LAKI JA OIKEUS.

Muinaisegyptiläisistä lakikokoelmista on säilynyt vain yksi, ja tämäkin hyvin vaillinaisena. Se on kaiverrettu jättiläismäiseen muistokiveen, jonka kuningas Haremheb, 19:nnen dynastian ensimmäinen hallitsija, pystytti Kamakin suureen temppeliin. Paha kyllä tämän kuten monien muidenkin muistomerkkien teksti on siinä määrin turmeltunut, että ainoakaan pykälistä ei ole täydellisesti säilynyt. Ne väärinkäytökset, joita vastustamaan Haremheb erityisesti tahtoi käydä, koskivat virkamiesten ja sotilaiden omavaltaisuutta verojen keräyksessä. Rangaistukset näistä ovat ankaria: toisen kerran »sata ruoskaniskua, joista viisi avointa haavaa», toisen kerran nenä pois ja karkoitus maasta johonkin kaukaisimpaan koilliseen rajakaupunkiin.

Todistuksena siitä, kuinka alkeellista veronkanto oli, mikä johtui siitä, että rahaa ei ollut maksuvälineenä esitettäköön seuraava pykälä sanatarkasti: »Jos köyhä mies teki itsellensä veneen ja siihen purjeet voidakseen palvella faaraota ja lastasi siihen, mitä hän oli velvollinen suorittamaan verona faaraon panimoille ja keittiölle, ja häneltä ryövättiin vene ja faaraolle tulevat verot, niin jäi köyhä mies vaille omaisuuttansa ja suuren työnsä hedelmiä. Tämä on väärin, ja faarao tahtoo tehdä sellaisesta lopun voimakkailla toimenpiteillä. Senvuoksi hänen majesteettinsa käskee, että jos joku virkamies omavaltaisesti anastaa faaraolle tulevat verot ja ottaa veneen keneltä hyvänsä tämän maan asukkaalta, häneltä rangaistukseksi nenä leikattakoon ja hänet lähetettäköön nenättömäin kaupunkiin.

* * * * *

Vanhan Egyptin oikeudenkäyntimenetelmää koskevaa ainehistoa on säilynyt runsaasti, mutta itse rangaistusten laadusta meillä valitettavasti on vain hyvin niukkoja tietoja.

Saadakseen törkeät rikolliset tunnustamaan käytettiin kidutusta. Ei yksin selkä, vaan myöskin jalat ja kädet saivat kepistä osansa. Tämä oli syytetyn »täydellistä tutkimista». Aikaisemmin puheenaolleessa Ramses IX:n aikaisessa oikeudenkäynnissä haudanryöstäjiä vastaan kuulustelu alkoi sillä, että sitä rosvoista, jonka asunnosta varastetut esineet oli löydetty, ensin ruoskittiin ja hänet sitten pantiin käsi- ja jalkarautoihin. Saman käsittelyn alaiseksi joutui laivuri, joka oli epäluulonalainen, mutta havaittiin syyttömäksi. Eräs vanha pappi oli ollut mukana haudanryöstössä; hänen kuoltuansa kuulusteltiin hänen poikaansa samalla armottomalla tavalla. — Välistä joutui syytetty kidutettavaksi kolme, neljä kertaa, jos oli syytä epäillä hänen valehdelleen.

Rangaistuksista oli ruoskiminen tavallisin. Muinaisessa Egyptissä, niinkuin meidän päiviemme Idässä, pidettiin selkäsaunaa varmimpana keinona esim. virkistämään hitaita veronmaksajia; eivät edes yhteiskunnallisen arvoasteikon huipuilla olevat olleet turvassa kepiltä. Muuan ylhäinen mies vanhan valtakunnan ajalta kehuu hautakirjoituksessaan, ettei hän koskaan, sitten nuoruutensa päivien, ollut saanut ruoskaa keltään virkamieheltä. Jo koulussa keppi oli kernaasti käytetty opetusväline. »Pojalla on korvat selässänsä; hän kuulee sitä, joka häntä lyö», samanaikainen pedagogi sanoo asiantuntemuksella ja vakaumuksella. Muuan entinen oppilas muistellen kiitollisesti entisiä koulupoikapäiviänsä sanoo kirjeessään vanhalle koulumestarillensa: »Minä olin sinun luonasi aina siitä saakka, kuin kasvatukseni alkoi. Sinä ruoskit minua selkään, ja sinun opetuksesi menivät minuun korvieni kautta.»

