HISTORIAN SARASTUSAIKA JA VANHA VALTAKUNTA

(noin 3400—2500 e.Kr.)

Kahden ensimmäisen hallitsijasuvun kuninkaat ovat meille tuskin muuta kuin nimeltään tunnettuja. Mutta kolmas dynastia, noin 3000 vuotta e.Kr., aloittaa suurten pyramidinrakentajain ajan. Hallituskaupunki oli silloin nykyisen Kairon seutuvilla. Mutta pääkaupungin paikka vaihtui faaraoiden mukana. Arkeologien tutkimukset ovat osoittaneet meille, että kukin kuningas osaltaan perusti uuden pääkaupungin ja rakensi sen lähelle tulevaa hautaansa, jonka arvonmukaista koristamista moni faarao itse asiassa piti elämänsä tärkeimpänä tehtävänä. Lopuksi Memfis, joka jo kauan oli ollut huomattava kaupunki ja jossa oli kuuluisa Osiriksen temppeli, tuli Egyptin pääkaupungiksi; ja senkin jälkeen kuin vanha valtakunta oli sortunut ja pääkaupunki siirretty etelämmäksi, Memfis jatkuvasti koko Egyptin historian ajan oli Ala-Egyptin kaikkein tärkeimpiä paikkoja.

Vanhimmat tunnetut Egyptin kuningashaudat ovat kallioiden onkalolta, joihin on rakennettu tiiliseinät. Mutta jo toisen hallitsijasuvun ajoilta on peräisin kuningashauta, joka on rakennettu tasoitetusta kalkkikivestä. Lähinnä vanhimmat kuningashaudat on rakennettu suorakaiteen muotoon, ne ovat tasakattoisia, ylöspäin kallistuvin seinin. Niistä käytetään mastaba-nimeä. Nimi on arabialainen ja merkitsee penkkiä. Mastaba onkin jättiläiskokoisen penkin muotoinen. Se voi olla jopa 50 metriä pitkä ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta, niiden joukossa kappelin, missä papit uhrasivat kuolleen menestykseksi ja jonne sukulaiset ja ystävät asettivat hänelle ruokaa.[25]

Useassa mastabassa on piirtokirjoituksia, jotka kertovat, että joku vainajan omainen, tavallisimmin hänen poikansa on rakentanut haudan tai ainakin jollakin muulla tavalla osoittanut huolenpitoansa manalle menneestä. Niinpä kirjoittaa eräskin mies isä-vainajansa hautaan: »Kun isäni haudattiin kauniissa lännessä, rakensin minä tämän haudan hänelle sellaiseksi, jollaiseksi hän sitä suunnitteli, kun hän vielä käveli jalkainsa kannattamana.» Muuan toinen mies, joka oli osoittanut isällensä samanlaisen kunnian, nimittää itseänsä »erääksi, jolle hänen poikansa on tekevä samoin, kun hän kerran on mennyt lännen maille.» Kerran kertoo mies, että hän on »haudannut vaimonsa tähän kauniiseen hautaan», kerran taasen isä, että hän on rakentanut haudan »vanhimmalle pojallensa, jumalan rahainvartijalle, kun manallemennyt oli vielä lapsi.»

Liikuttava on piirtokirjoitus, jonka muuan faaraon maaherroista on kirjoituttanut isällensä ja itsellensä teettämäänsä yhteiseen hautaan: »Minä annoin määräyksen, että minut piti haudattaman samaan hautaan kuin tämä Zau saadakseni olla hänen seurassaan, mutta ei sen vuoksi, etten olisi voinut rakentaa toista hautaa itselleni; minä tein sen saadakseni nähdä tämän Zaun joka päivä ja olla hänen kanssansa samassa paikassa.»

