EGYPTILÄINEN RUNOUS

on luonnollisesti aivan erilainen kuin meidän, mutta muistuttaa sen sijaan Psalttarista ja Salomon korkeasta veisusta meille tunnettuja heprealaisten rytmillisiä sommitelmia omituisine säkeistöineen. Jo keskimmäisen valtakunnan ajalla olivat runouden ankarat lait syntyneet. Muuan Ramses II:n aikainen papyruskäärö on tässä suhteessa erikoisen kiintoisa. Se sisältää nimittäin kirjallisuusilmoituksen teknillisine nimityksineen ja käänteineen, jotka tunnemme oman aikamme kirjailmoituksista. Jalon runotaiteen mestari arvostelee siinä ala-arvoista runoa; hän huomauttaa, että se on »korkealentoisten puheenparsien kuormittama», että »toiminnan paikan kuvauksilta puuttuu uskottavaisuuden leimaa ja niistä voi heti huomata, että runoilija ei koskaan ole ollut kuvaamassansa paikassa.» Arvostelija kokoaa tuomionsa sanoihin, että »kirjailija ei ymmärrä runoilemisen taitoa». Hän on pyrkinyt paljon pitemmälle, kuin mihin hänen voimansa riittävät. Hänen ajatuksensa ovat vähäpätöisiä ja suunnittelu on sekava. Runo on vikoja täynnä.

Vanhin tuntemamme egyptiläinen runous sisältää työlauluja. Halki aikojen ovat paimenet, kantotuolinkantajat ja soutajat niitä hyräilleet. Tänäkin päivänä, kun fellah ajaa härkiänsä tai tekee muuta helpompaa työtä, hän itämaalaiselle ominaisella, melankolisella nenä-äänellä laulaa yhtä yksitoikkoisia lauluja kuin viisituhatta vuotta sitten.

Tällaisia ikivanhoja työlauluja tavataan haudoissa seinäkuvien selittävänä tekstinä. Niinpä kyntäjän työtä esittävän kuvan yllä luemme:

»Ihana päivä! Ilma on viileä, härät ne vetävät, taivas toivomme mukainen — Tehkäämme työtä ruhtinaalle!»

Ja puidessaan fellah laulaa härilleen:

»Puikaa, puikaa itsellenne, te härjät, itsellenne puikaa! Puikaa itsellenne olkia ravinnoksi ja jyviä herrallenne! Lepoa älkää etsikö — onhan nyt vilpoinen päivä!»

Läähättävämpi on sitävastoin hengitys kantajain laulussa heidän kantaessaan raskaita viljasäkkejä laivaan:

»Pitääkö meidän koko pitkä päivä kantaa ohraa ja valkeata spelttiä? Laivat ovat täynnä, ja ohra vuotaa ylitse, ja kuitenkin meitä hoputetaan astumaan — Totisesti, meidän sydämemme ovat kuparia.»

Vähemmän vakuutetuksi sanojen vilpittömyydestä tulee kuullessaan herraansa kantotuolissa kantavien laulavan seuraavaa kaunista runoa:

»Rakkaampi täynnä se meille, kuin jos tyhjä se ois.»

Tuossa kaksirivisessä laulussa on kuulevinaan kantajain askelten tahdin, kun he kantaa nytkyttävät hyvin syötettyä — ja kuitenkin heidän oman ilmoituksensa mukaan niin rakasta — taakkaansa.

Tällaiset yksinkertaiset laulut kuin nämä kuuluvat suulliseen runouteen. Kirjoiteltuina esitettäessä ne ikävä kyllä menettävät ominaisen tenhonsa, joka sisältyy itse työn rytmiin.

* * * * *

Merkillisin kokoelma egyptiläistä runoutta tavataan eräässä British Museumin papyruksessa, todennäköisesti 13:nnelta vuosisadalta e.Kr. Monet sen sisältämistä lauluista ovat kuitenkin paljon aikaisempaa alkuperää. Ne näyttävät kaikki olevan rakkauslauluja. Rakastaja vertaa rakkautensa esinettä kaikenmoisiin kauniisiin kukkiin ja kasveihin eikä väsy kuvailemasta, mitä tuskaa ja surua tämän poissaolo hänelle tuottaa. Esitys tuntuu jotenkin yksinkertaiselta, ja sen vaikutus riippuukin pääasiallisesti laulajan äänestä ja hänen kyvystään säestää itseänsä harpulla (ellei impi jo ollut rakastunut).[104]

Harvoin egyptiläiset rakkauslaulut ovat sentimentaalisia, mutta sitä useammin niiden tulkitsemat tunteet ovat sitä maallista laatua, joka etsii itsellensä realistisia, välistä hyvin räikeitä ilmauksia. Eräässä rakkauslaulussa tyttö sanoo:

»Rakastettuni, on suloista mennä padolle kylpemään sinun edessäsi ja antaa sinun nähdä kauneuteni läpi liinakankaani, hienoimman kuningasliinan, kun se on märkä ja liittyy tiiviisti ruumiiseen. Minä laskeudun kanssasi veteen ja nousen jälleen luoksesi tuoden punaisen kalan, joka lepää kauniina kädessäni. Tule ja katsele minua!»

Ja rakastunut nuorukainen toivoo:

»Ah, jospa olisin hänen neekerinaisensa, joka aina saa olla hänen luonansa! Silloin saisin nähdä hänen kaikkien jäsentensä värin.»

tai:

»Ah, jospa olisin hänen pesijättärensä yhden ainoan kuukauden ajan ja saisin pestä hyvätuoksuiset voiteet hänen vaatteistaan!»

Egyptiläisillä rakkausrunoilla on usein sama väkevästi aistillinen sävy kuin eräillä »Korkean veisun» kohdilla:

»Kun sinä hivelet lanteitani ja puristat minun rintojani, eivät ne pudista pois sinua.»

»morsian» laulaa rakastajalleen. Ei halua hän päästää tätä käsivarsiltaan:

»Ihana on meidän syleilymme päivä. Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.»

Usein verrataan kaunotarta linnustajaan, joka virittää verkkonsa metsälinnulle, rakastajalle. Mutta kun mies on kyllästynyt hänen temppuihinsa, silloin on tytön vuoro käydä melankoliseksi; silloin, hän sanoo,

»minä katson makeita kakkuja, kuin katsoisin suolaa. Viinimehu, tuo suloinen, maistuu suussani linnun sapelta.»

Ja neitonen, jota hänen rakastajansa käy joka ilta tervehtimässä, pelkää, että hän hylkää hänet. Hän haluaa varmempaa sidettä heidän välilleen:

Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on sinun vaimonasi saada valmistaa ruokasi ja käsivarsineni levätä sinun käsivarrellasi.[105] Sillä jos sinä otat pois minulta rakkautesi, niin sanon minä sydämelleni, joka on sisälläni, rukouksissani: 'Minä olen vailla ihailijaani tänä yönä. Senvuoksi minä olen kuin se, joka haudassa viipyy.'»