AMENHOTEP II JA AMENHOTEP III.

Tuskin Thotmes III oli jättänyt ajallisuuden, ennenkuin myrsky puhkesi. Syyrian kukistetut kaupunkiruhtinaat kohottivat kapinalipun hänen poikaansa ja seuraajaansa, Amenhotep II:ta vastaan. Mutta uusi kuningas kävi heitä vastaan isänsä tarmoa osoittaen. Samoinkuin isä niin hänkin johti henkilökohtaisesti sotureitansa, antautui itse käsirysyyn ja löi vihollisen pakoon, kuten hän itse kertoo Karnakiin pystytetyssä muistokivessä. »Hänen Majesteettinsa oli kuin raivoava leijona» ja otti eräässä taistelussa omin käsin vangiksi 18 miestä ja 16 hevosta.

Amenhotep oli myöskin mahtava soturi. Temppelipiirtokirjoituksissaan hän kehuu olevansa »niin voimakas käsivarreltaan, ettei ole miestä, joka jaksaa jännittää hänen jousensa, sillä hän on voimakkaampi kuin kukaan muu kuningas, mitä konsanaan on ollut.» Kuninkaan jousi todistaakin sanat tosiksi — se on nimittäin löytynyt hänen haudastaan.

Seitsemän kapinallista aasialaista ruhtinasta otettiin vangiksi, ja triumfaattorina Amenhotep palasi maahan. Kun hänen aluksensa laski Thebaan, riippuivat vangitut ruhtinaat laivan etumastossa päät nuokuksissa. Omin käsin hän uhrasi »viheliäiset» kapinoitsijat Amonille. Yhden ruumiin hän lähetti Nubian pääkaupunkiin ja ripustutti sen kaupungin muurille herättämään pelkoa faaraon mustissa alamaisissa. Näyttää siltä kuin Amenhotepin ei sen koommin olisi tarvinnut lähteä sotaretkelle kukistamaan sisäisiä levottomuuksia.

Hänen pojanpoikansa ja toinen seuraajansa, Amenhotep III ei ollut soturi. Hän piti parempana puolisonsa Tejen rinnalla nauttia rauhan siunauksesta ja hienostuneesta kulttuurista. Hän voi sen tehdä huoletta — niin kauan kuin faaraon nimi vielä oli mahtava kansojen keskuudessa. Rauhantila oli suotuisa tavaranvaihdolle ja kulttuuriyhteyksille muiden maitten kanssa. Viidestoista vuosisata e.Kr. on ensimmäinen jakso maailman kaupan historiaa. Nyt kohtaavat ensimmäistä kertaa toisensa Niilinmaa ja Eufrat-Tigrismaiden kulttuurimaailmat. Toisella taholla ulottui egyptiläinen sivistysvaikutus yli itäisen Välimeren saarimaailman aina Kreikan mantereelle. Egyptiläinen arkkitehtuuri ja egyptiläinen taidekäsityö vaikutti voimakkaasti sekä Kreetan saarella että Mykeenessä, ja Kreetan esihistorialliset kirjainmerkit osoittavat samoin egyptiläistä vaikutusta.

Kaikista vanhan maailman maista virtasi rikkauksia Egyptiin ja elämän loisteliaisuus kohosi siellä määrättömästi. Theba muuttui muinaisajan suurenmoisimmaksi kaupungiksi. Yhä vilkkaammaksi käyvistä kauppasuhteista seurasi itsestään, että faaraot luopuivat ylväästä eristyneisyydestään toisiin maailman mahtajiin nähden. Meillä on hyvin kiintoisia todistuskappaleita, jotka puhuvat vilkkaasta diplomaattisesta yhteydestä toiselta puolen Amenhotep III:n sekä hänen poikansa ja seuraajansa Amenhotep IV:n ja toiselta puolen Babylonin ja Niniven kuninkaitten sekä muiden Aasian ruhtinaiden välillä, joiden kanssa faarao halusi elää rauhassa ja ystävyydessä. Tällaisia asiakirjoja ovat heidän välillänsä vaihdetut kirjeet, kuuluisat El Amarna-kirjeet. Ne ovat savitauluille kirjoitettuja babyloniankielisiä nuolenpääkirjoituksia ja ovat saaneet nimensä siitä, että ne on löydetty El Amarnasta Keski-Egyptistä. Tähän paikkaan, 30 penikulmaa Kairosta etelään siirsi Amenhotep IV hallituskaupunkinsa. Kun hän muutti sinne Thebasta, hän näyttää ottaneen myötänsä myöskin osan isänsä valtionarkistoa.