Usein hauta — tai ainakin osa haudan laitteista — oli faaraon lahja. Eräässä neljännen hallitsijasuvun ajoilta olevassa haudassa piirtokirjoitus kertoo esim., että faarao itse oli määrännyt 50 miestä kuninkaan oman pyramidin rakentajista päivittäin työskentelemään tämän mastaban rakentamisessa. Ja »Hänen Majesteettinsa käski, että ketään näistä miehistä ei pitänyt otettaman muihin töihin, ennenkuin hauta oli valmis.»

Tuon tuostakin vakuuttaa haudan onnellinen omistaja: »Koskaan ei samanvertaista ole tehty kuninkaalliselle palvelijalle, sillä minä olin Hänen Majesteettinsa sydäntä lähellä; minä miellytin hänen sydäntänsä, sillä kuningas rakasti minua ja ylisti minun kaikkia tekojani.»

Mastabain seiniä koristavilla kuvilla niihin kuuluvine kirjoituksineen on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Ei kyllin siinä, että ne ovat oivallista aineistoa vanhan valtakunnan aikaisen Egyptin elämän tutkimiselle: ne ovat psykologisestikin hyvin kiintoisia, sillä ne todistavat muinaisten egyptiläisten, niin kuin ylipäänsä itämaalaisten — ja länsimaalaisten — heikkoutta arvonimiä kohtaan. Ilmeisen tyytyväisenä vainaja luettelee kaikki ne korkeat arvoasemat, joissa hän on ollut, kaikki ne armonosoitukset, joita faarao on hänelle suonut, kaikki ne lahjat, joita tämä on hänelle antanut. Ja mimmoisia luottamustehtäviä faarao voikaan antaa uskotuilleen! Muuan heistä oli esimerkiksi saanut esiintyä pöytäkirjanpitäjänä eräissä kuningashuoneen sisäisissä perheriitaisuuksissa. »Ei kukaan minun asemassani oleva ole tätä ennen saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia», hän vakuuttaa.

* * * * *

Mastaboista kehittyi sitten vieläkin suurempia kuningashautoja: pyramidit, vakavimmat rakennustyöt, mitä maan päällä on — luonnollisesti lukuunottamatta sellaisia yrityksiä kuin Kiinan muuri. Kehitys mastabasta pyramidiin on tapahtunut siten, että mastaban päälle on rakennettu aina toinen, ylempi alempaa pienemmäksi. Tällä tavoin ovat omituiset porraspyramidit syntyneet. Täyttämällä sitten tällaisen pyramidin askelmat sileäksi hiotulla graniitti- tai kalkkikivellä saatiin tavallinen sileäpintainen pyramidityyppi.

Pyramidit rakennettiin, kuten mastabatkin, kuninkaitten hautakammioiksi. Mutta faaraot eivät rakentaneet pyramideja yksin itselleen, vaan myöskin puolisoillensa. Niinpä Kheopsin hautamuistomerkin juurella on kolme pienempää pyramidia, joihin hänen kuningattarensa on haudattu. Kuninkaallisten pyramidien ympärillä on vielä prinssien ja prinsessojen, virkamiesten ja hovilaisten mastaboita; ja kuta korkeammalla arvoasteikossa nämä ylhäisyydet ovat olleet elämänsä aikana, sitä lähemmäksi faaraota he ovat saaneet viimeisen leposijansa. Siten on Memfiksen ja toisten pääkaupunkien paikoille Niilin vasemmalle rannalle, vähintään viiden penikulman pituiselle alueelle, syntynyt koko maailmassa ainutlaatuinen kuolleiden kaupunki.

