KAKSOIVIRTAINMAAN ELINKEINOELÄMÄ.

MAANVILJELYS, KALASTUS JA METSÄSTYS.

Babylonia oli kreikkalaisten silmissä oikea peltomiehen luvattu maa. Herodotos kertoo, että vilja antoi 200-kertaisen, jopa välistä 300-kertaisenkin jyvän. Kai on tarpeetonta sanoa, että moiset tiedonannot ovat suunnattomasti liioiteltuja ja voivat pitää paikkansa vain joihinkin yksinäisiin kasviyksilöihin nähden. Ja samoinkuin noin runsas siementyminen ei ollut tavallista, samoin sattui myöskin, ettei kaikki siemen itänyt eikä tullut tähkälle. Viljavassa Babyloniassakin maamies sai olla iloinen, jos hänen peltonsa antoi 70-kertaisen jyvän. Olihan se joka tapauksessa 6—7 kertaa enemmän kuin meillä. Roomalaiset kirjailijat puhuvat ihastuneina tästä paratiisista, sen tyhjentymättömistä vilja-aitoista ja sen palmuviidakoista, missä puiden runkojen ympärillä kiemurteli viiniköynnös ja latvat nuokkuivat rypäleterttujen painosta.

Karjanhoidon laajuudesta ja merkityksestä voimme saada käsityksen muun muassa sen nojalla, mitä olemme kuulleet sen osuudesta kuningasten taloudessa. Kuvaavaa on, että jo Hammurapin lakikirjassa kuulemme puhuttavan erinäisistä eläinlääkäreistä, jotka olivat oikeudellisesti vastuussa sairaiden eläinten käsittelystänsä.

Itse joet, Eufrat ja Tigris, tarjoavat myöskin rikkauksiansa. Siellä vilisee kaikenlaatuista kalaa, varsinkin karppeja ja ankeriaita. Niistä saadaan oikeita jättiläiskalojakin. Kalastusoikeus oli jo vanhimpina aikoina rajoitettu kunkin kotiseutuun, ja toisen kalavesille tunkeutuminen oli rangaistava teko. Kalastusoikeutta on kai pidettävä korvauksena itsekunkin velvollisuudesta pitää kunnossa niitä kanavia, joiden varrella asui.

Assyria, joka oli paljon karumpi maa kuin Babylonia, oli sen sijaan metsästäjän todellinen kultala. Babylonian ja varsinkin Assyrian kuninkaat olivat hyvin mieltyneitä metsästykseen samoinkuin heidän esi-isänsä Nimrod, tuo »suuri metsästäjä Herran edessä». Tiglatpileser I kertoo meille, että hän jalkaisin oli vuoristossa surmannut 120 leijonaa, vaunusta — avoimella kentällä — 800 kappaletta ja tuhonnut lisäksi paljon jättiläismäisiä villihärkiä ja norsuja.

Vielä vuoden 2000 seutuvilla e.Kr. leijonia oli runsaasti Babyloniassakin, Assyriasta puhumattakaan. Sen voi havaita Hammurapin lakien eräistä pykälistä, kuten seuraavastakin: »Jos joku vuokraa härän tai aasin ja leijona tappaa eläimen avoimella kentällä, niin omistaja yksin kärsiköön häviön.» Myöskin manausteksteissä % leijonalla on tärkeä osa. Ne mainitaan usein käärmeiden ohella todellisena maanvaivana. Assurbanipal esittäytyy monissa piirtokirjoituksissaan kansansa hyväntekijänä, koska hän hävitti sukupuuttoon yhä lukuisammiksi käyneet leijonat. — Villihärkä oli myöskin hyvin kunnioitusta herättävä otus. Se oli sukua alkuhärälle ja asusti korkealla luoksepääsemättömissä vuoristoseuduissa. Hillittömässä voimassaan se voi sarvillaan ja jaloillaan voittaa melkein minkä tahansa vastustajansa. — Norsuista ei kuule enää puhuttavan Assurbanipalin aikana. Todennäköisesti ne tuohon aikaan oli hävitetty sukupuuttoon noista seuduista. — Hyvin mielellään metsästettiin villiaaseja, jotka kilpailivat nopeudessa gasellin kanssa.

