SYYRIAN KANSAT.

Se 50 penikulman pituinen rannikkoalue, joka etelässä rajoittuu Egyptiin ja pohjoisessa Vähän-Aasian niemimaahan, ei koskaan, päinvastoin kuin Egyptin ja Mesopotamian oli laita, päässyt pikkuvaltioastetta pitemmälle. Itse luonto asetti esteitä noiden monien pienten yhteiskuntien sulautumiselle yhdeksi suureksi valtakunnaksi. Täällä ei ollut sellaista elävöittävää ja koko maalle yhteistä valtasuonta kuin Niili tai Eufrat. Päinvastoin viljelyskelpoisen maan pirstoivat vaikeapääsyiset vuoret, jotka erottivat seudut toisistaan Norjaa tai Sveitsiä muistuttavalla tavalla.

Pohjoisesta etelään suuntautuu Libanon, »Valkoinen vuori», suurimman osan vuotta lumihohteisine harjanteineen, ja rinnan sen kanssa kulkee Antilibanon, molemmat lähes Pyreneitten korkuisia. Rannikkoa pitkin leviävää kalkkimaavyöhykettä kastelevat vuoripurot ja pikkuvirrat, jotka itse ovat kuljettaneet mukanaan hedelmällistä maata matkallaan sulavan lumen peittämältä vuorenharjalta sen juurelle asti. Mutta vuoren pääjonosta lähtevät haarautumat leikkaavat tämän viljelykseen kelpaavan maan kapean vyöhykkeen poikittaiseen suuntaan niin tiheään, että niiden välissä olevat maa-alueet ovat vain jonkin harvan neliöpenikulman laajuiset, ja muutamin paikoin ne laskeutuvat aivan äkkijyrkkinä mereen. Syyrian oli luonto siis määrännyt useiden pikkuvaltioiden maaksi ja sellaisena pysymään.

Jos siis luonto itse rakensi esteitä vilkkaalle liikeyhteydelle ja rauhalliselle yhteistoiminnalle Syyrian pikkukansojen kesken, eivät vuorijonot sitävastoin olleet ylitsepääsemättöminä esteinä heille, kun oli ryhdyttävä taisteluun toistensa kanssa. Näiden pikkuyhteiskuntien poliittinen historia onkin suureksi osaksi kertomusta ainaisista riidoista ja kahakoista ja sodista, jotka »sotajoukkojen» suuruuteen nähden usein tuntuvat meistä suorastaan tämän käsitteen ivailulta, samoinkuin näiden pikkuvaltioiden »kuninkaat», joksi he itse nimittivät itseään, tuskin ovat muuta kuin suurtilallisia tai pikkupasshoja.

Kun sitävastoin on kysymys Syyrian kansojen osuudesta rauhan toimissa, silloin niiden harvalukuisuus on omiaan herättämään vain suurempaa kunnioitusta, kun näkee, minkä erinomaisen tärkeän tehtävän varsinkin kaksi niistä, nimittäin israelilaiset ja foinikialaiset, ovat suorittaneet kulttuurin historiassa.