HAMMURAPI, MAANISÄ JA LAINSÄÄTÄJÄ.

Naramsinin kuoltua, noin 2450 e.Kr., seurasi heikkouden kausi, jolloin oli sisäisiä sotia ja pohjoiset vuoristokansat hyökkäilivät hävitellen maahan. Tätä kesti noin vuoteen 1925 e.Kr., jolloin Baabelin kuninkaan Hammurapin, Raamatun Amrafelin, onnistui palauttaa valtakunnan eheys[121] ja tehdä Baabel — nykyinen Babylon — pääkaupungiksi. Kaupungista, jonka nimi merkitsee »Jumalan portti», tuli hänen ajoiltansa enemmän kuin vuosituhanneksi suurkaupunki ennen kaikkia muita silloin tunnetun maailman kaupunkeja. Se näytteli samaa osaa kuin myöhemmin vanhalla ajalla Rooma ja meidän aikanamme Pariisi. Baabelilla oli määräävä asema niin hyvin tieteessä ja taiteessa kuin muodeissa, tavoissa ja — pahoissa tavoissa. Babylonian kieli oli diplomaattikielenä, »hienon» maailman kielenä, koko Etu-Aasiassa ja myöskin Egyptissä, aivan kuin myöhemmin latina ja ranska.

Baabelin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että se oli suuri kauppakaupunki. Siitä tuli Intian ja Etu-Aasian Välimeren satamain välisen karavaanikaupan keskipiste. Siellä vaihdettiin länsi- ja itämaiden tuotteita toisiinsa, ja se tuotti kultaa vaihtopaikalle.

Mutta järjestynyttä kauppaa ei voi syntyä eikä se voi kehittyä ilman lakeja. Ne kokosi ja uudestaan loi Hammurapi. Merkillisimpiä muinaislöytöjä, mitä koskaan on tehty, on n.s. Hammurapi-kiven löytö. Vuonna 1901 löytyi muinaispersialaisesta Susan kaupungista valtava, täyteen nuolenpääkirjoitusta kaiverrettu dioriittijärkäle, joka kerran 12:nnella vuosisadalla e.Kr. oli kuljetettu sinne voittosaaliina Babyloniasta. Huomattiin, ettei nuolenpääkirjoitus ollut sen vähempää kuin maailman vanhin lakikirja, johon sisältyi monia satoja Hammurapin siihen piirtämiä lainmääräyksiä.

Siten Babylonian valtakunnan viholliset, elamilaiset, olivat vastoin tahtoansa pelastaneet Eufrat-Tigrismaan suurimman kuninkaan kunnian säilyttämällä jälkimaailmalle kaikiksi ajoiksi hänen lakikokoelmansa.

Historian jumalatar on oikeudenmukaisempi kuin ihmiset!

Muistokiven, johon hän oli kirjoituttanut suuren lakikokoelmansa, Hammurapi oli pystyttänyt Baabeliin auringonjumalan temppeliin. Auringonjumalalta hänen piti saaneenkin lakinsa, ja Hammurapi-kiveen on ylimmäksi hakattu kuva, joka esittää tätä tapahtumaa, joka muistuttaa sitä, miten Mooses sai lain taulut Jahvelta.

Hammurapi oli, kuten hän itse lakiensa johdannossa sanoo, asettanut tehtäväkseen »nujertaa pahat ja huonot ja estää väkevän vahingoittamasta heikkoa».

Voimakkaasti Hammurapi teroittaa mieleen tuomarin velvollisuutta olla puolueeton. »Jos tuomarin todistetaan muuttaneen tuomiotansa, maksakoon hän sakkoa 12-kertaisesti sen summan, josta kysymyksessä olevassa oikeudenkäynnissä oli puhe. Lisäksi hänet on kokoontuneen tuomioistuimen edessä ajettava pois tuomarinistuimeltansa eikä koskaan enää sallittava jakaa tuomiota.»

Väärästä todistuksesta oli myöskin säädetty ankara rangaistus. Jos se koski hengenrikosta, niin väärä todistaja surmattiin. Jos oli kysymyksessä »viljaa tai rahoja koskeva juttu», niin väärää todistajaa rangaistiin sakoilla, jotka vastasivat sen arvoa, mitä oikeusriita koski. Jos jotakuta syytettiin murhasta tai noituudesta, oli hänen syyllisyytensä tai viattomuutensa saatava selville n.s. vesikokeella, s.o.: syytetty oli heitettävä jokeen. »Jos tällöin», niin sanat kuuluvat, »syytetty hukkuu, niin se, joka on häntä syyttänyt, ottakoon haltuunsa hukkuneen talon. Mutta jos syytetty kelluu pinnalla ja joki siis todistaa hänen syyttömyytensä, niin väärä syyttäjä surmattakoon, ja se, joka on jokeen heitetty, ottakoon haltuunsa syyttäjän talon.»

Totuudessa pysyminen oli siis hyve, jota Babylonian lait suojelivat ankarilla rankaisumääräyksillä. Valalla oli myös tavattoman tärkeä merkitys sekä valtiollisessa että yhteiskunnallisessa elämässä. Valansa rikkominen tai väärän valan tekeminen oli senvuoksi raskaimpia kaikista synneistä. Valapatto joutui jumalain vihan alaiseksi, ja lainsäätäjä harkitsi, että siihen ei uskaltauduttaisi.

Varkaat ja varkaiden suojelijat saivat Hammurapin lakien mukaan useimmissa tapauksissa kuolemanrangaistuksen, välistä heiltä hakattiin pois kädet, toisen kerran taas he saivat sakkoa, jonka summa voi nousta 30 kertaa varastetun arvoiseksi.

Joka väärin syytti toista osallisuudesta varkauteen, rangaistiin kuolemalla.

»Jos joku», sanotaan edelleen, »tekee sisäänmurron, niin surmattakoon hänet ja kaivettakoon hänen ruumiinsa maahan sen paikan edustalle, jonne hän murtautui».

Ryöväys rangaistiin kuolemalla. Jos ryöväriä ei onnistuttu saamaan kiinni, piti koko väestön ja valtion virkamiesten siinä hallintopiirissä, jossa väkivallantyö oli tehty, korvata ryöstetylle hänen menetyksensä arvo.

