THOTMES I.

Kaikkein ensiksi 18:nnen hallitsijasuvun faaraot kohdistivat ponnistuksensa Nubian takaisin valloittamiseen, jonka maan egyptiläiset olivat menettäneet hyksojen aikana. Pian Egyptin eteläraja oli toisen kataraktin kohdalla. Mutta nuori kunnianhimoinen Thotmes I ei tyytynyt tähän. Taistelunhaluisena »kuin raivoisa pantteri» hän riensi joukkojensa edessä kauemmas etelään. Ensimmäinen nuoli, jonka hän ampui, lävisti vihollisten päällikön niskan, ja johtajan kaaduttua oli maa kolmanteen kataraktiin saakka helposti kukistettu. Eräällä kolmannen kataraktin saarella on vieläkin jätteitä linnoituksesta, jonka Thotmes rakensi. Samalle saarelle hakattiin kallioon kirjoitus, jossa kuninkaan urotekoja ylistetään värikkäin sanoin. Kerrotaan kuinka hän »tunkeutui läpi kalliorotkojen, joita hänen diadeemi-otsaiset esi-isänsä eivät koskaan olleet nähneet, ja kukisti kaiken vastarinnan, niin että koko maailma nyt on tullut hänen jalkojensa astinlaudaksi.»

Vielä merkityksellisempi oli Thotmes I:n sotaretki pohjoiseen Syyriaan. Sinne ei aikaisemmin ainoakaan egyptiläinen sotajoukko ollut päässyt tunkeutumaan. Mutta nyt suotiin faaraon »pestä sydämensä barbaarien maassa». Vastarintaa kohtaamatta hän tunkeutui sitten aina Eufratin yläjuoksun varsille. Täällä hän sai suuren voiton ja hakkautti joen itäiselle rannalle kiveen kertomuksen tästä todistamaan silloiselle ja tuleville sukupolville.

Kaikesta uudesta, mitä egyptiläiset saivat nähdä tässä maailman osassa, oli Eufrat ihmeellisin. Siihen saakka he eivät koskaan olleet nähneet muuta suurta jokea kuin Niilin. Nyt he olivat tulleet toisen valtavan vesijakson varsille, ja vesi virtasi täällä päinvastaiseen suuntaan, niin että voi jättäytyä virran vietäväksi pohjoisesta etelään sen sijaan, että vesi virtasi Niilissä etelästä pohjoiseen. Kotiinpalaavat soturit eivät voineet koskaan kyllin kertoa tästä eriskummallisesta joesta, ja »takaperoinen vesi» tuli suorastaan Eufratin egyptiläiseksi nimeksi.

Nuori Thotmes voi kotiinpalattuaan kehua, että hänen valtakuntansa ulottui etelässä kolmanteen kataraktiin ja pohjoisessa aina Eufratiin. Itse asiassa hänen herruutensa Syyriassa oli vain tilapäistä laatua. Ruhtinaat ja kaupungit olivat kylläkin tunnustaneet faaraon, kun hän saapui hyvin järjestetyn egyptiläisen joukon etunenässä; mutta tuskin hänen joukkonsa olivat jättäneet maan, kun vasallit jo lakkasivat lähettämästä veroa Thebaan ja sen sijaan varustautuivat vastarinnan tekoon.

Noin vuonna 1500 ennen meidän ajanlaskuamme Thotmes I päätti päivänsä. Hän ei ollut aikaisempien faaraoitten Lapaan rakennuttanut itsellensä hautapyramidia. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta julkeat haudanryöstäjät olivat häirinneet vainajien rauhaa noissa valtavissa mausoleumeissa. Muuan keskimmäisen valtakunnan kuningas oli siihen Abydoksen hautausmaan osaan, missä hänen isänsä hauta oli, piirrättänyt kahteen pilariin kiellon astumasta hauta-alueelle. Mutta sellaiset kiellot eivät riittäneet. Siinä uhattiin kyllä, että kenet näiden rajapilareitten toisella puolen tavattaisiin, häneen poltettaisiin merkki tulisella raudalla. Ja yhtä vähän apua oli uhkauksista, jotka loistivat hautojen seiniltä asiaankuulumattoman silmiin hänen yrittäessään tunkeutua kuoleman asunnoihin; hän sai lukea: »Minä olen vangitseva hänet niinkuin kesyttömän linnun; suuri Jumala on hänet hänen pahasta työstänsä tuomitseva.»