Löytö tehtiin vallan odottamatta vuonna 1888. Kaivaessaan ikivanhoista tunkioista lannoitusta pelloillensa muuan talonpoikaisnainen löysi joukon lahonneita puuarkkuja täynnä savitauluja. Se oli parempaa kuin lanta, sillä egyptiläiset tiesivät, että matkailijat maksoivat runsaasti muinaislöydöistä, ja saadakseen mahdollisimman suuren hyödyn löydöstään he särkivät suurimmat taulut pikku palasiksi. He eivät lainkaan käsittäneet sitä, että he siten hyvin suuresti vaikeuttivat kirjoitusta ymmärtävien tulkintaa.

Mutta Egyptin hallitus sai pian vihiä löydöstä ja tarttui asiaan. Suurin osa löytöä — kaikkiaan noin 350 taulua — saatiin pelastetuksi Lontoon, Kairon ja Berliinin museoihin.

Diplomaattisessa sanonnassaan nämä kirjeet ovat aina mitä mairittelevimpia, ja heidän majesteettinsa nimittävät aina toinen toistansa nimellä »veljeni». Naapurisopua lujitettiin siten, että faarao liittyi aviollisin suhtein toisiin ruhtinassukuihin. Niinpä Amenhotep III sai — joskin vasta hyvin hellittämättömäin kosiskelujen perästä — puolisokseen prinsessan eräästä ylisen Eufratin varrella pohjoisessa Mesopotamiassa sijainneesta valtakunnasta. Kuusi kertaa hänen oli täytynyt pyytää hänen kättänsä — ainakin, jos saa uskoa, mitä Amenhotep IV:lle kirjoittamassaan kirjeessä väittää prinsessan veli, jolla oli helähtävä nimi Dusratta. Kaikissa tapauksissa kosintain lukumäärä oli yhtä pienempi, kuin mitä saman Dusrattan väitteen mukaan Amenhotep III:n isältä oli vaatinut hänen tätinsä sydämen voittaminen. Myöhemmin vanhoilla päivillään Amenhotep III sai myöskin yhden Dusrattan tyttäristä vaimokseen,[42] ja kun Amenhotep pian sen jälkeen kuoli, periytyi nuori leski puolisoksi poikapuolelleen Amenhotep IV:lle.[43]