Kuninkaan pyramidi oli aina kuolleiden kaupungin keskus — mutta ei ainoastaan kuolleiden, vaan myöskin aikoinaan eläneiden. Nuo valtavat rakennukset kohoavat nyt siellä muistomerkkeinä kuningasten muinaisesta hallituskaupungista. Uudemmista tutkimuksista selviää näet, kuten jo on sanottu, että vanhan valtakunnan aikana melkein jokainen kuningas perusti uuden pääkaupungin, josta tuli myöskin hänen »kuolemankaupunkinsa», ja ennen kaikkea juuri se, sillä kuninkaan palatsi joutui varjoon valtavan hautarakennuksen rinnalla. Pyramidithan oli tarkoitettu »ikuisiksi asunnoiksi» ja ne rakennettiin niinmuodoin, samoinkuin temppelit, kestävämmästä aineesta kuin kuninkaalliset palatsit, joiden tuli kestää vain yhden kuninkaan hallitusaika. Nämä tyydyttiin sen vuoksi rakentamaan auringonkuivaamasta tiilestä[26]. Mutta siten ne eivät kyenneetkään kovin pitkää aikaa säilymään ajan hampaalta. Niin Egyptistä ajan oloon tuli ennen kaikkea temppelien ja hautojen maa.

Useimmat pyramidit on rakennettu kalkkikivestä. Ihmeteltävää on, että sen ajan yksinkertaisilla apuneuvoilla on voitu käsitellä sata tonnia jopa enemmänkin painavia järkäleitä. Onpa tavattu graniittinen pyramidilohkare, joka painaa noin 500 tonnia. Ja valtavat päällyskivet on parhaiten rakennetuissa pyramideissa liitetty toisiinsa niin huolellisesti, että on melkein mahdotonta huomata rakoja niiden välillä. Vielä tänäkään päivänä ei voi saada edes paperin syrjääkään mahtumaan niiden liitospaikkoihin.

Nykyisin tunnetaan noin kahdeksankymmentä pyramidia, mutta todennäköisesti monta muuta on erämaan hiekan peitossa. Kairon edustalla kohoaa kolme mahtavinta ja vakavinta näistä maailman ihmetöistä. Suurin ja kuuluisin on se, jonka kuningas Kheops rakensi noin viisituhatta vuotta sitten. Se oli alkujaan päällystetty sileäksi hiotulla hohtavan valkoisella kalkkikivellä. Molemmat toiset Kairon lähistöllä olevat suuret pyramidit oli samoin päällystetty huolellisesti hiotulla kivellä, alempana punaisella graniitilla, ylempänä kalkkikivellä. Itse huippu oli useimmissa pyramideissa graniitista. Miten hohtivatkaan nämä auringossa kimmeltävät »lasivuoret», joille oli mahdoton kavuta! Kheopsin pyramidin korkeus oli alkujaan noin 145 m, mutta on nyt vähentynyt 137:ään. Keskiajalla käyttivät nimittäin Egyptin arabialaiset hallitsijat niin tämän kuin muidenkin pyramidien suojelevaa kivipäällystää Kairon rakennuksiin sillä seurauksella, että alempi kalkkikivi varsinkin itse pyramidin huipussa alkoi rapautua.[27]

Laajalti matkustanut kreikkalainen historioitsija Herodotos, joka 5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. kävi Egyptissä, kertoo, että 100 000 miestä 20 vuotta rakensi Kheopsin pyramidia. He tekivät työtä kuitenkin ainoastaan kolmena kuukautena vuodessa, siis tulva-ajalla, jolloin peltotöitä ei voida tehdä.

Aina Herodotoksen päivistä saakka on pyramideja halki vuosituhansien pidetty orjuuden ja hirmuvaltiaan häikäilemättömyyden muistomerkkeinä. Tästä sanoo kuuluisa egyptologi Flinders Petrie: »Paljon tolkutonta on aikojen kuluessa kirjoitettu Kheopsin ja muiden pyramidinrakennuttajain kansan sortamisesta ja sen kyynelistä ja huokauksista. Itse asiassa oli kansalle määräämättömäksi hyödyksi, että se koulutettiin yhteistyöhön ja sai teknillistä taitavuutta.» Petrie on laskenut, että kunkin egyptiläisen tarvitsi vain kaksi kertaa elämässään tulla kutsutuksi tähän työhön ja silloinkin tulvan aikana, jolloin hänellä kumminkaan ei ollut mitään tekemistä kotona. Egyptin työtätekevälle kansanosalle teki sitävastoin elämän raskaaksi se suhteettoman suuri joukko tuottamattomia yksilöitä, varsinkin hovivirkailijoitten ja pappien joukossa, joita toisten täytyi elättää raatamalla otsansa hiessä.