»Jos puhkeaa tulipalo jonkun talossa ja joku, joka tulee sitä sammuttamaan, katselee himoiten talon omistajan tavaraa ja anastaa siitä jotakin, niin heitettäköön hänet samaan tuleen.»

Soturi, joka koetti päästä velvollisuudestaan käydä vihollista vastaan, oli surmattava, ja joka ilmiantoi hänet, sai ottaa hänen talonsa haltuunsa.

Perheoikeus oli Hammurapin laeissa saavuttanut korkean kehityksen. Siinä oli tarkkoja määräyksiä aviosopimuksesta, apelle suoritettavasta maksusta morsiamen ostossa ja morsiamen myötäjäisistä. Mutta paljon ennen Hammurapin päiviä olikin perheoikeus, niinkuin oikeuslaitos yleensäkin, Babyloniassa paljon kehittyneempi kuin missään muussa vanhan Idän valtiossa.[122]

Sumerilaisen perheoikeuden mukaan avioliittoa pidettiin vielä naisen ostona, joka välistä hyvin läheisesti muistuttaa orjan ostoa. Naisen ryöstöstä sanotaan: »Jos joku väkivallalla vie pois tyttären vastoin tämän isän ja äidin tahtoa ja tuntee hänet, niin naisen ryöstäjä on jumalain käskyn mukaisesti surmattava.» Perhe-elämästä säädetään m.m.: »Vaimo, joka vihaa miestänsä ja sanoo hänelle: 'Sinä et ole mieheni', sidottakoon ja heitettäköön jokeen tai syöstäköön alas kaupunginmuurin tornista.»

Moniavioisuus oli jossakin määrin sallittua Babyloniassa. Jokaisen miehen oli nimittäin lupa vaimonsa ohella pitää myös jalkavaimoa, jos aviopuoliso ei synnyttänyt hänelle lapsia, aivan niin kuin vanhassa Israelissa Lea ja Raakel veivät mukanansa avioliittoon miehellensä kumpikin jalkavaimon. Samoin kuin muutkin itämaiset kansat babylonialaiset pitivät nimittäin onnettomuutena kuolla ilman jälkeläistä, joka voisi hoitaa kuolleen viimeisen leposijan ja valvoa, että määräaikoina uhrattiin ja luettiin rukouksia haudalla.

On säilynyt kaksi kiintoisaa aviosopimusta koskien miestä, jota yksinkertaisuuden vuoksi nimitämme Aabrahamiksi, ja naista, jota sanomme Saaraksi, ja tämän palvelijatarta, joka olkoon Hagar. Ensimmäinen kuuluu näin: »Saaran ja Hagarin on Aabraham kummankin ottanut avioksi. Jos Saara ja Hagar sanovat miehelleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin heitettäköön heidät alas tornista. Mutta jos Aabraham sanoo vaimoilleen: 'Sinä et ole puolisoni', niin poistukoot he hänen talostansa ja kodistansa. — Hagar pesköön Saaran jalat, kantakoon hänen tuolinsa Jumalan huoneeseen, kammatkoon hänen hiuksensa ja pitäköön huolta hänen hyvinvoinnistansa. Mikä on lukittu, sitä älköön hän avatko, ja joka päivä hänen on jauhettava 10 ka'ta[123] jauhoja ja paistettava siitä leipää hänelle.» Jalkavaimon piti myöskin olla talon valtijattaren hupina ja virkistyksenä ja seurata häntä hänen mielialansa vaihteluissa: »Jos Saara on alakuloinen ja apealla mielellä, niin Hagarinkin tulee olla alakuloinen ja surullinen. Jos Saara on tyytyväinen ja iloinen, niin Hagarinkin tulee olla tyytyväinen ja iloinen.»

Avioliittosopimus Hagarin kanssa kuuluu näin: »Aabraham on ottanut Hagarin, Saaran sisaren,[124] aviokseen.» Sitten luetellaan Hagarin velvollisuudet Saaraa kohtaan. »Kaikki lapset, joita Hagar on synnyttänyt tai tulee synnyttämään, ovat molempain sisarusten lapsia. Jos Saara sanoo sisarellensa Hagarille: 'Sinä et ole sisareni', niin Saaran on jätettävä talo. Mutta jos Hagar sanoo Saaralle: 'Sinä et ole sisareni', niin myytäköön Hagar rahasta.»

* * * * *

Vaimostansa eroaminen oli ennen Hammurapin aikaa joltisenkin helppo asia aviomiehelle. Hänen tuli vain julkisesti sanoa hänelle: »Sinä et ole vaimoni» ja antaa hänelle pienoinen vahingonkorvaus, niin asia oli selvä. Jos sitävastoin vaimo halusi erota hänestä ja sanoi: »Sinä et ole mieheni», niin häntä rangaistiin uppiniskaisuudestaan heittämällä hänet jokeen.

Tässä suhteessa Hammurapi pani toimeen perusteellisen muutoksen. Miehen eroamisoikeutta rajoitettiin, kun vaimo taas sai määrätyissä tapauksissa oikeuden lailliseen eroon. Ennen kaikkea supistettiin miehen mielivaltaa siten, että hän ei saanut hylätä vaimoansa ainoastaan siitä syystä, että tämä oli hedelmätön. Hän voi tosin siinä tapauksessa ottaa toisen vaimon, mutta hänen täytyi elättää myöskin ensimmäinen vaimonsa. Muissa tapauksissa hän sai edelleenkin omavaltaisesti lopettaa avioliiton julkisesti julistamalla: »Sinä et ole puolisoni»; mutta nyt hän ei enää saanut lähettää häntä menemään pienin vahingonkorvauksin, vaan »täytyi vaimolle säännöllisesti maksaa hänen tuomansa myötäjäiset täyteen arvoonsa sekä lisäksi vielä vahingonkorvaus; Ja jos avioliitosta oli lapsia, miehen täytyi entiselle vaimolleen antaa varoja sekä tämän omaksi että lasten ylläpidoksi. Ainoastaan, jos tuli laillisesti todistetuksi, että vaimo oli ollut miehellensä uskoton tai oli huolimattomasti hoitanut kotia tai laiminlyönyt tai loukannut miestänsä, tällä oli oikeus ilman muuta hylätä hänet antamatta hänelle enemmän erorahoja kuin vahingonkorvaustakaan.

