ARKEOLOGIEN PELASTUSTYÖ.

»On paljon ihmisiä», sanoo Carter, Tutankhamonin haudan esiinkaivaja, »jotka luulevat, että arkeologi viettää aikansa istumalla ja suloisesti paistattelemalla päivää silmäillen, miten toiset ahertavat hänen hyväkseen, ja että nämä toiset vaihteen vuoksi silloin tällöin asettavat hänen ylhäisesti katseltavakseen korin täynnänsä ihania muinaislöytöjä, joita ovat poimineet esille maasta.»

Itse asiassa arkeologi klassillisella maaperällä työskentelee lapio ja kuokka kädessänsä yhdessä työmiestensä kanssa alati pitäen heitä silmällä, etteivät he tekisi työtänsä varomattomasti. Ensimmäinen ja tärkein sääntö tieteellisessä kaivaustyössä on, että arkeologin on omin käsin poimittava jokaikinen löytö maasta. Varomaton ote voi helposti aiheuttaa vahinkoa, kun sitävastoin oikealla hetkellä käytetty konservoimisaine, kuten sula parafiinivaha, voi pelastaa esim. ikivanhan puuesineen, joka on niin lahonnut, että se muutoin hajoaisi heti, kun sitä yritettäisiin ilman muuta ottaa esiin maasta. Vaatteet, jotka ovat käyneet niin hauraiksi, että ne muuttuvat tomuksi, kun niihin koskettaa, voidaan jähmettyvän selluloidiliuoksen avulla poimia suurina paloina, joskaan ei kokonaisina pelastaa. Muutamat kankaat sitävastoin, varsinkin liina, jotka eivät ole joutuneet kosteuden tai jonkin muun tuhoavan vaikutuksen alaisiksi, voivat Egyptin haudoista löytyessään olla yhtä vahvoja, kuin jos ne olisi otettu juuri kangaspuilta.

Usein kuitenkin puuesineet ovat siinä määrin lahonneet, että kaikki pelastamisyritykset ovat toivottomia. Silloin on tärkeämpää kuin koskaan, että tiedemies itse on läsnä ja tekee piirustuksia ja ottaa valokuvia jätteistä ja suorittaa muut tavalliset tarkat kuvaukset. Voi sattua myöskin, että kaivettaessa tavataan esim. kultaa, fajanssia tai koristettuja norsunluulaattoja, jotka kerran ovat olleet tikarin kahvan katteena. Koska tämä oli puinen, se itse on lahonnut olemattomiin, mutta jos tehdään tarkkoja merkintöjä laattojen keskinäisestä asemasta, on monta kertaa mahdollista niiden nojalla päätellä kahvan muoto ja suuruus. Tällä tavoin voidaan aikaansaada kaunis rekonstruktio koko esineestä, sen sijaan että koko tulos kaivauksista muutoin olisi ollut toisiinsa sekaantuneita kulta-, fajanssi- ja norsunluusiruja vailla melkein minkäänmoista mielenkiintoa.

Sama on laita muumioarkkua avattaessa. Arkeologin tunnollisuutta ja kärsivällisyyttä koettelevat tällöin varsinkin helminauhat, joihin egyptiläiset eritoten olivat mielistyneet. Ei ole harvinaista, että saman muumion koristeena on useampia helminauhoja, pari helmiompeluvyötä ja lisäksi helminauhoja ympäri käsivarsien ja jalkanivelten. Tällaisissa tapauksissa on käytetty tuhansittain helmiä, mutta langat, joihin ne on pujoteltu, ovat poikkeuksetta mädäntyneet. Tästä huolimatta helmet yleensä ovat alkuperäisessä järjestyksessään kuolleen ruumiilla. Ne on siis heti pujoteltava lankaan uudelleen, ennenkuin niiden keskinäinen järjestys on sotkeutunut.

Tällaiset esimerkit osoittavat, kuinka tärkeätä on, että tieteellisesti koulutettu arkeologi itse on läsnä jokaista löytöä tehtäessä ja että hän tekee yksityiskohtaisen tarkkoja merkintöjä kaikista antiikkista esinettä koskevista seikoista sen löytöhetkellä, sillä vain täten löytö saa tieteellisen arvon. Vain täten käy nimittäin mahdolliseksi tehdä päätelmiä sen iästä ja asettaa se oikealle paikalleen suhteessaan toisiin samanlaisiin löytöihin. Ne laiminlyöntisynnit, joita vanhemmat kaivajat ovat tässä suhteessa tehneet, ovat riistäneet tieteeltä monta korvaamatonta mahdollisuutta tehdä varmoja aikamääräyksiä ja tutkia sivistyskehityksen kulkua. »On kieltämätön tosiasia», Carter sanoo, »että tietomme Egyptin muinaishistoriasta olisivat vähintään 50 % suuremmat, jos jokainen kaivaustyö olisi suoritettu suunnitelmallisesti ja tunnollisesti. Museoinemme kellareissa ja varastohuoneissa on kasoissa lukemattomia esineitä, jotka olisivat voineet antaa meille arvokkaita tietoja, jos olisivat voineet kertoa, mistä ne ovat peräisin. Siellä on joukoittain pakkalaatikoita toistensa päälle pinottuina, täynnänsä muinaisesineiden siruja ja pirstaleita, jotka helposti olisi voitu koota kokonaisiksi esineiksi, jos vain olisi ollut apuna joitakin lyhyitä tietoja siitä, missä olosuhteissa ne on löydetty.»