Valtavien kivimuistomerkkien sydämessä tai syvällä maassa niiden alla kuollut faarao lepäsi kiviarkussaan. Ääretöntä vaivaa, määrättömästi rahaa ja suurta älykkyyttä on vaatinut myöhempinä aikoina keksiä ja avata ne käytävät, jotka johtavat kuninkaallisiin hautakammioihin. Ja kun tutkija vihdoin on päässyt perille, mitkä kivimöhkäleet missäkin tapauksissa olivat sisäänkäytävän suulla, hänellä on välistä ollut edessänsä oikea labyrintti käytäviä, joissa tietä tukkimassa on raskaita graniittisia laskuovia, jotka ennen hautaamista on kohotettu pönkien varassa, mutta sitten pudotettu liitoksiinsa.

Hautakammioiden ja niihin johtavien käytävien seinillä tavataan pyramideissa viidennen hallitsijasuvun loppu- ja kuudennen alkuajoilta kaiverrettuja hautakirjoituksia. Ne esittävät hautausmenoja ikivanhoine hymneineen; ne kuvailevat manalle menneitten faaraoitten elämää jumalain seurassa ja sisältävät loitsuja, joiden tarkoituksena on suojella heitä kaikelta pahalta haudan toisella puolen. Näissä pyramiditeksteissä esiintyy aineksia paljon vanhemmalta kuin niiden merkitsemisajalta, sillä Egyptissä vanha ei koskaan täydellisesti hävinnyt, vaan kasvoi yhteen uuden kanssa. Pyramiditekstit juontavat juurensa aina »harmaimmasta muinaisuudesta» ja ovat, kuten muuan egyptologi sattuvasti on sanonut, »vanhin kappale ihmishengen historiaa». Ne kuuluvat samaan kirjallisuuspiiriin kuin »Kuolemankirjan» vanhimmat osat.

* * * * *

Liioittelematta voidaan sanoa, ettei mikään ihmiskäden työ niin valtavasti ja pysyvästi vaikuta katselijan mielikuvitukseen kuin nuo kolme suurta pyramidia. Taiteen kauneimmat luomat, ihanimmat rakennukset, nykyaikaisen tekniikan rohkeimmat saavutukset — mikään kaikesta tästä ei tunkeudu niin syvälle, niin lähtemättömästi katsojan mieleen.

Koskaan pyramidit eivät vaikuta niin valtavan majesteetillisilta kuin nähtyinä kirkkaana kuutamoyönä. Samalla kertaa terävinä ja voimakkaina piirtyvät niiden ääriviivat sinisenharmaata öistä taivasta vasten, ja keltaisesta erämaan hiekasta kohoaa sfinksi, tämä arvoituksellinen olio ihmispäineen ja jalopeuranruumiineen. Todennäköisesti se esittää jotakin suurista pyramidin rakentajista[28], faaraoitten tavalliseen tapaan vertauskuvallisesti esitettynä leijonan hahmossa.

Pyramidin juurella ihminen tuntee mitättömyytensä; häntä pyörryttää, niinkuin häntä huimaa se ikuisuusajatus, joka on luonut tämän ihmistyön yli-inhimillisin mittasuhtein.[29] Pyramidien kuva seuraa aina sitä, ken kerran on nähnyt nämä ihmetyöt. Se seuraa häntä merien taakse, eikä hellitä koskaan otettansa hänestä.

Mitä suunnatonta osaa onkaan Egyptin sivistykselle näytellyt usko kuolleitten elämään! Mikä mahtava voima ihmisyyden kehityksessä onkaan ollut kuolemattomuusajatus!