Vaimo sai nyt puolestaan Hammurapilta oikeuden vaatia eroa, kun mies ilman pätevää syytä oli jättänyt talonsa ja kotinsa tai hänet oli ajettu maanpakoon tai jos hän ilman vaimon aiheutusta törkeästi oli hänet laiminlyönyt. Viimemainitusta tapauksesta sanottiin: »Jos vaimo on uppiniskainen miehelleen ja sanoo: 'Sinä et saa koskettaa minua', niin tutkittakoon, mistä syystä hän kieltää mieheltä tämän aviolliset oikeudet. Jos hänellä on pätevät syyt: jos mies kuljeksii ympäriinsä ja suuressa määrin laiminlyö hänet, niin vaimolla on oikeus ottaa myötäjäisensä ja mennä isänsä kotiin.

»Jos sitävastoin vaimo ei ole viaton, vaan kuljeskelee ympäriinsä, jättää kotinsa oman onnensa nojaan ja aiheettomasti laiminlyö miehensä, niin heitettäköön vaimo veteen.»

Niin pitkälle ei käytännössä sentään menty, sillä erään toisen lakipykälän mukaan mies voi sellaisessa tapauksessa tyytyä hylkäämään vaimon tai myöskin — siinä sanottiin — »hän voi ottaa itselleen toisen puolison, ja hänen entinen vaimonsa saa jäädä palvelijattareksi hänen taloonsa».

Vanhempain mielivaltaa lapsiin nähden Hammurapi myöskin rajoitti. Vanhoissa sumerilaisissa laeissa sanottiin: »Jos poika sanoo isällensä: 'Sinä et ole isäni', niin poltettakoon häneen orjan merkki, pantakoon kahleisiin ja myytäköön. Jos hän sanoo äidillensä: 'Sinä et ole äitini', niin poltettakoon merkki hänen otsaansa ja hänet ajettakoon kaupungista ja kotoa.»

»Jos isä sanoo pojallensa: 'Sinä et ole poikani', niin pojan tulee jättää hänen talonsa ja kotinsa. Jos äiti sanoo pojallensa: "Sinä et ole poikani", niin hänen pitää jättää koti ja omaisuus.» Vanhemmilla oli siis oikeus ilman muuta hylätä poikansa. Hylätyn ei kumminkaan tällöin tarvinnut jättää syntymäkaupunkiansa, kuten aikaisemmin mainitussa tapauksessa.

Tätä vanhempain mielivaltaa Hammurapin lakikirja rajoittaa. Se säätää, että sellaiseen tekoon kuin pojan hylkäämiseen on oleva päteviä syitä. Tuomarin on tutkittava asiaa. Jos silloin ilmeneekin, että poika on rikkonut raskaasti isäänsä vastaan, tämä kuitenkaan ei sen vuoksi saa heti karkoittaa häntä, vaan ensimmäisen kerran on annettava anteeksi. Vasta jos rikos toistuu, isällä on oikeus hylätä hänet.

Mutta ottolapsilla, jotka olivat naisten synnyttämiä, joilla ei ollut oikeutta hankkia lapsia, oli Hammurapinkin lakien mukaan paljon kovempi kohtalo. »Jos porton tai temppelin papittaren poika sanoo kasvatusisällensä: 'Sinä et ole isäni', tai kasvatusäidilleen: 'Sinä et ole äitini', leikattakoon häneltä kieli.» Jos sellainen lapsi palaa huonoon kotiinsa, piti häneltä repiä toinen silmä päästä.

Lapseksiotto näytteli suurta osaa muinaisbabylonialaisessa perhe-elämässä riippuen siitä, että haluttiin elinaikana hankkia halpaa työvoimaa ja omistaa henkilö, joka kuoleman perästä huolehtisi, että henki sai asianmukaiset uhrinsa ja menonsa. Usein otettiin lapseksi löytölapsi, josta muinaisbabylonialaisessa nuolenpääkirjoituslaatassa käytetään nimitystä »hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä. Kaivoon», siinä sanotaan, »hänen muistinsa ylettyy. Kadulla hän tuli tähän maailmaan. Koirien kidasta hänen kasvatusisänsä on hänet temmannut; korpin nokasta hän on hänet pelastanut. Imettäjän hoiviin hän on hänet jättänyt ja maksanut tälle hänen ruokansa ja vaatteensa kolmelta vuodelta. Ainaiseksi, ikiajoiksi hän on vapauttanut hänet halveksittavasta syntyperästä ja kirjoituttanut hänet omaksi pojakseen. Kirjoitustaidon hän on hänelle opetuttanut ja kasvatuksen hän on hänelle antanut.»

* * * * *

Joka vietteli toisen tulevan morsiamen, hänen piti Hammurapin lakien mukaan menettää henkensä. Ja »jos vaimo tavataan makaamassa toisen miehen kanssa, niin sidottakoon heidät molemmat ja heitettäköön veteen, jos ei naisen puoliso armahda puolisoansa ja kuningas orjaansa.»[125] — Eräässä myöhäisbabylonialaisessa avioliittosopimuksessa sanotaan vaimosta: »Jos hänet tavataan makaamasta toisen miehen kanssa, niin surmattakoon hänet rautatikarilla.» »Jos naitu nainen on murhauttanut miehensä toisen miehen vuoksi, niin seivästettäköön hänet paaluun.» Eräitä raskaita siveellisyysrikoksia rangaistiin siten, että rikolliset poltettiin roviolla tai karkoitettiin maanpakoon.

»Jos joku osoittaa sormellaan[126] temppelineitsyttä tai toisen vaimoa eikä voi heidän syyllisyyttänsä todistaa, on tämä ihminen tuomioistuimen edessä pantava syytteeseen ja hänen otsansa merkittävä.»[127] — »Vaimon, jonka uskollisuutta epäillään, on miehensä silmien edessä hypättävä virtaan.»