Egyptiläiset olivat kuitenkin oikeudenkäytössään lempeitä verrattuina useimpiin muihin muinaisajan kansoihin. Heidän oikeuskäsityksessään kohtaa välistä enemmän sosiaalisia kuin ruumiillisia rangaistuksia, kuten kunnian menettämisen. »Kunniallisten miesten ei pidä astuman heidän huoneeseensa», sanoo siten esim. muuan oikeusoppinut niistä, jotka rikkovat lakeja. Kumminkin esiintyy, kuten olemme nähneet, sellaisiakin rangaistuksia kuin nenän ja korvien poisleikkaaminen.

Maankavallus rangaistiin kielen menettämisellä. Valapattoisia rangaistiin välistä kuolemalla, välistä heiltä leikattiin nenä ja korvat ja heidät lukittiin »pää lautaan». Tuomareitakin, jotka olivat langettaneet väärän tuomion, rangaistiin nenän ja korvien menetyksellä. Eräänlaisilla valtiollisilla rikollisilla oli sama etuoikeus kuin korkeimmilla turkkilaisilla virkamiehillä vielä meidän päivinämme, nimittäin itsemurhalla ehtiä tuomionsa edelle. Tämä voi tapahtua joko tuomioistuimen edessä tai kotona. Joka ei auttanut kuolemanvaarassa olevaa ihmistä, häntä rangaistiin ruoskimalla ja kolmen päivän nälällä. Samoin sitä, joka ei tehnyt voitavaansa varkaan ilmisaamiseksi. Isänmurhaajalta katkottiin ensin jäsenet, ja sitten hänet elävältä poltettiin orjantappuroissa. Avionrikkoja sai tuhat ruoskaniskua, ja naiselta, joka oli tehnyt saman rikoksen, leikattiin nenä. Jos joku oli väkisin maannut vapaasyntyisen naisen, niin hänet silvottiin siten, ettei hän voinut uusia tekoansa. Tässä tapauksessa vanhat egyptiläiset siis olivat — jos kostoperiaatteen »silmä silmästä, hammas hampaasta» jätämme huomioonottamatta — sillä kannalla, jolle pääseminen meillä vasta on ollut puheenalaisena. — Joka väärensi rahaa tai asiakirjoja, menetti oikean tai molemmat kätensä. Väärän syytöksen tekijä sai saman rangaistuksen, minkä syytetty olisi saanut ollessaan syyllinen.

Tuntuva rangaistus oli maastakarkoitus. Kaukana koillisessa, Palestiinan rajalla, oli linnoitus, jonne »leikatuin nenin» karkoitettiin ne virkamiehet, jotka olivat tehneet väkivallantekoja alaisiansa vastaan. Aithiopiassa, kaukana etelässä oli samanlainen karkoituspaikka, jonne silvotut rikolliset lähetettiin töihin kultakaivoksiin. Niin pelätty oli tämä Egyptin Siperia, että oli tavallista oikeuden edessä vannoa: »Jos minä valehtelen, niin silvotuta minut ja lähetä minut Aithiopian vuorikaivoksiin!» Toisen kerran vannottiin: »Jos minä valehtelen, niin en halua syödä enkä juoda, vaan kuolla tähän paikkaan», tai: »Jos rikon sanani, niin heitä minut krokodiileille!»

* * * * *

Kun puhutaan egyptiläisten oikeustajunnasta ja rangaistuksista, tulee luonnollisesti, kuten egyptiläisten sivistyselämän kaikista puolistakin, muistaa, että ollaan tekemisissä kolmetuhatvuotisen historian kanssa, joka on suunnattoman pitkä ajanjakso kansan kehityksessä. Kuinka jättiläismäisen muutoksen alaisena onkaan oikeustajunta omassa maassamme ollut ainoastaan niinä seitsemänä vuosisatana, jotka ovat kuluneet siitä, jolloin maakuntalakeja alettiin muistiin kirjoittaa! Verrattakoon niiden lainmääräyksiä meidän nykyisen rikoslakimme määräyksiin! Taikka — laajentaaksemme väliajan yli tuhatvuotiseksi — minkä suunnattoman muutoksen alaiseksi onkaan joutunut ei yksin aineellinen kulttuuri vaan koko elämänkäsitys sinä aikana, joka on kulunut viikinkiretkistä höyryn ja sähkön aikakauteen! Ja tämän ajanjakson pituus: jos Egyptin historiassa siirrymme saman verran ajassa eteenpäin vanhan valtakunnan historian alusta, emme silloin ole päässeet sen edemmäksi kuin keskimmäisen valtakunnan alkuun.

Kirjallisuutta:

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen: W.M. Flinders Petrie, Social life in ancient Egypt.

Tähän kappaleeseen: Wilhelm Spiegelberg, Studien und Materialien zum Rechtswesen des Pharaouen, reiches der Dynast. XVIII—XXI (c. 1500—1000 v. Chr.).