Toinen tieteellisen tutkimuksen peruslaki on sentähden: Kaikki löydöt on heti tavattaessa kuvattava, selostettava ja pikimmiten konservoitava, näin siksi, että korvaamattomat tiedonsaantimahdollisuudet eivät voisi hävitä jäljettömiin. Meidän aikamme arkeologisella retkikunnalla — ennen kaikkea niin runsaasti varustetulla kuin Tutankhamonin hautaa tutkivalla Carnarvon-Carterin, on sentähden apunaan huolellisesti valmistautuneita erikoisia asiantuntijoita piirustamista ja valokuvaamista sekä erilaisia tarkkoja säilöönpanemistöitä varten.

Liian pitkäksi kävisi tässä selostaa, miten kärsivällisyyttä koettelevia ja aikaa vieviä nämä työt voivat olla. Meidän on tyydyttävä valaisemaan oikein suoritettujen konservoimistoimenpiteiden arvoa viittaamalla kaikkiin niihin tieteellisiin rikoksiin, joita on tehty käsiteltäessä papyruskääröjä, joita on löytynyt Egyptin haudoista. Papyruslehdet ovat nimittäin usein niin hauraita, että ne hajoavat palasiksi, kun niitä yrittää purkaa levälleen. Senvuoksi on kääröt kiedottava kosteaan kankaaseen muutamiksi tunneiksi, kunnes kosteus on tunkeutunut läpi koko käärön. Sen jälkeen papyrus voidaan varovasti kierittää auki ja levittää lasilaatalle. Jos sellaista menettelyä olisi noudatettu esim. siihen erinomaisen arvokkaaseen Torinon museossa olevaan papyrukseen nähden, jossa oli lueteltuina kaikki Egyptin kuninkaat aina Meneksestä alkaen, niin minkä paljouden se olisikaan antanut meille sellaisia tietoja, jotka nyt ainiaaksi on menetetty, ja kuinka paljon epävarmuutta tieteeltä olisikaan säästynyt!

Mutta ei kyllin siinä, mitä tunnontarkka kaivausten suorittaja voi tehdä löytöjen pelastamiseksi ja tieteelliseksi luokittelemiseksi — hän voi useasti, jos saa nähdä muinaisesineen sen alkuperäisessä asemassa toisten esineiden läheisyydessä, tehdä tärkeitä johtopäätöksiä yksin tästä seikasta. Kuinka paljon muinaislöytöjä tavataankaan museoissa seuraavin otsakkein: »Todennäköisesti, keskimmäisen valtakunnan ajalta»! Niiden ikä olisi voitu täysin varmasti määrätä, jos kaivaustöitä olisi johdettu nykyaikaisten tieteellisten menetelmien mukaisesti ja siis alusta alkaen tarkoin pantu mieleen läheiset esineet, joiden ikä olisi ollut tunnettu.

Se mies, joka on käytäntöön ottanut ankaran tieteelliset menetelmät egyptiläisessä muinaistieteessä ja siten ansainnut kunnianimen »Tieteellisen egyptiläisen arkeologian perustaja», on englantilainen Flinders Petrie. Ennen hänen aikaansa muinaismuistojen etsiminen oli oikeastaan jonkinlaista rosvoilua tai harrastelijan tutkistelua.

* * * * *

Arkeologia ei tympäise mikään hänen tutkimustyössään. Ei yksin kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luusiru välttyisi hänen huomioltaan.[75] Ajatuksen kohdistumisesta niihin epämiellyttäviin aineisiin, joita hänen on käsiteltävä, pitää hänen kuten lääkärinkin suggeroitua vapaaksi kemiallisten kaavojen ja jaloa roomalaisten kieltä olevain ammattitermien tieteellisellä kaiulla. Usein arkeologi saa kaivaustöiden aikana asettua asumaan johonkin hautakammioon tai turvautua auringon kuivaamasta Niilin liejusta kyhättyyn savimajaan. Teltassa asuminen voisi nimittäin käydä liian vaaralliseksi erämaassa, missä jääkylmä yö usein seuraa kuumaa päivää.[76]