Ei ainoakaan kansa — ainakaan ennen sitä aikaa, jolloin roomalais-katolinen kirkko kiirastuli- ja sielumessuopillaan sai lujan otteensa ihmisten sieluihin — ole sellaisella innolla kuin egyptiläiset käyttänyt työvoimaa ja maallista omaisuutta kuolemanjälkeisen olemassaolon turvaamiseksi. Eikä tämä tapahtunut yksin balsamoimisella ja suurenmoisilla hautarakennuksilla: niin kuninkaat kuin yksityiset henkilötkin hankkivat jo elinaikanaan kokonaisen pappisesikunnan, jonka oli huolehdittava siitä, että he viimeisessä leposijassaan saivat asiaankuuluvat kuolinuhrit ja kunnianosoitukset. Näille papeille taattiin oikein sopimuskirjalla elatus jostakin vainajan kiinteän omaisuuden tuotteista. Eräskin neljänteen hallitsijasukuun kuuluneen kuninkaan poika varasi kahdestatoista kaupungista kertyvät tulot kuolinpalvelukseensa; muuan hovimies valitsi kahdeksan pappia tekemään palvelusta hänen haudallansa. Siten Egyptissä kuten roomalais-katolisissa maissa suurin osa kansallisomaisuutta joutui tuottamattomaksi sellaisin seurauksin, että valtio perin köyhtyi ja kävi kykenemättömäksi tehtäviänsä täyttämään.

* * * * *

Ennen kuin tämä ja muut epäkohdat olivat saaneet valtoihinsa Niilinmaan, oli kuitenkin Memfiksen ajanjakso rikkaan sivistyksellisen kukoistuksen aikaa. Valtakuntaa piti kiinteästi koossa voimakas, lujasti keskitetty hallitus, jonka kaikki langat juoksivat lopuksi faaraon käteen. Hänen alaisinansa maaherrat hallitsivat kukin lääniänsä, vastasivat järjestyksen säilymisestä siellä samoinkuin siitä, että verot saatiin kokoon määrätyissä luonnontuotteissa.

Koko valtiotalous oli luonnontaloutta. Raha oli Egyptissä vielä tuntematon. Valtion piti kussakin paikassa olla ottamassa osuutensa maan tuotteista, puiden hedelmistä ja karjan antimista ja kuljetuttaa sitten kaikki tyynni valtion varastoaittoihin. Sieltä tavarat sitten joko siirtyivät hovin ylläpitoon tai jaettiin virkamiehille tai vietiin maasta vieraista maista saatujen tuotteiden maksuksi. »Tuskin voimme», sanoo tanskalainen egyptologi H.O. Lange, »kuvitellakaan sitä virkavaltaista koneistoa, mitä tuli käyttää tähän tarkoitukseen. Papyruksessa on meille säilynyt jätteitä manttaali- ja veroluetteloista, palkkauslistoista, varastoluetteloista ja Egyptin valtionarkistoista annetuista kertomuksista, joista saamme sen käsityksen, että muinaisegyptiläinen byrokratia on säästänyt paperia yhtä vähän kuin nykypäiväinenkään.»

Korkealla kannalla oli taidekin vanhan valtakunnan aikana. Sitä todistavat n.s. kylävoudin ja kirjurin kuvapatsaat, joissa molemmissa on kiintoisaa se hämmästyttävän selväpiirteinen todellisuustaju, jonka taiteilija on saanut esille.

Kuinka mainio onkaan tuo kelpo työnjohtaja akaasiakeppi kädessään arvonsa merkkinä! Tanakka vartalo, lyhyt, paksu kaula, jokapäiväisen, mutta tarmokkaan muotoinen pää ja tärkeä, itsetietoinen ilme, sanalla sanoen koko mies kiireestä kantapäähän on kuin kunnon keskinkertaisuuden perikuva. Varmalla kädellä ja mahdollisimman luonnonmukaiseksi taiteilija on hänet muovaillut.