* * * * *

Huonomaineisia pesiä, jotka vaativat lainsäätäjän taholta erityistä huomiota, olivat kapakat. Niiden hoitajina oli usein naisia — voidakseen palvella myöskin muita, vähemmän kunnioitettavia tarkoituksia. Prostituoidut naiset — jotka siis olivat julkisen tarkastuksen alaisina — olivat oikeutettuja pitämään ravintolaa ja sellaisessa käymään. Mutta⁻ jos temppeliprostituoitu — nainen, joka antautui sellaiseen siveettömyyteen, joka kuului muutamain jumalain palvelemisen yhteyteen — astui kapakkaan tai itse avasi kapakan, käsitettiin hänen tällöin antautuneen maalliseen siveettömyyteen ja häntä uhkasi vaara tulla poltetuksi roviolla.

Kapakoissa vietetystä elämästä voi saada aavistuksen seuraavan laatuisista lainmääräyksistä: »Jos kapakoitsijattaren todistetaan ottaneen juomistaan liian korkean maksun, heitettäköön hänet veteen.» — »Jos kapakassa solmitaan salaliitto ja kapakoitsijatar ei anna ottaa kiinni salaliittolaisia ja viedä heitä kuninkaan eteen, surmattakoon hänet.»

* * * * *

Rangaistusmääräyksissä haavan tai muun ruumiinvamman aiheuttamisesta huomaamme saman kostoperiaatteen, jonka tunnemme muinais-israelilaisesta oikeudesta: »Silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä!» Joka puhkaisee toisen silmän, häneltä puhkaistaan rangaistukseksi silmä. Joka taittaa toisen säären, häneltä itseltään taitetaan sääri rangaistukseksi. Nämä ankarat lainmääräykset ovat kuitenkin voimassa ainoastaan, jos vahingoittunut on ylhäinen mies. Muissa tapauksissa syyllinen pääsee sakoilla. Ylhäiset muodostivat jonkinlaisen aatelissäädyn ja olivat korkeimmissa valtion viroissa. Heitä puhuteltiin sanalla, joka vastaa meillä ennen käytettyä »jalosukuinen».

Lyönnistä olivat rangaistukset myös eriasteisia sen mukaan, kuuluiko lyöty samaan yhteiskuntaluokkaan kuin lyöjä, vai oliko hän tätä ylempi. Orjalta, joka löi ylhäistä miestä, leikattiin korva. Samoin orjalta, joka sanoi herralleen: »Sinä et ole herrani.» Joka antoi korvapuustin ylemmälleen, sai julkisesti 60 läimäystä härännahkapiiskalla. Mutta jos samanarvoiset henkilöt tappelivat, ei rikosta pidetty niin pahana, ettei sitä olisi voitu sovittaa sakoilla. Jos tappelusta koitui myöhemmin haittaava vamma, sovellettiin kumminkin kostoperiaatetta: »Jos joku lyö hampaat suusta vertaiseltaan, lyötäköön lyöjältäkin hampaat suusta.

Jos joku pahoinpitelee vapaasukuista raskasta naista, niin että tämä saa keskoset ja kuolee, tapettakoon rikoksentekijän tytär. Jos hän jää eloon keskenmenon jälkeen, niin sovitetaan tämä sakolla.»

Saman hengen lapsia kuin ankaran kosto-oikeuden rankaisut ovat vertauskuvalliset rangaistukset: Jos ottopoika käytti häijyä kieltä vanhempiansa vastaan ja sanoi: »Sinä et ole isäni tai äitini», niin häneltä piti leikata pois kieli.

»Jos poika lyö isäänsä, niin hakattakoon häneltä kädet pois.

»Jos orja on tottelematon, leikattakoon häneltä pois toinen korva.

»Jos joku jättää poikansa imettäjän hoitoon ja poika kuolee, mutta imettäjä isän ja äidin tietämättä panee sijalle toisen lapsen, on hänen rikoksensa toteen näytettävä ja leikattava häneltä pois rinnat.»

Omituista on huomata, että tätä kostoperiaatetta sovelletaan myös epäonnistuneeseen lääkäriin. Jos lääkäri on suorittanut onnistuneen leikkauksen, hän saa maksun potilaan yhteiskunnallisen aseman mukaisesti. Mutta jos hän aiheuttaa potilaan kuoleman tai leikkauksella turmelee näkökyvyn hänen silmästään, »niin hakattakoon häneltä kädet pois», jos hänen uhrinsa on vapaa mies. Jos onneton potilas sitävastoin on orja, niin lääkäri saa maksaa hänen herrallensa orjan hinnan. — Samoin käy, jos eläinlääkäri on huolimaton.

Sekin, joka rakentaa talon, voi joutua kosto-oikeuden alaiseksi: »Jos rakennusmestari rakentaa talon ja tekee sen niin huolimattomasti, että se sortuu ja omistaja tällöin saa surmansa, niin surmattakoon rakennusmestari.»

»Jos talonomistajan poika tällöin saa surmansa, niin surmattakoon rakennusmestarilta poika.»

Jos talonomistajalle kuuluva orja tällöin kuolee, niin »rakennusmestari antakoon talonomistajalle orjan orjasta».

* * * * *

Huolenpitoansa siitä, ettei väkevä vahingoittaisi heikkoa, Hammurapi osoitti sitenkin, että hän määräsi korkeimmat rajahinnat tärkeimmille elintarpeille ja kulutusaineille, ennen kaikkea viljalle, taateleille, öljylle ja villalle, tai siten, että hän antoi lakeja työläisten vähimmästä palkasta. Mutta säätää laki on eri asia, eri asia taasen toteuttaa se käytännössä. Monet esimerkit tuon ajan työpalkoista osoittavat, että työmies säännöllisesti pääsi tuskin puoleen siitä, mitä laki määräsi.

Masentavia kokemuksia saivat hallitukset siis jo siihen aikaan yrittäessään kerran toisensa perästä säätää rajahintoja. Taloudellinen kysynnän ja tarjonnan laki osoittautui jo silloin olevansa mahtavampi kuin kaikki hallitusten määräykset.

