KERETTILÄISKUNINGAS EKHNATON, »HISTORIAN ENSIMMÄINEN PERSOONALLISUUS».

Omituinen vallankumouksellinen hahmo Egyptin ikivanhoillisen kansan vanhoillisten hallitsijoin joukossa on Amenhotep IV, omituisimpia ja arvoituksellisimpia persoonallisuuksia, mitä koskaan on valtaistuimella istunut, tunteellinen, haaveksiva luonne, sydämellinen ja onnellinen perhe-elämässänsä. Häntä kiinnostivat enemmän filosofia ja teologia kuin valloitukset ja valtiollinen toiminta. Hänen elämänsä pyrkimyksenä oli egyptiläisten monijumalaisuuden lopettaminen. Polyteismi[50] oli täällä oikeastaan muistoa esihistorialliselta ajalta, jolloin Egyptissä oli joukko pikkuvaltioita, jokaisella oma suojelusjumalansa, jota tavallisesti palveltiin ja kuvattiin jonkin eläimen muotoiseksi. Varhain egyptiläiset kuitenkin alkoivat osoittaa jumalallista palvelusta myöskin auringolle, ja vähitellen kaikki eniten palvellut paikallisjumalat rinnastettiin auringonjumalan Ran kanssa. Luonnollinen jatko tälle kehitykselle olisi ollut, että monet paikallisjumalat olisivat sulaneet yhdeksi ainoaksi jumalaksi. Mutta tällaisen kehityksen voimakkaana esteenä olivat papit. Olihan jokaisella jumalalla rikkaat temppelinsä ja omat papistonsa, jolla oli voimakkaat hierarkkiset[51] ja taloudelliset etunsa valvottavana. Ja kuta mahtavampi jokin papisto oli, sitä taipumattomampi se oli kaikkeen, joka olisi voinut riistää siltä sen suositun erikoisaseman.

Mahtavin pappisvalta oli Thebassa. Kun tästä kaupungista tuli faaraoiden hallituskaupunki, oli sen jumala Amon samalla tullut Egyptin mahtavimmaksi jumalaksi. Häntä ei ainoastaan rinnastettu auringonjumalaan, vaan hän suli vähitellen tämän kanssa yhteen yhdeksi jumaluudeksi: Amon-Raksi. Hänen pappinsa olivat kaikkien monoteististen pyrkimysten vannoutuneita vastustajia, jolleivät nämä pyrkimykset olisi tehneet heitä itseänsä vieläkin mahtavammiksi. Mutta tekemällä Amon-Ran ainoaksi jumalaksi Amenhotep IV ei pyrkinyt lakkauttamaan monijumalaisuutta. Päinvastoin yksi vaikuttimista — monien mielestä kenties voimakkain motiivi — hänen monoteistisissä harrastuksissansa oli pyrkimys nujertaa thebalainen hierarkia, joka uhkasi kehkeytyä vaaraksi valtakunnan yhteydelle, ja vahvistaa kuninkaan valta-asemaa peruuttamalla temppelien omaisuutta kruunulle.

Sitä jumalaa, jonka ympärille Amenhotep tahtoi koota koko Egyptin kansan, symbolisoi aurinko, »suuri Aton», kaiken elämän lähde. Atonin kunniaksi hän hylkäsi Amenhotep nimensä, joka merkitsee »Amon on tyytyväinen», ja otti nimekseen Ekh-n-Aton, »Atonille on mieluista».

Kun nyt Theban nuori reformaattori katseli kaikkia niitä valtavia temppeleitä ja muistomerkkejä, joita hänen isänsä ja esi-isänsä olivat rakentaneet Antonille, hän tunsi »mielensä masentuneeksi». Ja hän päätti rakentaa Atonille uuden kaupungin, josta oli tuleva myöskin kuninkaan hallituskaupunki. Hän valitsi tähän tarkoitukseen 20 penikulmaa Thebasta pohjoiseen olevan paikan, joka nyt tunnetaan El Amarnan nimellä. Tänne hän rakensi temppelin auringonjumalalle ja itsellensä palatsin. Nämä hän sisusti sellaisella loistolla ja komeudella, että sitä nykyisin voi vain heikosti aavistella. Uutta kaupunkia hän nimitti »Taivaanrannan kaupungiksi» tai Atonin asunnoksi.