Turvatakseen itsensä haudanhäpäisijöiltä Thotmes valitsi itsellensä kalliohaudan Niilin vasemmalta rannalta Thebaa vastapäätä villistä, luoksepääsemättömästä Libyan vuoristoseudusta. Se on tunnettu »Kuningasten laakson» nimellä, ja tähän nimeen sisältyy kuoleman majesteettia ja suuren yksinäisyyden romantiikkaa. Sinne johtavat vain muutamat ahtaat vuorisolat, ja ne kaikki suljettiin vartiostoilla, joiden majoista raunioita vieläkin on jäljellä. Täällä piti toki vainajan saada olla rauhassa.

Thotmes I:n esimerkkiä faaraot seurasivat sitten neljän vuosisadan aikana. Täten luovuttiin myöskin yleisestä tavasta yhdistää hauta ja temppeli. Egyptiläinen temppeli oli nimittäin saanut alkunsa hautakammiosta, jonne vainajan omaiset toivat hänelle uhrilahjoina ruokaa ja juomaa. Thotmes I rakennutti kuolintemppelinsä kauas haudasta, aivan niinkuin myöhempänä aikana on erotettu toisistaan alkujaan yhteenkuuluneet kirkko ja »kirkkomaa». Lähempänä jokea olevissa kallionseinämissä 18:nnen hallitsijasuvun mahtimiehet saivat viimeisen leposijansa. Haudat on sinne hakattu kallioihin pitkiin riveihin niin lähelle toisiansa, että mustat suuaukot piirtyvät keltaista kalkki kiviseinää vasten kuin kennot mehiläispesässä. Mitä ne mahtavat miehet, jotka tänne haudattiin, kerran eläessään ovat suorittaneet, sen voimme lukea seinillä olevista kuvista, joiden eloisuus ja väriloisto ovat omiansa herättämään ihmettelevää ihailua vielä tänäkin päivänä. Me näemme kuninkaan virkamiehiä tuomassa hallitsijansa luo kukistettujen kansojen edustajia, jotka tulevat valtaistuimen eteen tuoden veroina maansa tuotteita. Me näemme peltoja kynnettävän ja satoa korjattavan ja ahkeroita käsityöläisiä rakentamassa temppeleitä ja kallisarvoisia pyramideja jumalille; me näemme soittoniekkoja ja tanssijattaria sulostuttamassa muinaisten egyptiläisten elämää, mutta me näemme myöskin elämän katoavaisuuden ja lopun: hautajaisia ja niihin yhdistyviä kuolinjuhlia. Siellä lepäsivät Egyptin maan muinaiset mahtavat kallioseinien takana syvän vakavuuden leimaamassa ympäristössä. Se on kuolleitten kaupunki, joka suurenmoisen ylväässä vaikutuksessaan on vertaistaan vailla maailmassa. Niin, he »lepäsivät» — sillä täällä yhtä hyvin kuin pyramideissa ja mastabeissa ovat haudanryöstäjät riehuneet. Vainajain kultakoristeiden ja jalokivien houkuttelemina jumalattomat ryövärit ovat murtaneet auki sarkofagit ja vieneet pois muumiot. Eivät mitkään varovaisuustoimenpiteet ole voineet suojella manalle menneitä faaraoita. Ne yhteensä tuhansia metrejä pitkät sokkelokäytävät, joita faaraot rakentelivat kallioihin, eivät kyenneet eksyttämään saaliin etsijöitä.

Kirjallisuutta:

Walter Wreszinski, Atlas zur altægyptischen Kulturgeschichte.