* * * * *

Hammurapin laissa esiintyy monessa kohden suorastaan hämmästyttävää yhtäläisyyttä Mooseksen lakien kanssa, jotka kumminkin syntyivät vähintään puoli vuosituhatta myöhemmin. Oleellisin ero näissä oikeuden peruskirjoissa on siinä, että Hammurapin lait ovat puhtaasti lainopillisia, kun sitävastoin Mooseksen laeilla on uskonnollinen luonne ja niissä voimakkaasti painostetaan oikeuden siveys opillista puolta. Hammurapin laeissa ei rikoksiin nähden oteta mitään uskonnollisia näkökohtia huomioon. Rangaistus riippuu aikaansaadusta vahingosta. Näissä lainkäskyissä ei tavata käskyä rakastaa lähimmäistään eikä niissä puhuta syyllisyydentunnosta. Pahasta halusta tai aikomuksesta ei rangaista. Hammurapin lakikokoelma on yhteiskunnallinen lakikirja, jolla ei uskonnon kanssa ole mitään tekemistä. Se eroaa Mooseksen laista samalla tavalla kuin nykyajan yhteiskunnalliset lait. Sillä niissä ei myöskään ole sekoitettu uskonnollisia käskyjä yhteiskunnallisiin oikeussäädöksiin.

Sanoimme äsken, että pahasta aikomuksesta ei ole rangaistusta Hammurapin laeissa. Mutta toiselta puolen tässä lakikirjassa määrätyissä tapauksissa näkyy kiinnitettävän huomiota rikollisen tai syytetyn mielialaan tai ulkoisiin olosuhteisiin teon tapahtuessa.[128] Tämä on kumminkin vain poikkeuksellista. Säännöllisesti on rangaistukselle vain yksi ainoa yksinkertainen ja muuttumaton ohje, ja lait saavat tämän kautta useinkin niin häikäilemättömän leiman, että ne meidän käsityksemme mukaan johtavat vääryyksiin.

Mutta joskin monet Hammurapin lait meistä nykyajan ihmisistä tuntuvat julmilta ja vääriltä, niin tämä ei saa peittää sitä tosiasiaa, että ne omalle ajallensa merkitsevät valtavaa edistystä sivistyksessä. Suuri lainsäätäjä teki kuitenkin parhaansa kehittääkseen oikeutta inhimillisemmäksi, turvatakseen yhteiskunnan pienimpiä ja valmistaakseen heille ihmisarvoisemman elämän. Näemmekin, että hänen lainkäskynsä erikoisesti tarkoittavat suojella leskiä ja orpoja, turvata alaikäisiä lapsia julmalta isältä ja suojatonta naista kunnian häpäisijältä. Me näemme hänen pyrkimyksensä eritoten senluontoisissa lainkäskyissä jotka hillitsivät nyrkkioikeutta kieltämällä yksityistä itse omin valloin hakemasta oikeuttansa. Näin sanat kuuluvat: »Jos jollakulla on toiselta jotakin vaadittavaa, joko sitten viljaa tai rahoja, ja hän ottaa viljan velallisen varastosta omistajan tietämättä, niin tuomioistuin langettakoon hänet antamaan takaisin ottamansa, ja hän menettää kaiken, mitä hänellä oli vaadittavaa.»

Sukutaistelut ja verikoston lainsäätäjä on tässä hillinnyt, eikä kansan tarvitse enää kuluttaa voimiansa raadellakseen itseänsä. Tässä suhteessa Hammurapin laki on paljon yläpuolella juutalaisten oikeuskantaa.

Vasta nyrkkioikeuden kieltämisellä voi tuomioistuimista tulla, mitä Hammurapi tahtoi niistä tulevan, nimittäin turvanetsintäpaikkoja kaikille lainkuuliaisille kansalaisille ja varsinkin heikoille ja sorretuille.

Hammurapin lait, niinkuin muutkin vanhain babylonialaisten kulttuurielämän ilmaukset, ovat näytelleet suurta osaa myöskin Babylonian valtakunnan hävittyä. Babylonialainen oikeus kukoisti sitten Persian valtakunnassa ja eli kauemminkin, kenties osittain kreikkalaisessa ja roomalaisessa oikeudessa ja varmasti muhamettilaisessa.

* * * * *

Hammurapin ajalta on tallella paitsi maailman vanhinta lakikirjaa myöskin vanhin kirjekokoelma mitä tunnetaan. Onnelliset olosuhteet ovat nimittäin meille osittain pelastaneet joukon kuninkaan eräälle valtakunnan eteläosan maaherralle kirjoittamia kirjelmiä, osittain erinäisiä yksityiskirjeitä. Kuninkaan kirjelmät ovat mitä arvokkaimpia silloisten sivistysolojen tuntemiselle ja näyttävät meille hallitsijan hallitustehtävissään maansa hallinnon hoitajana, tuomarina ja yhteiskunnan vähäisten ja sorrettujen suojelijana sekä soturina. Ne osoittavat meille, etteivät hänen sanansa olleet tyhjiä puheenparsia, kun hän suuren lakikokoelmansa alussa kehuu, että hän oli työskennellyt pitääkseen maassa yllä lakia ja oikeutta ja estääkseen, ettei väkevä voisi vahingoittaa heikkoa. Hänen kirjeistään käy tosiaankin selville, että jos hänen alamaisensa eivät saaneet oikeutta tuomareiltaan, he saivat kääntyä suoraan kuninkaan puoleen. Monia oikeusjuttuja hän ratkaisee itse korkeimpana tuomarina. Ja virkamiehillensä hän teroittaa mieleen kerta kerran perästä, että heidän on tuomittava oikeudenmukaisesti, lakien mukaan. »Jos rakastat oikeutta, niin tee minun vuokseni», että niin ja niin tapahtuu, hän kirjoittaa. Virkamiehet, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi velttouteen ja väkivaltaisuuksiin, olivat vaarassa milloin hyvänsä joutua kutsutuiksi kuninkaan luokse. Ja jos he koettivat kiemurteleida pois epämiellyttävästä kohtaamisesta, niin tuli asianomaiselle maaherralle määräys ilman muuta siekailematta lähettää syyllisyytensä tuntevat varman vartioston saattamina Baabeliin. Ja ne, joita kuningas kutsuu luoksensa, saavat kiirehtiä. Yötä päivää heidän on matkustettava, niin että kahden päivän kuluessa voivat olla Baabelissa.