Ekhnaton ei palvellut jumalaansa samalla tavoin kuin Amonin papit, jotka toimittivat uhrinsa temppelin kaikkein pyhiin massa, jonne päivänvalon sädekään ei päässyt tunkeutumaan. Hän sitävastoin uhrasi alttarilla, joka oli pystytetty paljaan taivaan alle, itsensä auringon edessä, joka symbolisoi hänen jumalaansa. Eikä koskaan Ekhnaton sallinut tehdä kuvaa siitä jumalasta, jota hän palveli. Atonia esitti vertauskuvallisesti ainoastaan auringonkehrä, jonka elämääantavat säteet päättyivät kukin ojennettuun käteen. Ihmiset eivät koskaan ennen olleet ajatelleet jumalaa kuvittelematta häntä ihmisen tai eläimen muotoiseksi. Kun juutalaiset jotakin vuosisataa myöhemmin pääsivät tietoon yhdestä ainoasta jumalasta, he ajattelivat hänet kävelemässä illan viileydessä huvipuistossaan, kasvot ja jäsenet kuin ihmisellä — sillä olihan hän luonut ihmisen »omaksi kuvakseen».

Atonin jumala oli hyvyys itse, »rakkaudesta rikas isä sille, minkä hän oli luonut». Hänen rakkautensa riitti pienimmällekin oliolle; hänen korvansa kuuli yksin »kananpoikaakin, joka piipittää munassa». Ei koskaan kuulla, että Aton voisi vihastua kuten Jahve ja puhua ukkosen jyrinässä. Aton oli rauhan lempeä jumala. Ekhnaton oli maailmanhistoriassa ensimmäinen, joka saarnasi ihmisyyttä toisia kansoja kohtaan, ja hän saarnasi sitä valtaistuimelta.

Eräästä El Amarnan haudasta on löytynyt temppelihymni Atonin kunniaksi, joka kuuluu ylevähenkisimpiin koko antiikin kirjallisuudessa. Kaikki viittaa siihen, että Ekhnaton on sen itse sepittänyt. Esitämme tässä osan siitä:

Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella, oi elävä Aton, kaiken alku! Kun Sinä nouset itäisellä taivaanrannalla, sinä täytät kaikki maat kauneudellasi, sillä kaunis olet Sinä, suuri ja loistava korkealla maan yllä. Sinun säteesi syleilevät maita, jotka Sinä kaikki olet luonut.

Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle, maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut. Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan, kaikki käärmeet pistävät; pimeys vallitsee, maata verhoaa hiljaisuus. Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut levolle taivaanrannalla.

Mutta valoisaksi käy maailma, kun Sinä nouset näkyviin. Kun Sinä säteilet päivisin kuin Aton, niin pimeys kaikkoaa. Kaikki karja käy riemuiten laitumella, kaikki puut ja taimet kukoistavat, linnut leijailevat ulos pesistään kohottaen siipensä Sinua palvelemaan. Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien, kaikki siivekkäät lentelevät. Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille. Laivat purjehtivat myötä- ja vastavirtaan; kaikki tiet ovat avoinna, kun Sinun sarastuksesi aika on tullut. Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi, sillä veden syvyyksiinkin Sinun säteesi tunkeutuvat. — — —

Kuinka moninaiset ovatkaan Sinun työsi! Ne ovat kätketyt meiltä. Oi Sinä ainoa jumala, jonka valtaa ei kellään muulla ole, Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa: ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet, kaiken, mitä maan päällä on ja jalkojensa varassa liikkuu, kaiken, mitä korkeudessa on ja siipiensä kannattamana lentää, Syyrian ja Nubian maat ja Egyptin maan. Sinä asetat kunkin hänen paikallensa ja annat hänelle, mitä hän tarvitsee. Kullakin on, mikä hänen omaansa on, ja hänen päivänsä ovat luetut. Kansat puhuvat moninaisia kieliä, ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset, sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa. Sinä loit Niilin manalaan[52] ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan, että se tuottaa elämää ihmisille.

Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin, että se ihmisten päälle lankeaisi ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri, ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa välillä. Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi ikuisuuden Herra!

Me voimme kuvitella, että tätä uskonharrasta laulua oli tapana harpun säestyksellä laulaa Atonin temppelissä auringon noustessa ja laskiessa.

Jos vertaa tätä ylistyslaulua vanhempiin egyptiläisten hymneihin Osirikselle ja muille jumalille, käy ero huimaavaksi. Nämä laulut ovat miltei yksinomaan yksitoikkoisia luetteloita jumalan lukemattomista nimistä ja lisänimistä ja hänen monista pyhätöistään, kaikki sekoitettuna täyteen jumalaistarullista abrakadabraa.[53]

Verrattomasti paljon korkeammalla ovat sen sijaan auringonjumalan Ran vanhat hymnit, jotka osaksi ovat peräisin vanhan valtakunnan ajalta. Niihin Atonin hymni aivan ilmeisesti osittain pohjautuu, noihin ikivanhoihin kuvauksiin, miten kaikki elävät olennot riemuitsevat auringon noustessa, ennen kaikkea — egyptiläisten käsityksen mukaan — auringonjumalan pyhät eläimet, babiaanit, jotka ojennetuin käsin tervehtivät nousevaa taivaankappaletta.[54] Näiden hurskasten ja viisaiden eläinten lavoin ihmisenkin tulee käyttäytyä ja sanoa nousevalle auringolle: »Me palvomme sinua, oi Ra, sinun noustessasi ja sinun laskeutuessasi. Sinä nouset ja säteilet jumalain kuninkaaksi kruunattuna. Sinä olet taivaan ja maan herra. Sinä loit Niilin, sinä teit veden ja annoit elämän sille, mitä siinä on, sinä rakensit vuoret ja sait ihmiset ja karjalaumat syntymään.»