Ystävyys appiukon ja vävyn välillä pohjautui kuitenkin lopultakin siihen vankkaan perustaan, jona ovat lahjat ja vastalahjat — siis itse asiassa vaihtokauppaan. Kun tulisia hevosia ja kauniita vaunuja, kallisarvoisia vaatteita ja kankaita, hopeaa, jalokiviä ja koristuksia saapui lahjoina Eufratin maista, odotettiin siellä yhtä upeita vastalahjoja. Jos nämä kuivuivat vähiin, ei jäänyt saapumatta muistutuksia ja vakuutteluja, että lisää lahjoja ei tule, ennenkuin toinen puoli on pusertanut omansa esille. Ennen kaikkea aasialaiset hallitsijat osoittivat määrätöntä halua saada Egyptin kuninkailta kultaa. Kuningas Dusratta oli kuullut lähettiensä kertovan, että Egyptissä oli »yhtä paljon kultaa kuin maan tomua», mikä oli hiukan liioiteltu kuvaus siitä tosiasiasta, että Nubian kultakaivokset olivat tuohon aikaan hyvin tuottavia. Kun Amenhotep III kosi hänen tytärtään, kerjäsi tuleva appi senvuoksi jokaisessa kirjeessä kultaa, kultaa ruhtinasten välisen ystävällisen suhteen osoitukseksi ja kultaa morsiamen hintana. Hän pyytää saada »kymmenen kertaa niin paljon kultaa kuin isäni» ja muistuttaa, että faarao kuitenkin oli lähettänyt »hyvin paljon kultaa isälleni: suuria kultaisia uhrimaljoja ja suuria kulta-astioita ja niin suuren kultalaatan, kuin olisi se ollut kuparia.» Mutta — myöhemmin kirjeessä sanotaan — »tulkoon nyt vähän tai paljon! Jos tulee niinkin vähän, että se voidaan laskea (!), minä olen oleva siitä ylen iloinen.»

Tämä ei estä lainkaan, että heti perästä aito itämaalaisella logiikalla sanotaan: »Osoittakoon veljeni minulle paljon suurempaa ystävyyttä, kuin mitä isäni sai osakseen, ja lähettäköön minulle kultaa niin paljon, ettei sitä voida laskea!»

No, tulivat sitten faaraon lahjat ja Dusratta »iloitsi suuresti», kuten hän kirjoittaa. »Siitä päivästä ja siitä yöstä minä tein ilojuhlan.» Mutta kun hän koko hovinsa läsnäollessa avasi lahjojen sinetit, niin »niissä ei ollut kultaa! Silloin kaikki itkivät katkerasti ja sanoivat, niinkuin totta oli: 'Eihän tämä ole kultaa', ja sanoivat edelleen: 'Egyptissähän on kultaa enemmän kuin tomua maassa, ja rakastaahan Egyptin kuningas niin ylenmäärin!'» Voiko siis olla oikein, että faarao menetteli noin. Tuleva appi-parka oli itsekin »tuntenut tuskaa sydämessään ja nureksinut veljeänsä». Ja luonnollisestikaan hän ei voinut lähettää tytärtänsä Amenhotepille, ennenkuin faarao hyvitti tapahtuneen ja rikkailla lahjoilla »ylisti veljeänsä hänen alamaistensa edessä».

Tulos tästä kirjeestä tuli ylen virkistäväksi Hänen Majesteetilleen Dusrattalle. Kun hän seuraavan kirjeen kirjoittaa, hän on suunniltaan ihastuksesta faaraon osoittamasta auliudesta morsiamen ostossa. Nyt toimitettiinkin tytär tuossa paikassa Thebaan. Ja faarao »riemuitsi sydämessään, kun hän näki hänet».

Niin oli kaikki jälleen hyvin, ja kun Amenhotep, joka nyt oli vanha, sairastui, lähetti appi hänelle — tavan mukaan, minkä tunnemme muista samanlaisista tapauksista — assyrialais-babylonialaisen Astarte [Ishtar]-jumalattaren kuvan, rakkauden ja elämän jumalattaren, tuon suuren auttajan hädässä ja sairaudessa. Dusratta lausui samalla toivomuksen, että jumalatar antaisi vävyn elää satatuhatta vuotta. Amenhotep ei saisi kumminkaan unohtaa lähettää jumalatarta takaisin, sillä — niin appi huomauttaa vielä kaiken varmuuden varalta — »Astarte on minun jumalani, mutta veljeni jumala hän ei ole.»

Amenhotep III oli myöskin luvannut lähettää apelleen myöhemmin vielä kaksi puhtaasta kullasta tehtyä kuvapatsasta sekä joukon muita kalleuksia tyttären hintana, ja tulevan apen lähettiläälle faarao oli näyttänyt sen kullan, josta ne piti valettaman. Ja kun patsaat oli valettu, lähettiläs omin silmin vakuuttautui siitä, että ne olivat virheettömiä ja — täysipainoisia.