»Kirjuria» kelpaa myös katsella. Se on erinomainen silmänräpäyskuva, otettu juuri sillä hetkellä, jolloin malli on asettunut istuvaan asentoonsa. Pirteät silmät odotusta täynnä, melkein hartaina sanelijan suuhun kohdistettuina, hän istuu siinä valmiina sieppaamaan ensimmäisen sanan, joka suusta on lähtevä, piirtääkseen sen kynällänsä papyruslehteen, joka hänellä on edessänsä kirjoituslaudalla.

Kun näkee nämä teokset, jotka on synnyttänyt nuoruudenraikas, välitön luomisvoima, jota myöhemmillä egyptiläisillä taiteilijoilla ei ole, silloin nimitys »vanha» valtakunta ei voi johtaa siihen väärään käsitykseen, että tämän ajan taiteella olisi vanhuuden leima. Tämän ajan kuvanveistotaiteen mestariteokset samoinkuin hautojen seinäkuvatkin todistavat päinvastoin nuorekasta, elämäntuoretta luomisintoa eikä niissä lainkaan ilmene väsymyksentuntua, joka olisi niihin lyönyt leimansa, jos vanha valtakunta olisi ollut faaraoitten sorron ja orjuuden aikakautta. Vanhan valtakunnan ajalle ominaista on samantapainen luomisilo, joka ilmenee kreikkalaisten kulttuurisuorituksessa pari vuosituhatta myöhemmin. Siten »vanhat» egyptiläiset näyttävät meistä lahjakkaalta, henkisesti vireältä kansalta, joka oli herännyt tietoiseen kulttuurityöhön ja valppain silmin tarkasteli maailmaa aikana, jolloin vielä melkein kaikki muut kansat maan päällä, sivistyksellisesti nähtynä, uinuivat horrostilassa.

* * * * *

Jo vanhan valtakunnan aikana faaraot alkoivat kiinnittää huomionsa kataraktin toisella puolella olevaan maahan. Kuudennen hallitsijasuvun aikana putous kanavoitiin, niin että pienemmät alukset voivat kulkea siitä. Samalta ajalta on peräisin mahtavan maaherran hautaan kaiverrettu kertomus siitä, miten vainaja kerran oli ollut kuningas Pepi I:n mukana sotaretkellä, jonka kuningas teki »hiekkakansaa» vastaan — egyptiläisten beduiineista käyttämä nimitys —, joka asui Egyptin rajoilla sekä pohjoisessa että etelässä kataraktin yläpuolella. »Hänen majesteettinsa», sanotaan siinä, »varusti monikymmentuhantisen sotajoukon, ja se palasi onnellisesti hävitettyään hietikon asukkaitten maan, kaadettuaan heidän viikunapuunsa ja viinitarhansa, pantuansa tuleen heidän laihonsa ja surmattuaan monta kymmentätuhatta miestä sekä otettuaan valtavan määrän vankeja.»

Sinne lähetettiin myöskin rauhallisia retkikuntia, jotka toivat mukanansa kotiin kalliita lasteja Nubian tuotteita, kuten norsunluuta, ebenholtsia ja kultahiekkaa. Näitä retkikuntia johtivat tavallisesti egyptiläiset mahtimiehet, jotka vallitsivat Elefantine-saarta ja muita kataraktin lähialueita. Ne olivat faaraon vasalleja ja rajavartijoita, joilla sen vuoksi oli mahtava arvonimi »valtakunnan eteläisen portin vartija».

Ei ollut suinkaan helppoa ohjata karavaani Nubian halki ja tuoda se takaisin vahingoittumattomana kalliine lasteineen villien tummaihoisten niillä main asuvien kansanheimojen keskitse. Monet kuninkaan Elefantine-saaren vasalleista jäivät sille tielleen, ja heidän ja heidän seuralaistensa luut valkenivat erämaan hiekassa. Vastapäätä Elefantineä, Niilin vasemmalla rannalla olevissa kalliohaudoissa, missä muinaisilla rajaseudun maaherroilla on viimeinen leposijansa, on piirtokirjoituksia, jotka ylpeästi kertovat niistä pelottomista miehistä, jotka kuninkaansa käskystä ensimmäisinä valkoihoisina historiallisella ajalla tunkeutuivat sisä-Afrikkaan.