Toisessa hymnissä Rata verrataan kauniiseen nuorukaiseen. »Kun hän nousee, ihmiset saavat uutta elämää ja jumalat tervehtivät häntä riemuiten. Häntä babiaanit palvovat, ja kaikki villit eläimet häntä ylistävät. Ja jumalaa rukoillaan sanoen: »Ne, jotka ovat Sinun venheessäsi[55], riemuitsevat Sinusta, ja Sinun laivamiehesi iloitsevat. Ja sydämesi, oi Sinä jumalain herra, iloitsee niistä, jotka olet luonut, sillä he osoittavat Sinulle kunnioitustansa. Taivaan jumalatar loistaa sinenä Sinun vierelläsi ja taivaanjoen jumala tanssii Sinun edessäsi säteillänsä. Kuule minuakin, että minä saisin nähdä Sinun kauneutesi!»

Ja kun Amon egyptiläisten uskonnossa sulautui yhteen auringonjumalan kanssa ja tuli Amon-Raksi, häntä ylistettiin hymnissä siksi,

»joka tuo yrtit karjan syötäväksi ja hedelmiäkantavat puut ihmisille, joka antaa joen kaloille ravinnon ja taivaan linnuille ruoan, joka antaa munassa olevalle kananpojalle elämän ja pitää elossa madon toukat, joka antaa hiirille, mitä ne loukoissansa tarvitsevat, ja elättää puitten linnut.»

Mutta huolimatta tällaisista yhtäläisyyksistä Ralle omistettujen hymnien ja Atonin hymnin kesken, niiden välillä on kuitenkin suuri juopa. Sillä Rankin hymneissä mytologiset viittailut sekaantuvat tavantakaa itsensä jumalan ylistykseen. Atonin hymni sitävastoin on täysin vapaa kaikesta mytologisesta painolastista. Siinä on raikasta luonnoniloa, ja ennen kaikkea hymnin sepittäjä on toteuttanut jumalykseyden käsitteen, kun sitävastoin Ralla on muita jumalia alaisinansa ja rinnallansa.

Lähempää sukua Atonin hymni on psalttarille. Vertailu osoittaakin monta osittain vallan täydellistä yhtäläisyyttä Daavidin 104:nnen psalmin kanssa.

Joka voi korkeinta olentoa kuvailla niin hurmioitunein sanoin kuin Atonin hymneissä, hän on varmasti luonnostaan jumalarmoitettu profeetta. Mutta mistä tämä ihmeellinen näkemys on hänessä herännyt aikana, jolloin ihmiskunta oli vajonnut taikauskon ja epäjumalanpalveluksen pimeyteen? Tämä kysymys vie meidät alalle, missä ymmärryksemme lakkaa vastausta antamasta ja mystillinen, tutkimattomissa oleva alkaa. Sillä Ekhnatonilla, kuten kaikilla profeettaluonteilla, oli yksinomaisena opastajanansa hänen omat sisäiset elämyksensä. »Oi Herra, kuinka monet ovatkaan sinun työsi!» nuori auringonpalvoja tavantakaa huudahtaa. Ja niinkuin heprealainen psalmista lauloi: »Herra on minun paimeneni; ei minulta mitään puutu», niin Ekhnatonkin huudahti sydämensä kyllyydestä: »Sille, jonka sydämessä Sinä olet, ei köyhyyttä ole olemassa.»

Ekhnaton hankki oppilaitakin uudelle uskonnollensa. Amarnan haudoissa on useita piirtokirjoituksia, jotka kertovat, miten kuningas keskusteli ystäväinsä kanssa uskonnollisista asioista. »Jo varhain aamulla hän opetti minua», monet hänen ylimyksistänsä sanovat. Ympäristöänsä valitessaan tämä vallankumouksellinen luonne osoittautui hyvin ennakkoluulottomaksi. Hän ei suuria välittänyt aristokraattisista perintätavoista, vaan valitsi monet ystävistänsä talonpoikain joukosta. Ekhnatonista sanottiin, että hän »teki vähäpätöiset ruhtinaiksi». Hänelle oli tärkeintä, että he tunsivat kiinnostusta »oppiin», kuten uutta aurinkouskontoa nimitetään El Amarnan hautakirjoituksissa. Ekhnaton osoitti huomiota erityisesti niille virkamiehille, jotka olivat »noudattaneet oppia».