Amenhotep III kuoli kuitenkin, ennenkuin patsaat oli ehditty lähettää, ja Theban hovissa käytettiin tätä hyväksi, pidettiin kalleudet ja lähetettiin niiden asemesta kaksi puista, kullalla päällystettyä patsasta. Tapahan on tuttu Amenhotep III:n päiviltä! Eikä Dusratta saanut nähdä vilaustakaan siitä muiden »kultatavaroiden paljoudesta, joiden määrällä ei ollut rajoja». Ne hänen väitteensä mukaan Amenhotep III myöskin oli näyttänyt hänen lähettiläälleen ja luvannut lähettää ne appiukolle. Luonnollisesti Dusrattan ja Amenhotep III:n seuraajan, Amenhotep IV:n välillä syntyi kirpeä kirjeenvaihto siitä kauppakepposesta, millä faarao — jos syy nyt lienee ollut hänen[44] — oli koettanut »loukata veljeään», kuten sanat sen ajan korkean ylhäisessä kielessä kuuluivat; ja noista kullatuista kuvapatsasparoista jankutettiin yhä ja yhä aina kyllästymiin saakka. Tulokseen Dusrattan valitukset ja pontevat kehoitukset eivät kumminkaan johtaneet — ei ainakaan niin pitkälti kuin me voimme kirjeenvaihtoa seurata, ja mieliala hallitsijain välillä kävi yhä kylmemmäksi.[45]

Kun tuntee tämän liikepuolen, ymmärtää paremmin apen ylitsevuotavan surun Amenhotep III:n kuoleman johdosta. Hän kirjoitti silloin Amenhotep IV:lle: »Kun minulle sanottiin, että veljeni Amenhotep oli kuollut, minä itkin koko sen päivän. Yötä päivää minä istuin syömättä ja juomatta ja olin murheissani. Ja minä sanoin: 'Oi, jospa minä olisin mieluummin kuollut, ja veljeni, jota minä rakastin, vielä eläisi!'»

Myöskin Babylonian hovissa Amenhotep III oli kosiskellut ja saanut sieltä myöntävän vastauksen sillä ehdolla, että Babylonian kuningas vuorostaan saisi puolisokseen egyptiläisen prinsessan ja että faarao heti lähettäisi hänelle kultaa, »kaiken mitä oli», esimerkiksi huomenlahjaksi prinsessalle, niin että kuningas voisi arvokkaalla tavalla koristaa palatsin, jota hän parastaikaa rakensi. Mutta faarao oli ylpeä ja vastasi »veljelleen», että »ei koskaan vielä Egyptin kuninkaan tytärtä ollut annettu ulkomaiselle vasallille». Ei ihmettelemistä, että hänen babylonialainen majesteettinsa tuli pahalle tuulelle ja ilmaisikin sen! Mutta samalla kertaa hän vallan avosydämisesti selitti, että hän voisi tyytyä muuhunkin kauniiseen egyptiläisnaiseen, kunhan vain faarao tahtoisi vakuuttaa, että hän oli kuninkaantytär — sillä silloin ei kukaan sitä epäilisi. »Mutta», sanotaan kirjeessä edelleen, »jos et lainkaan lähetä minulle egyptiläistä naista etkä toimita minulle heti kultaa, silloin voit odottaa menettäväsi sekä veljeyden että ystävyyden, ja silloin minä olen täällä pidättävä sen naisen, joka oli sinulle lähetettävä». Ja jos faarao lähettäisi kullan liian myöhään, siitä ei olisi apua, olipa sitä sitten vaikka 3.000 talenttia.[46] »Minä en ottaisi», hänen babylonialainen majesteettinsa sanoo, »niitä vastaan, vaan palauttaisin ne, ja tytärtäni minä en antaisi sinulle puolisoksi».