Muuan Herkhuf-niminen Elefantinella vallinnut faaraon vasalli on nykyisen Assuanin lähellä olevan hautakammionsa seinissä kertonut neljästä retkestä, jotka hän teki Nubiaan. Ensimmäinen kesti seitsemän kuukautta, toinen kahdeksan. Kolmannella retkellään hän keräsi niin suuret määrät suitsutusaineita, norsunluuta, ebenholtsia, pantterin ja leopardin nahkoja ja muita kalliita tuotteita, että tarvittiin 300 aasia niitä kuljettamaan. Kun hän teki neljännen matkansa Nubiaan — noin v. 2550 ennen meidän ajanlaskuamme — oli faaraoitten valtaistuimella seitsenvuotinen poika, Pepi II. Tämän nuoren kuninkaan hallituskausi oli tuleva pisimmäksi, mitä koko maailmanhistoriasta tunnetaan — se kesti nimittäin, jos saa luottaa egyptiläiseen traditioon, vähintään yhdeksänkymmentä vuotta.

Kun karavaani palasi takaisin, sillä oli mukanaan jotakin, josta pikku faarao iloitsi enemmän kuin kaikista Egyptiin tuoduista kalleuksista — pieni tanssiva kääpiö. Tiedämmehän, että meidän aikamme löytöretkeilijät ovat Keski-Afrikan aarniometsistä löytäneet kääpiökansan. Pepi-kuninkaan aikana tämä ihmisrotu eli otaksuttavasti lähempänä Egyptiä. Herkhufin oli onnistunut saada kiinni tällainen pikku mies ja hän vei hänet mukanansa huvittamaan kuningasta tansseillaan ja ilveillään.

Kun Pepi sai kuulla puhuttavan pienestä kääpiöstä, hän tuli aivan villiksi ihastuksesta. Hän kertoi itse kirjeessä Herkhufille, kuinka iloinen hän oli, ja pyysi häntä kaikin mokomin pitämään huolta, ettei pikku miehelle tapahtuisi mitään pahaa matkalla. »Kun hän astuu sinun kanssasi alukseen», faarao kirjoittaa, »valitse luotettavimmat miehet hänen vierellensä, aluksen molemmin puolin, ja pidä huoli, ettei hän putoa veteen! Kun hän nukkuu öisin, niin aseta luotettavaa väkeä nukkumaan hänen viereensä telttaan ja tarkasta kymmenen kertaa yössä, että kaikki on hyvin! Jos tulet hoviin tuoden mukanasi pikku miehen terveenä ja hyvin säilyneenä», niin Pepi kirjoitti, »niin faarao tahtoo tehdä sinun hyväksesi enemmän kuin aikoinaan kuningas Asosi[30] teki sen miehen hyväksi, joka toi hänelle kääpiön Puntista.» Tästä ihmemaasta, suitsutusaineitten kotimaasta, joka oli nykyisellä Somali-niemellä Punaisen meren eteläpäässä, oli eräs laivaretkikunta kerran tuonut mukanansa kultaa, pyhää suitsuketta ja muita kalliita tuotteita.

Herkhuf oli niin ylpeä pienen faaraon kirjeestä, että hän kaiverrutti sen sanasta sanaan hautakammionsa seinään, jossa se on luettavissa tänäkin päivänä.