Alkaa kumminkin hiukan arveluttaa, mikä oikeastaan oli syvin syy asianomaisten kääntymykseen, kun tarkemmin tutkiskelee hautojen seinäin kuvia ja näkee siellä usein haudan omistajan kuvatuksi seisomassa Ekhnatonin edessä vastaanottamassa runsaita lahjoja: kultaisia kaulaketjuja, sormuksia ja muita kultakoristeita. Haudassa, jossa uuden opin kannattaja lepää, saamme lukea: »Herrani on antanut minulle korkeita kunniapaikkoja, koska olen seurannut hänen oppiansa elämässäni, ja minä kuulen hänen sanojansa alati.» Proselyytit[56] eivät väsy vakuuttamasta, kuinka vilpitön heidän uskonsa on, kuinka he ovat »totuuden täyttämiä ja vihaavat valhetta.»

* * * * *

Sama kuningas, joka tahtoi toimia uskonnollisena reformaattorina, halusi vapauttaa myöskin taiteen niistä kahleista, joihin ikivanha tapa ja traditio sen oli sitonut.

Virallinen egyptiläinen taide oli jäykässä liikkumattomuudessaan aina alkuperänsä leimaamaa. Se oli nimittäin alusta alkaen hauta- ja temppelitaidetta: siitä sen juhlallisen yksitoikkoinen muoto. Taiteilijan tehtävänä oli ensi sijassa koristaa vainajan lepopaikka kuvilla, joiden tarkoituksena oli luoda uusi maailma hänen ympärilleen.

Mutta mitä apua oli kaikista noista kuvista, kun manallemenneet eivät saaneet levätä rauhassa julkeilta haudanhäpäisijöiltä! Niitä vastaan ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Heidän väkivallantekonsa oli varmaan lähinnä syynä siihen, että heräsi ajatus varustaa vainajan ruumis sijaisella. Hautoihin ja kuolintemppeleihin asetettiin siis yksi tai useampia vainajan kuvapatsaita, joille papit maagillisin menoin juhlallisesti antoivat elämän ja muuttivat ne sielun pakopaikoiksi. Siten egyptiläinen veistotaide ei alkujaan ole syntynyt esteettisestä luomisilosta, vaan uskonnollisista vaikuttimista.

Ankarain sääntöjen sitoman virallisen taiteen rinnalla oli kumminkin vapaampia taidesuuntia, jotka ovat sukua sille taiteelle, joka vanhan valtakunnan aikana loi sellaisia erinomaisen todellisuustuntuisia kuvapatsaita kuin »Kylävouti» ja »Kirjuri». Mutta näitä vapaampia taidesuuntia ei pidetty hienoudessa lainkaan viralliseen taiteeseen verrattavina, ennenkuin kuningas Ekhnaton otti ne kuninkaalliseen suojaansa.

El Amarnassa on äskettäin kaivettu esille kuningas Ekhnatonin palatsin jätteitä, ja muinaisen »Taivaanrantakaupungin» edustalta on löytynyt kuninkaallisen huvilinnan rauniot sekä keinotekoisin järvin varustettuja puistoja, missä lootuksen ja liljojen juuret kertovat, kuinka ihanan kauniita ne kerran ovat olleet. Itse palatsista on löytynyt lattiapäällystää, jossa on hyvin kiintoisia maalauksia. Japanilaisia mestareita muistuttavalla varmuudella taiteilija tuo ilmi pikku vasikan leikkisät ruumiinliikkeet, kun se virmana hyppelee punakukkaisella nurmella, lintujen siivenräpytyksen, kun ne kohoavat lentoon, ja niiden lepatuksen laskeutuessa. Kasvitkin vaikuttavat siinä eläviltä, ja kukat taivuttavat vanojansa sillä ihmeellisellä sulolla, joka on elämälle ominaista.

Näin uuden faaraon henki on ulottanut vallankumouksellisen vaikutuksensa myöskin taiteeseen, vapauttanut sen tradition ehkäisevistä kahleista ja antanut sille ilmaa siipien alle. Sama elävä, todellisuustuntuinen taidesuunta kohtaa meitä El Amarnan hovi- ja virkamiesten haudoissa. Kaikki kuvat on täällä omistettu uuden auringonjumalan ja kuninkaallisen perheen ylistykselle. Mutta se tapahtuu kokonaan uudella tavalla. Ennen oli tapana kuvata kuningas puolijumalaksi, uhraamassa jumalille tai tuhoamassa vihollisiansa tai järkähtämättömän arvokkaana istumassa valtaistuimellaan. Näyttää, kuin hymyily ei koskaan olisi väreillyt kuninkaallisilla huulilla, joiden ainoa tehtävä oli käskyjen jakeleminen. Tällä ei kumminkaan ole tahdottu sanoa, ettei tyyliä olisi myöskin egyptiläisten jättiläispatsaiden järkkymättömässä levossa ja niiden ryhdin ankarassa yksinkertaisuudessa. Siten ne on nimittäin viritetty sopusointuun niiden levollisten ja ylevien piirteiden kanssa, jotka ovat ominaisia niille rakennuksille, joiden yhteyteen ne kuuluvat. Perinnäisillä egyptiläisillä taideteoksilla on oma erityinen tunnelma-arvonsa.

