VAINAJAT.

Suuri ero vallitsee toiselta puolen elämäniloisten egyptiläisten ja toiselta puolen luonteeltaan vakavampien, arkipäiväisten babylonialaisten ja assyrialaisten välillä heidän käsityksissään kuolemantakaisesta elämästä. Egyptiläisille se oli ylipäänsä onnellisen maallisen elämän jatkoa, ja tästä uskosta johtuen säilytettiin kuolleita huolellisesti komeissa hautakammioissa. Eufratin ja Tigriksen rannoilla sitävastoin kuviteltiin kuolemanvaltakunta synkäksi haamujen maailmaksi, »missä manalle menneiden varjot lintuina istuvat pimeässä ja elävät tomusta ja mullasta.»

Sekä vainajan että jälkeenjäävien vuoksi oli kuitenkin myöskin Assyriassa ja Babyloniassa velvollisuus huolehtia vainajalle säädylliset hautajaiset. Sillä »ken ei tule maahan haudatuksi ja kenellä ei ole ketään, joka hänen hautaansa hoitaisi, hänen henkensä harhailee levottomasti ympäriinsä maan päällä ja aiheuttaa onnettomuuksia» tekemällä ihmiset ja eläimet sairaiksi ja hulluiksi. Mutta tuollaisella harhailevalla hengellä itselläänkään ei ole olo kadehtittavaa maan päällä. »Hän saa elättää itseänsä ruoan jätteillä, mitä on jäänyt ruoka-astioihin ja heitetty teille.»

Jonkinlaista vainajain säilöönpanoa esiintyi babylonialaisillakin. Tähän käytettiin hunajaa, öljyä, voita, suolaa ja hyvänhajuisia mausteita.

Vainajan hautajaisissa toimitettiin kuolinuhri ja häntä saatettiin äänekkäin itkuin ja valituksin, missä kuolleen omaisia avustivat palkatut itkijät ja itkijättäret surumusiikkia soittavien soittoniekkojen säestäminä. Surevat »repivät vaatteensa» ja pukeutuivat surunsa merkiksi säkkiin; he raastoivat tukkaansa ja partaansa ja viileskelivät itsensä verille veitsillä vuorotellen laskeutuen istualleen kädet ylös kohotettuina vuorotellen heittäytyen suullensa maahan. Ja kaiken aikaa kaikui tällöin valituskirkuna ja soi surumusiikki.

Kuollut mullattiin joko suoraan maahan tai pantiin jonkinlaiseen saviseen arkkuun tai laskettiin muurattuun hautaan. Jokaisella kaupungilla oli kyllä hautausmaansa, mutta sitä ei ollut pakko käyttää, vaan monet vainajat kätkettiin maahan teiden varsille ja asumattomiin paikkoihin. Kuninkaat ja muut ylhäiset miehet saivat viimeisen leposijansa palatsiinsa tai johonkin temppeliin. Assyriassa oli tapana haudata kuolleet siihen taloon, jossa he olivat asuneet.

Ruumiinpolttoa näyttää kaikkina aikoina esiintyneen maahan hautaamisen ohella. Luullaanpa erään babylonialaisen kaupungin raunioista löytyneen krematorion jätteet. Kuitenkin näyttää siltä, että ylipäänsä — paitsi hätätilansa — poltettiin vain köyhiä ja halveksittuja.

Vainaja sai mukaansa hautaan ruokaa ja juomaa, ja myöskin hänelle erityisen rakkaat esineet saivat seurata mukana. Muuan ruhtinas, joka hautasi isänsä, »pani isänsä ja kasvattajansa mukana hautaan kultaisia ja hopeaisia talouskaluja ja kaikenmoisia koristuksia, joita tämä oli rakastanut.»

Hautajaiset lopetettiin juhla-aterialla, jossa syötiin kuolinuhrin jätteet. Sitten täytyi määräaikoina asettaa haudalle ruokaa ja juomaa vainajalle, sillä muutoin hänen henkensä voi tulla tyytymättömäksi ja kieltäytyä pysymästä manalassa. Näistä toistuvista kuolinuhreista huolehtivat papit, jotka tällöin varmuuden vuoksi lukivat erityisiä manauksia, jotka sitoivat vainajan manalaan. Nämä menot-olivat täällä, kuten Egyptissäkin, papistolle tehokas keino saavuttaakseen vaikutusvaltaa kansaan.

Kirjallisuutta:

Alfred Jeremias, Hölle und Paradies bei den Babyloniern.