Ne olivat kovia sanoja. Faarao kiiruhtikin lähettämään »veljelleen» rikkaita lahjoja, sänkyjä ja nojatuoleja ja muita huonekaluja, runsaasti kullattuja ja hopeoituja, uutta palatsia varten ja lupasi lähettää vielä paljon enemmän — »kaikkea, mikä on arvokasta silmissäsi», hän kirjoitti — niin pian kuin prinsessa oli Babylonista hänelle saapunut.

Ystävyys Babylonian kuningasten kanssa joutui kuitenkin usein kovalle koetukselle, kun he eivät saaneet faaraolta niin paljon kultaa kuin halusivat, tai kun faaraon lähettämä kulta ei kestänyt sulatusuunin koetta, vaan kenties antoi ainoastaan neljännen osan siitä, mitä oli ilmoitettu olevan. Eihän tuollainen ollut kaunista menettelyä, ja faaraon pitäisi itsensä ymmärtää, että hänen oman etunsa mukaista oli, että hän oli kultarikkaan maineessa, sillä muutoin ympäristön ruhtinaat eivät välittäisi hänestä eivätkä katsoisi häneen arvonannolla.

El Amarna-kokoelman kirjeiden joukossa on myöskin Amenhotepin alaruhtinaiden ja vasallien kirjelmiä. He käyttävät kaikki tilaisuutta vakuuttaakseen uskollisuuttaan, ja heidän kirjeensä ovat tulvillaan matelevaa faaraon imartelua, jonka nimityksenä on »jumalani», »elämäni henkäys» y.m. samanlaista. He »heittäytyvät hänen jalkojensa juureen seitsemän kertaa vatsallensa ja seitsemän kertaa selällensä» ja käyttävät itsestänsä nimityksiä: »maa, jota sinä poljet», »tomu sinun sandaaliesi alla», »valtaistuin, jolla sinä istut», »jalkojesi astinlauta», »tallirenkisi», niin, vieläpä »sinun koirasi».

Muuan faaraon palestiinalainen alaruhtinas kirjoittaa: »Vaikkapa faarao olisi pyytänyt vaimoani, kuinka minä olisin voinut häntä häneltä kieltää? Niin, vaikka faarao olisi kirjoittanut minulle: 'Iske pronssinen tikari sydämeesi ja kuole!', minä varmasti olisin täyttänyt kuninkaan käskyn.»

Aivan toisen kuvan näistä hartaan uskollisista sieluista saa kuitenkin surullisen usein, kun lukee toisten alaruhtinasten ja vasallien faaraolle lähettämiä kirjeitä. On melkein sääntönä, että rakas »veli» ja virkatoveri maalataan faaraon kavalaksi viholliseksi. Amarna-kirjeissä voi siis saada nähdä saman asian kuvattuna kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Useasti totuus on pääasiallisesti syyttäjän puolella, ja toisen asiallisen matelevat uskollisuudenvakuuttelut ovat näytteitä mestaruudeksi kehitetystä teeskentelystä.

* * * * *

Amenhotep III oli valtava rakennuttaja. Suuri Luksorin temppeli, joka on egyptiläisten pyhättöjen kauneimpia, on hänen työtänsä. Ja Niilin vasemmalle rannalle vastapäätä pääkaupunkia hän rakennutti itselleen kuuluisan kuolintemppelin, jonka hän koristeli sellaisella komeudella, että sanat puuttuvat sen kuvailemiseksi. Tämä ihana taideteos on kumminkin maanpinnalta poispyyhitty niinkuin kaikki muutkin kauniit temppelirakennukset ja ylväät kuningaspalatsit, jotka kerran täyttivät melkein koko Thebaa vastapäätä olevan tasangon Niilin ja Libyan vuorten välillä. Amenhotepin suuren kuolintemppelin revitytti puolitoista vuosisataa myöhemmin toinen faarao, joka käytti rakennusaineen omaan kuolintemppeliinsä. Tämän temppelin raunioista suuri englantilainen arkeologi Flinders Petrie löysi muistokiven, joka alkujaan oli kuulunut Amenhotep III:n temppeliin. Se kertoo, kuinka ihana oli kerran tuo rakennus, »jonka vertaista ei koskaan ole ollut aikojen alusta alkaen. Se on», niin siinä kerrotaan, »rakennettu hiekkakivestä kaikkialla esiintyvin kultaupotuksin. Lattia on hopealla päällystetty ja kaikki pääovet elektronilla»,[47] Muistokivi kertoo myöskin, että temppelissä oli joukko kuningasten patsaita, ja meidän aikamme arkeologiset retkikunnat ovatkin löytäneet parikymmentä sellaista.