Mutta El Amarna-taide on meitä nykyajan ihmisiä suunnattoman paljon lähempänä, sillä siinä korostetaan faaraon puhtaasti inhimillisiä puolia. Kun hänet kuvataan vaunuissansa seisoen ohjaamassa tulisia varsojansa, pääsevät hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä mukaan vaunuihin. Pikkuinen on saanut tehtäväkseen pidellä isän nuolikoteloa, ja kuningatar ei anna näyn julkisuuden peloittaa itseänsä ilmaisemasta ihastustansa suudelmassa.

Ekhnatonilla on aina vaimonsa ja lapsensa ympärillänsä, ja kernaasti hän suo meille silmäyksen onnelliseen kotielämäänsä. Huoneessa, jonka kattoa kannattavat sirot papyrusmuotoiset pilarit, kuningas ja kuningatar istuvat leikkien pikku tyttöjensä kanssa. Ekhnaton pitää itse vanhinta prinsessaa käsivarsillaan ja suutelee häntä. Toinen pikku tyttö istuu jokeltaen äidin polvella nuorimman leikkiessä kuningattaren kruunusta riippuvilla koristuksilla. Ei koskaan ennen eikä jälkeenpäin ole uskallettu näin kohottaa sitä huntua, joka kunnioittavasti on vedetty faaraon yksityiselämää verhoamaan.

Toinen El Amarnan hautakuva esittää meille kuninkaan ja kuningattaren ruokailemassa. Kuningas syö paistettua kyyhkystä, joka hänellä on kädessään, ja kuningatar juo herkullisen muotoisesta kupista. Valitettavasti maalaus on niin rikkoutunut, ettemme voi erottaa siitä muita yksityisseikkoja.

Kolmannessa kuvassa näemme kuninkaan ja kuningattaren juomassa kauniista kulta-astioista pikku prinsessojen innolla käyttäessä hyväkseen kukin koristetulla pöydällä olevaa hedelmälautasta. Yksi heistä seisoo äidin jakkaralla ja pitää häntä kädestä pistäessään luumua suuhunsa. Taikka me näemme kuningattaren ojentavan puolisonsa haisteltavaksi tuoksuvaa kukkaisvihkoa, niin, saammepa nähdä hänet istumassa miehensä kuninkaallisella polvella ja hellästi painautuvan häntä vastaan. Toisessa kuvassa taasen pikku lapset ovat asettuneet tyynylle äidin jalkojen juureen ja hyväilevät toisiaan kaikessa ikänsä viattomuudessa. Pieni herttainen pystykuva esittää kuningasta, joka istuu keinutellen polvellansa pikku tyttöstänsä ja suudellen häntä.

Yksin niin juhlallisessa tilaisuudessa, missä kuningas valtionarvomerkit kädessään kulkee kullatussa loistokantotuolissa ottamaan vastaan Syyriasta, Aithiopiasta ja muista alusmaista tulevia veroja, arvokkuus sallii sellaisen välittömyyden piirteen, että kuningatar ihastuttavan suloisesti kietoo kätensä hänen vyötäisilleen kaiken maailman nähden. Ja kun he sitten ovat asettuneet paikoilleen kaksoisvaltaistuimelle, kuningattaren oikea käsivarsi on jälleen kiertyneenä puolison vyötäisten ympärille vasemman käden pitäessä hänen kädestänsä. Pikku prinsessat ovat valtaistuimen ympärillä. Eräs heistä pitää käsissään nuorta gasellia ja toinen pikku prinsessa hyväilee sen päätä.

Sellaisissa virallisissa kuvissakaan, jotka esittävät kuningasta palatsissansa jakamassa virkamiehillensä suosionosoituksina kallisarvoisia kaulavitjoja, taiteilija ei voi pidättyä siitä luontevan ilon suomasta virkistyksestä, jota edustavat pikku prinsessat, jotka niin somasti ilmaisevat lapsellista ihastustansa, ja palvelijat, jotka hyppelevät ilon huumassa.

Rakkaus kotielämää ja auringonpalvelusta kohtaan loistaa esiin kaikkialta uuden taiteen luomista ja se antaa sille samalla kertaa hartaan ja hienostuneen leiman.