Jos verojen kokoojaa epäillään epärehellisestä menettelystä, niin kuningas lähettää asianomaisen maaherran häntä tarkastamaan. Ylipäänsä itsevaltias harjoittaa tarkkaa silmälläpitoa, että eri kansanluokat pysyttelevät oikeuden rajapyykkien sisällä, varsinkin kauppiaat, ja yritykset lahjusten ottoon ja väärään omaisuuden hankintaan ehkäistään tarmokkaasti. Tarkoin valvotaan, että kaikki alamaiset täyttävät työpäivävelvollisuutensa kruunulle, mutta maanisä katsoo myöskin, ettei tällaiseen työhön pakoteta ketään, joka ei ole siihen velvollinen.

Kuninkaan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu myöskin alinomainen huolenpito kanavalaitoksesta, josta babylonialaisten koko olemassaolo riippui. Milloin toinen, milloin toinen kanava on puhdistettava, vapautettava mudasta, kaislasta ja ruo'oista, jotka uhkasivat sen rämetyttää ja estivät laivakulkua. Silloin asianomainen maaherra saa käskyn kutsua kansan tähän työhön ja määräyksen, että työ on oleva suoritettu siinä ja siinä ajassa. Kerran eräs kanava oli jätetty keskeneräiseksi. Kun kuningas saa sen kuulla, niin yks kaks tulee maaherralle kirje tuoden käskyn viivyttelemättä laittaa kanava valmiiksi. »Se työ ei ole sen vaikeampi, kuin että se väki, joka sinulla on käytettävissäsi, ehtii sen suorittaa kolmessa päivässä», sanotaan siinä. Ja kun työ on suoritettu, maaherran on heti ryhdyttävä korjaamaan erästä kanavapenkereen osaa, joka on luhistunut. Työn on jouduttava, »eikä työmiesten joukossa saa olla ukkoja eikä lapsia — voimakkaita miehiä heidän on oltava».

Kerran, kun erään kanavan puhdistuksen pitäisi alkaa, ei olekaan kylliksi työmiehiä saatavissa. Kanavan varrella asuvia ei ole siihen tarpeeksi asti. Virkamies, jonka on työtä johdettava, on senvuoksi anonut asianomaiselta maaherralta apua naapuripiiristä, mutta maaherra ei ole kuulevinansakaan, ja rahoja ei myöskään ole saatavissa. Silloin kysymyksessä oleva virkamies kääntyy itsensä kuninkaan puoleen ja pyytää häntä kirjoittamaan maaherralle, että hän hankkisi työnapua naapuripiirikunnasta. Hän lopettaa kirjeensä rukoukseen: »Herrani ja kuninkaan! antakoon käskyn, niin että multamäärät saadaan poistetuiksi!»

Toisen kerran taas laivanrakentaja ei saa alusta valmiiksi määräaikaan. Hän selittää syyttäen kuninkaalle, että asianomainen maaherra ei ole lähettänyt hänelle työväkeä. Silloin tulee Hammurapilta ankarat sanat leväperäiselle maaherralle: »Samana päivänä, jolloin tämä savitaulu[129] tulee silmiesi eteen, sinun on lähetettävä rakennusmestarille hänen työväkensä, niin että hän voi aluksensa rakentaa. Mutta jos et viipymättä lähetä työmiehiä, niin se vahinko, joka siitä aiheutuu, pannaan sinun kannettavaksesi.»

Kaikkialla maanisä on läsnä hoputtamassa.

Kerran taasen muutamat metallityöläiset, kaikesta päättäen erään eteläbabylonialaisen kaupungin asesepät, tarvitsevat halkoja. Luonnollisesti he kääntyvät kuninkaan puoleen, joka antaa maaherralle määräyksen heti hakkauttaa tarvittavat 7 200 halkopuuta, ja mukana seuraa yksityiskohtaiset määräykset niiden suuruudesta. Ja lisäksi hänen majesteettinsa kehoittaa häntä katsomaan, että työ tulee tehdyksi ja että halonhakkaajat kaatavat vain tuoreita puita. Ilmeisesti kuninkaalla oli kokemusta siitä, että he kernaasti valitsivat lahoja puunrunkoja, koska niitä oli helpompi kaataa ja hakata haloiksi.

Kun Baabelin hovi tai jokin joukko-osasto tai työkomennuskunta tarvitsee ruokavaroja tai muita erilaisia tarvikkeita, niin hänen majesteettinsa antaa maaherralle käskyn lähettää sinne viljaa tai mitä milloinkin on kysymyksessä kuninkaallisista varastoista tai ostaa, mitä tarvitaan Kerran on Baabelin hovin taateli- ja sesamöljyvarasto loppumaisillaan. Silloin kuningas käskee maaherraansa, että hän määrätköön jotkut »luotettavat miehet» ostamaan tarpeellisen määrän taateleita ja sesamin siemeniä ja sitten kuljetuttamaan ne veneillä pääkaupunkiin.

Verraten suuri määrä vanhan Babylonian kuningasten saamia ja lähettämiä kirjeitä, jotka koskevat verorästejä ja niiden perimistä, todistaa, ettei veronmaksu ollut Kaksoisvirtainmaan vanhoista asukkaista sen mieluisampaa kuin meidän aikanamme hänen majesteettinsa sulttaanin alamaisista. Hammurapin pojanpoika ja toinen seuraaja käyttää leväperäisille veronmaksajille kirjoittamissaan kirjeissä sellaisia patriarkkaalisia käänteitä kuin: »Ettes häpeä menetellä noin!»

Elatuksessaan ja hovinsa ylläpidossa kuningas ei kumminkaan yksinomaan ollut riippuvainen enemmän tai vähemmän uskollisen kansan maksamista veroista; hän omisti myöskin suuria nautakarja- ja lammaslaumoja, jotka tuottivat hyvin, varsinkin oivallisilla jokien ja kanavien varsilla olevilla laitumilla. Varsinkin villa oli tärkeänä osana kuninkaan tulolähteissä. Hänen laumojansa kaitsi suuri määrä paimenia, joita oli ympäri koko valtakunnan. Paimenten valvojana oli ylipaimen kussakin piirikunnassa. Eräälle maaherralleen kirjoittamassaan pitkässä kirjeessä Hammurapi luettelee kokonaista 47 sellaista paimenta, jotka hän kirjeen saajan käskee lähettämään luokseen tekemään henkilökohtaisesti tiliä Hänen Majesteetilleen.