Kuinka kauniisti ja kallisarvoisesta tuollainen muistomerkkirakennus voi olla sisustettu, siitä voi saada aavistuksen museoissa olevista lukuisista egyptiläisen taidekäsityön tuotteista. Ihmeellisen kaunistekoiset kulta- ja hopeavadit, kristallimaljakot ja siniupotuksiset fajanssiesineet[48] todistavat siitä.

Ainoa, mitä nyt on jäljellä Amenhotep III:n muistorikkaasta kuolintemppelistä, on kaksi hyvin rapautunutta kuninkaan jättiläispatsasta, n.s. Memnonin patsaat, jotka kerran vartioivat temppelin sisäänkäytävän suuta. Niin valtavia ovat nämä kolossit, että tavallinen ihminen hyvin mahtuisi niiden yhteen käteen.[49] — Mitä työtä onkaan vaatinut sellaisten jättiläisten hakkaaminen yhdestä ainoasta järkäleestä ja niiden kuljettaminen 14 penikulman päähän kivilouhimolta!

Nykyisen nimensä patsaat ovat saaneet kreikkalaisilta, jotka toiseen niistä liittivät kauniin tarun Memnonista, joka sai sankarikuoleman Troian edustalla ja sitten joka aamu tervehti äitiänsä Eosta, aamuruskoa, hauraalla, melkein kuiskaavalla, valittavalla äänellä. Taru on syntynyt siitä omituisesta ilmiöstä, että kun auringon ensimmäiset säteet aamulla loistivat patsaaseen, kerrottiin kuuluneen siitä heikon, aivan kuin valittavan sävelen. Tämän omituisen akustisen ilmiön selitys on kai siinä, että ääni syntyi eräässä kiven halkeamassa, kun se vielä oli niin hiuksenhieno, että sen seinät koskettivat toisiansa kiven äkkiä laajetessa erämaanauringon lämmön vaikutuksesta. Monta sataa vuotta Memnonin patsaat vetivät puoleensa hämmästyksen valtaamia matkailijoita. Vieläkin voi patsaan jalassa lukea roomalaisten turistien piirtokirjoituksia, jotka ihastuksissaan todistavat kuulleensa jättiläispatsaan laulavan auringonnousun ylistystä. Mutta kun Rooman keisari Septimius Severus hyvää tarkoittaen antoi korjata entiselleen »laulavan Memnoninpatsaan», lakkasi sen valitus.

* * * * *

Amenhotep III:n 36-vuotinen hallitus, joka päättyi. 1375 e.Kr., oli enemmän rauhallinen kuin sotaisa ja se on Egyptin historian onnellisimpia aikakausia, joskin sen loppupuolella esiintyi merkkejä siitä, että Egyptin suurvalta-asema oli sivuuttanut huippukohtansa. Mutta nämä merkit kävivät ilmeisiksi vasta hänen seuraajiensa aikana.

Kirjallisuutta:

Jörgen Alexander Knudtzon, Die El Amarna-Tafeln.

Carl Niebuhr, Die Amarna-Zeit (»Der alte Orient» 1902).