Tämän uuden taidesuunnan realistinen piirre ilmenee myöskin kuninkaan kuvaamisessa. Taiteilijat esittävät hänen kuvansa juuri sellaisena, jollaisena he hänet näkevät, ilman ihannoimista, mikä aikaisemmin kuului hyvään sävyyn. Koskaan Egyptin kuningasta ei ole kuvattu niin arkailemattoman muotokuvamaisesti. Näyttääpä välistä siltä, kuin olisi tahallaan liioiteltu piirrettäessä hänen kapeaa, kurotettua kaulaansa, pitkää leukaa ja hintelän degeneroitunutta hahmoansa ohuine pohkeineen, mutta sitä täyteläisempine reisineen. Ja faarao itse hyväksyi tämän arkailemattoman suorasukaisen tavan, millä käsiteltiin kuninkuutta, tavan, joka ennen Ekhnatonin aikaa oli ollut luvallista vain »tavallisiin ihmisiin» nähden. Tässä on tapahtunut taiteessa samanlainen demokraattinen kumous kuin sosiaalisellakin alalla. Ei enää ihannoituna, persoonattomana puolijumalana, vaan ihmisenä »auringonjumalan poika» esiintyy siinä meille. Me näemme hänet edessämme yksilönä, kuin muotokuvassa. Uusi taidesuunta on syntynyt uuden uskonnonperustajan vaikutuksesta.

* * * * *

Ekhnatonin voimakkaat aatteelliset harrastukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan onneksi enemmän hänelle itselleen kuin hänen kansalleenkaan. Kenen on hallittava maata ja valtakuntaa levottomina aikoina — ja sitähän ovat enemmän tai vähemmän kaikki ajat tässä tulivuorimaailmassa — hän tarvitsee sitkeää, ulospäinsuuntautuvaa voimaa, paljon suurempaa, kuin mitä oli tässä kuolevan kuningassuvun hienostuneessa vesassa. Ekhnatonin harrastukset olivat, joskaan eivät kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi osaksi suuntautuneet sisäänpäin, uskonnollisiin ja esteettisiin arvoihin. Missä määrin hänen uudistusintoonsa liittyi politiikkaa, on, kuten edellä on viitattu, mahdotonta mennä varmasti sanomaan. Varmaa on vain, että hän todellisella kiihkolla vainosi vanhoja paikallisjumalia, kuten Osirista ja Hathoria, mutta ennen kaikkea Antonia. Hänen nimensä ja kuvansa Ekhnaton koetti kaikkialta hävittää temppelimuureista, pystykuvista ja muista pikku esineistä, joihin se oli piirretty. Vieläpä vainajain lepokammioihin Ekhnatonin miehet tunkeutuivat kuninkaan käskystä kostamaan vihatulle Antonille. Syvälle Nubiaan ulottui jumalan temppelipiirtokirjoitusten vainoaminen. Mutta tällä tavoin Ekhnaton oli saanut Amonin mahtavan papiston verivihollisekseen. Ja kun tämän lisäksi voimakkaat ulkonaiset viholliset hyökkäsivät Egyptin alusmaiden kimppuun, niin »kerettiläiskuninkaan» uudistuspyrkimykset olivat tuomitut juoksemaan hiekkaan.

Sillä uskonnollisissa ja esteettisissä harrastuksissaan Ekhnaton löi laimin ulkopoliittiset tehtävänsä. Tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun Vähässä-Aasiassa oli syntynyt voimakas valtakunta, heettiläisten perustama, merkillisen kansan, joka on yksi maailmanhistorian suuria kansatieteellisiä kysymysmerkkejä. Seemiläisiä he eivät olleet, eivät myöskään indoeurooppalaisia, vaan luultavasti sekakansaa, jonka kieli näyttää olleen indoeurooppalaista. Vasta aivan viime aikoina on kyetty tulkitsemaan tätä kieltä — kuitenkin vain pääpiirteissään —, mikä onnistui lukuisissa savitauluissa olevain piirtokirjoitusten avulla, joita vuosina 1906—1907 kaivettiin esiin heettiläisten muinaisesta pääkaupungista, nykyisestä Vähän-Aasian sydämestä, vaikeapääsyisessä vuoristossa sijaitsevasta Bogasköistä ja muista muinoisista heettiläisten kaupungeista. Bogasköissä tavattiin muun muassa heettiläisten valtionarkisto, ja onneksi asiakirjat oli kirjoitettu babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella. Muutoin ei vielä tänä päivänäkään tiedettäisi, mitä ne sisältävät, koska heettiläisten omat kirjoitusmerkit, jonkinlaiset hieroglyfit, kaikista selityksistä huolimatta yhäkin ovat selvittämättä ja siis tekevät mahdottomaksi sen rikkaan ainehiston käyttämisen, mikä koossa ollen voisi valaista heettiläisten sivistyshistoriaa.