Hammurapin kiinnostus karjanhoitoon käy ilmi useista kirjeistä. Hän antaa esim. kerran tuolle ennen mainitulle maaherralle käskyn hankkia erinäisille paimenille apua lainpäitten keritsemiseen tai oikeammin sanoen, villan nyhtämiseen lampaista — sillä niin »keritseminen» siihen aikaan tapahtui. Paimenet olivat tosin saaneet joukon keritsijöitä avukseen, mutta niitä ei ollut tarpeeksi monta, että keritseminen olisi saatu suoritetuksi oikeaan aikaan. Villan keritseminen askarruttaa muutoin usein heidän babylonialaisia majesteettejansa noina alkeellisen valtiotalouden aikoina. Monet kuninkaalliset kirjeet koskettelevat tätä siihen aikaan valtiolle niin tärkeätä asiaa.

Ja niinkuin hänen majesteettinsa itse valvoi suuria karjalaumojansa, niin hän järjesti myöskin puuaineen lähetyksen etelän rämeitten metsistä ja määräsi kuljetusalukset tähän tarkoitukseen.

Torjuakseen nälänhädän kansalta katovuosina hyvä maanisä rakennutti mahtavan viljamakasiinin Baabeliin ja antoi sinne varastoida suuria viljamääriä.

Täydellä syyllä Hammurapi voi sanoa itsestään: »Minä olen hyvä paimen, joka kokosin hajaantuneen kansani, otin sen huomaani ja annoin sen käydä laitumella yltäkylläisyydessä.» Ei koskaan emien häntä eikä hänen jälkeensä Babylonian kansalla ole ollut niin onnellisia päiviä kuin hänen aikanaan.

* * * * *

Muinaisen Babylonian valtakunnan ajoilta säilyneet nuolenpääkirjoituslaatat eivät anna meille ainoastaan tilaisuutta seurata itseänsä kuningasta hänen maanisällisessä toiminnassaan; niiden joukossa on myöskin paljon yksityiskirjeitä, joita meidän on kiitettävä siitä, että ensimmäisen kerran koko maailmanhistoriassa saamme vihiä siitä, kuinka yhteinen kansa oli ja eli. On säilynyt m.m. kirje, jonka kanavatöihin lähetetty mies on kirjoittanut isälleen. Siinä lausutaan aluksi toivomus, että Babylonian jumalat suojelisivat isää ja varjelisivat hänen terveyttään. »Saadakseni tietää, mitenkä sinä voit, olen kirjoittanut sinulle», hän sanoo. »Kirjoita minulle miten voit!» Sitten hän jatkaa ja kertoo, että hänet on lähetetty työhön patorakennukselle, ja lisää: »Tällä paikalla, missä nyt olen, ei ole lainkaan saatavissa lihaa. Nyt olen sinetöinyt 1/3 sikliä[130] rahaa ja lähettänyt sinulle. Lähetytä näillä rahoilla minulle hyvää kalaa tai jotakin muuta syötävää!»

Ja näin kuuluu maailman vanhin tunnettu rakkauskirje: »Näin sanoo Gimil-Marduk sydänkävylleen: Jumalat sinua minun tähteni suojelkoot! Saadakseni tietää, mitenkä voit, olen kirjoittanut sinulle. Kirjoita miten voit! Katso, minä läksin Babyloniin. En nähnyt minä sinua, ja hyvin surullinen olin siitä. Lähetä minulle tieto milloin tulet, niin että minä voin tulla iloiseksi! Tule Arakhsamna-kuussa[131]! Minun vuokseni eläös ajasta aikaan!»

Eräässä kirjeessä saamme silmätä pojan sydämeen, joka kärsii äitinsä kovasydämisyydestä. »Koskaan», hän valittaa, »et ole kirjoittanut minulle kuin äiti, ja koskaan et ole elähdyttänyt sydäntäni. Lähetä minulle nyt edes kaksi mittaa öljyä sen sanantuojan mukana, jonka lähetän luoksesi! Sillä sairaus on minut saanut kouriinsa, niin että kysymyksessä on elämäni.»

Toinen mies taas valittaa isänsä kovuutta. »Sinä olet», hän kirjoittaa, »valmistanut sydämelleni suuren surun, ja suuren sieluntuskan olet minulle aiheuttanut. Sinä olet menetellyt minua kohtaan niin, että minä en voi enää sanoa: 'Minulla on isä.'» Nyt hän pyytää ainoastaan saada vaatteensa takaisin.

Kerran taasen äsken kihlautunut nuorukainen kirjoittaa sisarelleen. Hän on iloinen ja ylpeä siitä, että on voittanut morsiamensa. »Hän on todellakin osoittanut minulle kunniaa!» hän kirjoittaa. Mutta hän pelkää, että sisko ei näkisi asioita samoilla silmillä. Sen voi ymmärtää seuraavista sanoista: »Jos sinä et halua ottaa vastaan kihlattuani, et ole enää sisareni.»

Muuan psykologisesti kiintoisa vanha kirje vetoaa vastaanottajaan, ettei tämä armottomasti pitäisi oikeudestaan kiinni, vaan osoittaisi ihmisystävällisyyttä — kirjeensaajaa puhutellaankin »ihmisystäväksi» kai toivossa, että se jotakin vaikuttaisi! Asia on se, että kirjeensä ajalla oli saatavana viljavelka köyhältä mieheltä, ja kun tämä ei voinut heti maksaa, niin saarnamies oli takavarikoinut hänen ainoan orjansa, »tytön, joka hoiti hänen taloansa ja jauhoi hänen leipäviljansa». Velallis-parka oli senvuoksi kääntynyt sen henkilön puoleen, joka kirjeen on kirjoittanut, ja pyysi hänen välityksellään kovaa saamamiestä vapauttamaan nuoren tytön.