* * * * *

Maaherrat ja muut virkamiehet palkittiin Egyptissä vanhan valtakunnan aikana läänittämällä heille perintönä meneviä tiluksia. Mutta tähän palkkaustapaan sisältyi se vaara, että yhä suuremmat ja suuremmat maaomaisuudet vähitellen kerääntyivät määrätyille suvuille, joiden jäsenet olivat olleet korkeissa viroissa. Nämä suvut kävivät lopulta niin mahtaviksi, että ne voivat tavallaan vaatia omikseen korkeimpia valtionvirkoja, ja lopuksi kävi tämä rikas virkavalta ja voimakkaan järjestön muodostava papisto faaraota mahtavammaksi. Silloin tuli hajaannuksen aika, ja valtakunta jakautui moniin pieniin ruhtinaskuntiin, jotka usein olivat taisteluissa keskenänsä. Valtion yhteyden hajoamista kuvaavaa on, että ylhäisten virkamiesten hautoja ei enää sijoitettu mahdollisimman lähelle faaraon hautaa, vaan että maaherrat ja maan mahtimiehet valitsivat viimeisen lepopaikkansa omalta kotipaikaltaan.

Vanhan valtakunnan häviötä seuraa väkivaltainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen mullistus, jonka kulkua maalailevin sanoin kuvailee muuan tuon ajan Egyptin viisas mies. Niilin hedelmöittävä vesi tulvii, hän sanoo, mutta peltoja ei viljellä, ryövärit ja maankiertäjät samoilevat teillä ja väijyvät pahaa aavistamatonta matkamiestä, ja vieraita kansoja tunkeutuu maahan kaikkialta. Taudit raivoavat, ja naiset ovat hedelmättömiä. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys on lakannut, veroja ei makseta ja pyhättöjä ja kuningaspalatseja häväistään. »Ne, joita kerran verhosivat komeat vaatteet, käyvät nyt ryysyihin pukeutuneina. Ylhäiset naiset kuljeksivat ympäri maata ja vaimot valittavat: 'jospa meillä olisi jotakin syötävää!’ Rikkaan täytyy nukkua janoissaan, mutta voimakasta olutta juo nyt se, joka muinoin aneli sakkaa. Jolla ennen ei ollut leivänmuruakaan, sillä on nyt aitta täynnä viljaa. Kaikkialla kuuluu huuto: 'nujertakaamme maahan mahtavamme!' Krokodiilit saavat riistaa yli tarpeensa. Ihmiset syöksyvät itsestänsä niiden kitaan — niin mielettömiä he ovat kauhusta, nauru on vaiennut kaikkialta eikä sitä kuulla enää. Suru ja valitus täyttävät maan. Vanha ja nuori sanoo: 'Minä toivon, että olisin kuollut, ja pikku lapset valittavat: 'Jospa minua ei olisi synnytetty tähän maailmaan!'

Eivät enää miehet purjehdi pohjoiseen, Byblokseen[31]. Mistä me saamme nyt setripuuta muumioarkkuihimme ja öljyä balsamoimiseen?» Ja ujostelemattomasti kuten juutalaiset profeetat viisas kääntyy itsensä kuningas Pepin puoleen — joka nyt oli vanha ja raihnainen — seuraavin nuhtelevin sanoin: »Viisauden, tiedon ja oikeamielisyyden olet sinä saanut avuksesi, mutta kapinan ja vihollisten melun annat sinä kuulua yli maan. Katso kuinka toinen lyö toistansa ja kuinka sinun käskyjäsi kierretään! Vuosikaudet on sisäinen sota raivonnut.» Näin koettaa varoittava ääni kehoittaa vanhaa kuningasta ajattelemaan velvollisuuksiansa. Mutta turhaan.

Kirjallisuutta:

Ludvig Borchardt, Die Pyramiden, ihre Entstehung und Entwicklung.

G. Maspero, Art in Egypt.

Jean Capart, L'art égyptien.

Jean Capart, Legons sur l'art égyptien.

Frederik Poulsen, Ægyptens Kunst.

H. Schäfer, Von ägyptischer Kunst.

W. Max Möller, Äthiopien (»Der alte Orient» 1904).