Yli puolen vuosisadan ajan teräväpäiset tutkijat ovat vaivanneet aivojansa näiden kirjoitusmerkkien selitysyrityksillä. Onnetonta on, ettei ole löytynyt sentapaista avainta, mikä auttoi kielentutkijat lukemaan hieroglyfi- ja nuolenpääkirjoitusta, nimittäin rinnakkaistekstiä jollakin ennestään tunnetulla kielellä.

Heettiläiset olivat hyvin pelättyjä sodassa, varsinkin sen kauhean hävityksen vuoksi, mitä heidän nopeasti kiitävät sotavaununsa aikaansaivat. Jo 20:nnellä vuosisadalla e.Kr. he olivat levittäneet pelkoa ja kauhua Babyloniaan. Nyt he uhkasivat myöskin Egyptin suurvalta-asemaa. Se oli kauhistavin vihollinen, mitä Egyptillä koskaan oli ollut, sillä heettiläiskansalla oli tuohon aikaan koko Aasian vahvin sotavoima, ja heillä oli rautaisia aseita, kun egyptiläiset sitävastoin vielä olivat pronssikauden asteella.[57] Egyptin kuninkaan pohjoisessa Syyriassa olleista vasalleista heettiläiset ahdistivat toista toisensa perästä. Ja heettiläisten vallatessa faaraon alusmaita Syyrian pohjoisosissa, heprealaiset virtasivat erämaista Syyrian eteläosaan.

Monet ahdistetuista alaruhtinaista pysyivät mahdollisimman kauan uskollisina faaraolle, mutta Ekhnatonin rauhanrakkauden tuntien useat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja luopuivat. Senluontoiseen väkeen ei vaikuttanut kunnioitusta herättävästi jumala, joka oli lempeä ja hyvä kaikkia ihmisiä kohtaan. He eivät tahtoneet tietää muusta jumalasta kuin siitä, joka voi johtaa heitä taistelussa ja voittaa toisten heimojen jumalat. Raivoava Baal, kauhistava Ishtar, kas ne olivat heidän mieleisiänsä jumalia. Kuinka he halveksivatkaan sitä jumalaa, jota Ekhnaton sanoi »Ainoaksi»!

Ne syyrialaiset kaupunkiruhtinaat, jotka pysyivät faaraolle uskollisina, tämä jätti avutta, jota he niin liikuttavin sanoin anoivat. El Amarna-arkisto antaa puhuvia todistuksia heidän epätoivostaan. Niinpä kirjoittaa faaraon vasalli, jolta vihollinen oli riistänyt kaikki kaupungit kahta lukuunottamatta, joista toisessa hän on piiritettynä: »Katso, niinkuin lintu, joka riippuu ansassa, niin olen minä Gublassa. Ja talonpoikien pellot ovat niinkuin nainen, jolla miestä ei ole — niin ovat ne hedelmättömiä ja autioita. Niinpä kuule, herrani, palvelijasi sana ja lähetä minulle pian apua! Muuten minun on luovutettava kaupunki ja poistuttava sieltä.» Lopuksi, sittenkuin hän lukemattomia kertoja on rukoillut apua faaraolta, hänen täytyy valittaa: »Minä olen kirjoittanut kuninkaalle, minun herralleni, mutta hän ei ole tahtonut kuulla sanojani.» Mutta tulosta ei ollut enemmän tästä valittelusta kuin siitä sanomastakaan, joka hänen pian sen jälkeen täytyi lähettää faaraolle, että hänellä oli nyt vain yksi kaupunki jäljellä. Pian oli senkin antauduttava.

Ja Jerusalemin ruhtinaalta kuuluu seuraava valitus: »Tietäköön kuningas, että kaikki maat sortuvat ja että minua vastaan vallitsee viha! Niinpä huolehtikoon kuningas maastansa! Gazri, Askalon ja Lakis ovat antautuneet heprealaisille ja antaneet heille ruokaa, öljyä ja kaikkea, mitä he tarvitsevat. Lähettäköön siis kuningas sotajoukkoja taistelemaan niitä kansoja vastaan, jotka ovat menetelleet häpeällisesti kuningasta, minun herraani vastaan!»

Sillä aikaa Egyptin pääkaupungissa temppelit kaikuivat ylistyslauluista maailmanvaltakunnan uuden jumalan kunniaksi — mutta itse tätä maailmanvaltaa ei enää ollut olemassa.