Hevonen sitävastoin ei ole Mesopotamiassa kotimainen. Sitä alettiin käyttää kotieläimenä pian Hammurapin ajan jälkeen. Hänen aikanansa se oli siellä tuntematon, kuten Egyptissäkin. Sen huomaa siitä, että Hammurapin lakiteoksessa luetellaan omaisuudesta puhuttaessa vain aaseja, nautakarjaa, lampaita ja sikoja, mutta ei hevosia. Mutta hiukan myöhemmin tämä jalo eläin esiintyy ensimmäistä kertaa eräässä yksityisessä asiakirjassa, jossa annetaan opastusta sen ruokkimisessa. Hevosen babylonialainen nimi oli »vuoriston aasi». Se osoittaa, mistä tämä kotieläin on peräisin. Arjalaiset kansat ne hevosen toivat. Niinkuin indoeurooppalaiset ylipäänsäkin, he olivat tämänkin miellyttävän eläimen kesyttäneet. Babyloniassa ei käytetty hevosta ratsueläimenä vielä moneen vuosisataan, vaan se valjastettiin vaunujen eteen, varsinkin sotatarkoituksiin. Babyloniasta sotavaunut levisivät yli koko Etu-Aasian, Egyptin, Kreetan ja Kreikan ja tekivät 16. vuosisadalta alkaen e.Kr. sodankäynnin kokonaan uudenlaiseksi.

AITOA KAUPPAKANSAA.

Babylonialaisen sivistyksen varsinaisena perustana oli maanviljelys. Mutta hienostuksen tälle sivistykselle antoivat ne rikkaudet, joita kauppa tuotti Babylonian kansalle.

Suuri osa muinaisesineistä, joita Babyloniasta on käsiimme joutunut, on liikeasiakirjoja, jotka koskevat ostoa, lainaa sekä vuokra- ja arentisopimuksia. Tämä tosiasia opastaa meitä älyämään, minne babylonialaisten harrastukset suuntautuivat. Tämä kansa ei ollut pelkästään maanviljelijöitä, vaan myöskin liikemiehiä enemmän kuin kaikki muut Etu-Aasian kansat. Vielä Raamatun profeetoillekin Babylonia oli »kaupustelijain maa», ja »Niniven kauppiaat olivat lukuisammat kuin taivaan tähdet.»

Aikana, jolloin Egypti ei vielä ollut päässyt pitemmälle kuin vaihtokauppaan ja luonnontalouteen, babylonialaiset jo maksoivat liiketoimissaan punnitulla kullalla ja hopealla. Näistä jalojen metallien painoyksiköistä kehittyivät rahayksiköt. Muut itämaiset kansat ovat heiltä lainanneet kauppaa, mittaa ja painoa koskevat sanansa. Aina Kreikkaan saakka on kulkeutunut sellaisia lainasanoja.

Jokaisesta vähänkin merkitsevämmästä kaupasta, jokaisesta vuokra- ja arentivälipuheesta, jokaisesta lainasta ja panttauksesta täytyi laatia kirjallinen sopimus, ja molempien osallisten kuin myös läsnäolevien todistajain oli se allekirjoitettava. Olipa Hammurapin laeissa määräys, että joka ilman todistajia ja välikirjaa osti jotakin, olipa se mitä hyvänsä, »oli varas ja hänet piti surmattaman.» Näistä ankarista lainmääräyksistä oli seurauksena, että sekä julkisiin että yksityisten varastoihin kertyi joukoittain liikeasiakirjoja. On löytynyt kokonaisia arkistoja sellaisia asiakirjoja, Babylonissa esim. Egibi & Poikain ja Nippurissa toiminimi Murashshu & Poikain liikearkistot.

Nämä alati kasvavat oikeus- ja kauppa-asiakirjojen määrät Babyloniassa todistavat hämmästyttävän korkealle kehittynyttä liike-elämää. Jo muinaisessa Babyloniassa voitiin perustaa osakeyhtiöitä, voitiin mennä takaukseen ja tehdä konkurssi, jossa jaettiin esim. 50 % määrätyille saamamiehille ja 25 % tai vähemmän muille. Myöskin siihen aikaan oli ihmisillä pankkitilinsä pankkiirin huostassa, ja maksut voitiin suorittaa pankkiosoituksilla. Säilyneet oikeusasiakirjat todistavat myöskin, että pitkät ja seikkaperäiset kirjelmät jo siihen aikaan olivat Justitia-rouvan suurin autuus.

