkertaisesti. Sinun kansasi on tuleva ravituksi, totisesti, ja aitat tulevat jälleen täyttymään. Egyptin maa on oleva keltainen kypsyneestä laihosta, ja se on tuleva hedelmällisemmäksi, kuin se koskaan ennen on ollut.»

Kiitokseksi tästä lupauksesta faarao lahjoitti suuria maatiloja Knumin temppelille ja velvoitti maansa jokaisen maanviljelijän, jokaisen kalastajan ja jokaisen metsästäjän maksamaan määrätyn veron pyhätölle; ja kallisarvoisia lahjoja, kuten kultaa, norsunluuta, ebenholtsia, suitsutteita ja jaloja kiviä faarao lähetti sinne.