Kun verot jäivät tulematta Aasiasta, heikkeni faaraon taloudellinen asema sekä ulospäin että omassa maassa. Kun hän ei enää voinut tuhlailla armonosoituksia kannattajilleen, laimeni näiden into. Sen sijaan hänen valtakunnansisäiset vihollisensa tunsivat asemansa sitäkin varmemmaksi. Faaraolla ei ollut nyt yksinomaan Theban papisto vastassaan, vaan kun hän antoi käskyn, että kaikkien muidenkin jumalain nimet piti hävitettämän kuten Amonin, piti melkein koko Egyptin kansa kuningasta »kerettiläisenä». Jokaisella maankolkallahan oli oma jumalansa, jolle kansa oli tottunut uhraamaan ja rukouksensa kantamaan. Mutta tämä Aton, jota faarao oli käskenyt kansan palvella, oli jossakin äärettömän kaukana. »Hän ei istunut heidän kanssansa lieden ääressä padassa kiehuvaa ruokaa vartioimassa; hän ei soittanut huilun suloisia säveleitä rannan kaislikossa, hän ei tuonut kauniita lahjoja äskensyntyneille lapsille», käyttääksemme erään Ekhnatonin aikaisen kuvauksen sanoja.

Laajat kansankerrokset eivät uskaltaneetkaan erota vanhoista jumalistaan, varsinkaan ei Osiriksesta, joka oli auttaja ja suojelija kuolemanvaltakunnan synkässä maailmassa. Hänessä he riippuivat hartaasti kiinni, eikä mikään muu jumala voinut heidän silmissään korvata häntä. Ekhnaton sai kokea, kuinka mahdotonta on yhdellä iskulla muuttaa kokonaisen kansan tavat ja sen syvälle juurtunut usko. Aton-opista ei koskaan tullut muuta kuin idealisti Ekhnatonin ja häntä kannattavan pienen hovipiirin lempiaate. Egyptin kansan uskontoa siitä ei koskaan tullut.

Pian ottivat vanhain jumalain mahtavat papit kansan johdon käsiinsä, ja heihin liittyi myöskin sotajoukko, joka harmikseen näki, miten sotakunnia oli taantumassa. Kaikki nämä yhteiskuntaluokat yhtyivät toivomukseen saada valtaistuimelta kukistetuksi kuningaspalatsin vihattu uneksija. Ekhnatonin onnistui tosin pitää puolensa heitä vastaan, mutta hänen viimeinen aikansa oli huolta täynnä. Hän kuoli noin 1360 e.Kr. seitsemäntoista vuotta hallittuaan.

Palavana kumoajana ja rohkeana uudistajana Ekhnatonin kiintoisa hahmo kohtaa meitä traditiolle uskollisten, persoonallisesti värittömien faaraoiden pitkästä rivistä ja esittää ajatuksia, jotka kohoavat hänen aikalaistensa näköpiiriä hyvin paljon korkeammalle. Vasta heprealaisten keskuudessa, seitsemän tai kahdeksan vuosisataa myöhemmin, eivät sellaiset miehet enää ole yksinäisiä ilmiöitä. Ekhnaton on maailmanhistorian ensimmäinen idealisti ja ensimmäinen persoonallisuus.

Mutta tämän henkilön muiston hänen vihollisensa koettivat tyystin hävittää Egyptin historiasta. Tuskin tämä rohkea uudistaja oli poistunut ajasta, kun jo vanhan jumalaisuskon kannattajat papit etunenässä alkoivat rynnäkön hänen työtänsä vastaan ja pakottivat hänen vävynsä ja toisen seuraajansa, Tutankhamonin, jättämään »kerettiläiskuninkaan» kaupungin autioksi.

Vuonna 1907 tavattiin syrjäisessä kalliononkalossa Kuningasten laaksossa muumio, joka oli niin kosteuden turmelema, että ainoastaan luuranko oli jäljellä. Koska sieltä löytyi myöskin osa kuningatar Tejen hautavarustuksia, luultiin aluksi, että oli löydetty hänen jätteensä; mutta nykyisin kallistuvat useimmat asiantuntijat enemmän siihen mielipiteeseen, että se on Ekhnatonin muumio, jonka Tutankhamon on sinne vienyt turvaan, kun hänen itsensä täytyi jättää »Taivaanrantakaupunki».

Kirjallisuutta:

Arthur Weigall, Farao Achnaton, den förste individen i historien (ruotsinnos englannin kielestä).

H. Schäfer, Religion und Kunst von El Amarna.

Eduard Meyer, Reich und Kultur der Chetiter.

Hugo Winckler, Nach Boghasköi! (»Der alte Orient» 1913.)

Johannes Friedrich, Die hethitische Sprache. (»Zeitschrift der Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)

Johannes Friedrich, Aus dem hethitischen Schrifttum. (»Der alte Orient» 1925.)

E. Farrer, Die Inschriften und Sprachen des Hattireiches. (»Zeitschrift der Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)