Vuokraaja kirjoittaa maatilan omistajalle: »Kuten sinä, herrani, olet kuullut, on vihamieheni ryövännyt härkäni. Vaikka en ole koskaan aikaisemmin sinulle kirjoittanut, lähetän nyt tämän kirjeen. Oi herra, lähetä minulle lehmä! Alina olen paneva esille viisi hopeasikliä ja lähettävä herralleni, juuri sinulle.»

Nuo viisi sikliä olivat ilmeisesti vuokramaksu joltakin ajalta, ja vuokralaisen kiireellisyys sen suorittamisessa oli tärkein houkutus, jota hän käytti saadakseen rakkaan lehmänsä. Tätä samaa asiaa hän jauhaa ja jauhaa yhä uudelleen kirjeen jatkossa tunnetulla itämaisella puhevuolaudella, joka on rikas kauniista lauseparsista: »Oi herrani, täytä rukoukseni ja kirkasta minun pääni, niin ettei se joudu nöyryytetyksi veljieni nähden! Minä olen palvelijasi, ja toivomuksesi minä olen yli määrän täyttänyt. Senvuoksi ilahduta minua ja lähetä lehmä, niin sinun nimeäsi, herrani, ylistetään ajasta aikaan Uru-Batsun kaupungissa, ja minä teen työtä ahkerasti ja huolellisesti herrani hyväksi.»

Minkälaista voi olla babylonialaisessa vankilassa, saa nähdä erään viattomasti vankilaan suljetun miehen kirjeestä herrallensa. Miesparka oli nääntyä nälkään ja huonoon hoitoon. »Lähetä minulle valkoista sipulia ja muuta sipulia, etten kuolisi», hän rukoilee, »ja puku, jotta saisin verhota alastomuuttani!» Ja jollei ovenvartija, joka kirjeen perille toimitti, myöskin saanut lahjaa, »niin», vanki huudahtaa, »tulevat koirat minut syömään». Mutta kaikki, mitä hänen herransa halusi hänelle lähettää, hänen piti jättää vangille suoraan. »Aikaisemminkin», tämä sanoo, »olet kai lähettänyt minulle lahjoja, mutta kukaan ei ole niitä minulle antanut».

* * * * *

Niin kauan kuin Hammurapi ja muut voimamiehet hallitsivat Babylonian valtakuntaa, se oli kyllin voimakas vastustamaan ahdistelevia barbaarikansoja, joita rikas ja viljava Kaksoisvirtainmaa vastustamattomasti houkutteli. Mutta, samoin kuin muutkin hyvinvoivat kulttuurikansat, babylonialaisetkin olivat taipuvaisia veltostumaan, ja kuten Tyros myöhemmin siten Babyloniankin rikkaat kauppiaat kernaammin suorittivat veroa vieraalle valloittajalle kuin antautuivat sodan vaaraan, joka vaikutti lamauttavasti heidän liikeasioihinsa.

Muinaisbabylonialaisen valtakunnan loppuaikoina vapaa talonpoikaisväestö alkoikin arveluttavasti vähetä ja viljellyn maan nielivät kruunu, temppelit ja suurpääoma. Aikaisemmin vapaat talonpojat vajosivat yhä enemmän ja enemmän vuokraajiksi tai maaorjiksi. Mutta täten heikkeni myöskin maan puolustuskyky, sillä kansalle ei mikään anna sellaista sisäistä lujuutta, niin sitkeätä puolustusvoimaa ja niin suurta uhrimieltä, kuin tietoisuus siitä, että oma turve on puolustettavana.

Kun näin ei ollut enää laita, niin Babylonian valtakunta meni nopeasti alaspäin. Se alkoi höltyä liitteistään. Noin 1750 se sortui heettiläisten alle ja, kun näiden satu oli lopussa, toisten vieraiden valloittajakansojen hyökkäyksiin. Yhä enemmän ja enemmän babylonialaisten vastustuskyky heikkeni, ja lopuksi heidän maansa joutui riippuvaisuuteen pohjoisesta naapurikansasta, assyrialaisista. Mutta Baabel oli edelleenkin sivistyselämän keskipisteenä koko Eufrat-Tigrismaassa.

Assyriassa yhteiskunnalliset olot olivat kehittyneet onnellisemmalla tavalla kuin sisarmaassa. Siellä vapaa talonpoikaissääty säilyi aina myöhäiseen aikaan. Ja kasvava väestö sai uusia tulomahdollisuuksia siten, että Assyrian kuninkaat veivät siirtolaisia omasta maastansa valloitettuihin maihin liittääkseen ne tällä tavoin lujemmin päämaahan, Assyriaan. Kirjallisuutta:

J. Kohler und F.E. Peiser. Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.

Bruno Meissner, Aus dem altbabylonischen Recht (»Der alte Orient» 1905).

Bruno Meissner, Altbabylonische Gesetze (Friedrich Delitzsch und Paul Haupt, Beiträge zur Assyriologie III).

Bruno Meissner, Beiträge zur altbabylonischen Privatrecht.

C.H.W. Johns, Babylonian and assyrian laws, contrasts and letters. (Laajoin kirjallisuusviiltauksin.)

Arnold Walther, Das altbabylonische Gerichtswesen.

Paul Haupt, Die sumerischen Familiengesetze.

Friedrich Ulmer, Hammurabi, sein Land und seine Zeit (»Der alte Orient» 1907).

J. Kohler, F.E. Pelser und A. Ungnad, Hammurabis Gesetz.

Hugo Winkler, Die Gesetze Hammuribis.

Fr. Buhl, Kong Hammurabis Lövsamling (Nordisk tidskrift 1903).

C.W. Westrup, Stat og Borger i det gamle Babylonien.

Johannes Jeremias, Moses und Hammurabi.

L.W. King, The letters and inscriptions of Hammurabi and of other kings of the first dynasty of Babylon.

F. Thureau Dangin, Lettres et contrats de l'époque de la première dynastie babylonienne.

Gottfried Nagel, Die Briefe Hammurabis an Sinidinnam (Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie IV).

Arthur Ungnad, Babylonische Briefe aus der Zeit der Hammurabi-Dynastie.