Vakinainen kaava määrätynlaisissa taloudellisissa sopimuksissa oli: »Toinen asianosainen älköön nostako kannetta toista vastaan», lauseparsi, joka sanoo varsin paljon. Aivan tuntee, miten oikeusjutun uhka tässä maassa aina väreili ilmassa.

Melkein kaikki tärkeät oikeus- ja liikesopimukset vahvistettiin myöskin jumalten nimeen vannotuilla valoilla. Valan sisällys oli alkujaan aina se, että jumalilta anottiin rangaistusta sopimuksen rikkojalle. »Marduk on lyhentävä hänen tulevat päivänsä», sanottiin esim. Vala oli siis oikeastaan kirous.

Eräs sangen tyypillinen isän ja tyttären välinen sopimus uusbabylonialaisen valtakunnan loppuajoilta alkaa näillä isän sanoilla: »Olen sairas. Veljeni on työntänyt minut luotaan, ja poikani on jättänyt minut oman onneni nojaan. Ota minut luoksesi, osoita minulle ystävällisyyttä ja anna minulle ylläpitoa, niin kauan kuin elän, nimittäin ruokaa, voidetta ja vaatteita! Kaiken oikeuden tuloihini, myöskin siihen osaan niistä, jonka omistan yhdessä veljeni kanssa, tahdon testamentata sinulle.» Tämän jälkeen sopimus jatkuu: »Tabtum» — se oli tyttären nimi — »kuuli isäänsä ja otti hänet luokseen taloonsa.» Ja sitten määrätään, että hän saa elinaikansa nauttia tulojaan, mutta ei saa toiselle henkilölle myydä, lahjoittaa tai pantata mitään niistä. Sen, joka yrittää tehdä tyhjäksi tämän sopimuksen, tulevat Anu ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa »kiroamaan peruuttamattomalla kirouksella. Nabu, Laivaan kirjuri, on lyhentävä hänen elinaikansa» ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa on »tuhoava hänen nimensä ja sukunsa.»

* * * * *

Liikeasiain hoitamisen taidossa babylonialaiset olivat kaikkien länsiaasialaisten kansojen oppimestareita, jopa foinikialaistenkin. Tämä käy selville muun muassa siitä, että nämä jo toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. lainasivat babylonialaisen mitta- ja painojärjestelmän, ja samoinhan El Amarnan ja Bogasköin löydöt todistavat babylonian kielen samanaikaisesta maailmanherruudesta.

Egyptin faaraoiden tavoin Babylonian kuninkaat henkilökohtaisesti tekivät aloitteen pitkänmatkan kaupparetkiin. Jo enemmän kuin 5 000 vuotta sitten muuan babylonialainen pikkukuningas lähetti kauppakaravaaneja aina Välimeren rannikolle saakka noutamaan kiviä ja setripuita temppelirakennuksia varten ja Punaisen meren seuduille noutamaan kuparia ja kultaa. Ja vähän myöhempänä aikana kuninkaat kertovat seikkaperäisesti useihin eri maihin tekemistänsä kaupparetkistä, erittäinkin »Setrivuorille», s.o. Libanonille, Palestiinaan ja Egyptiin.

Jo 15:nnellä vuosisadalla e.Kr. Eufratin maat olivat kauppayhteydessä Kyproksen kanssa, mistä saatiin kuparia. Voimme käsittää, miten laajaa tämän kaupan on täytynyt olla, kun ajattelemme sitä tärkeätä merkitystä, mikä kuparilla oli, ennen kuin rauta oli tullut käytäntöön. Että babylonialaiset myös kävivät Intian kauppaa, ilmenee m.m. siitä, että Intian kansat lainasivat babylonialaisen painoyksikön, minan.[143] Toisena todistuksena siitä on se tosiseikka, että Homeroksen lauluissa tinalla ja eräillä muilla kauppatavaroilla on intialaiset nimet, ja nämä ovat voineet kulkeutua Vähään-Aasiaan vain Niniven ja Baabelin kautta. Ne intialaisen koiran kuvat, joita usein näkee mesopotamialaisissa muistomerkeissä, ja Babyloniassa tehdyt teakpuulöydöt viittaavat myös vilkkaaseen yhteyteen Intian kanssa. Intiasta arvellaan myös pumpulikasvin tulleen Mesopotamiaan assyrialaisen hallitsijan Sanheribin aikana, noin 700 e.Kr. Kuningas kertoo itse: »Kansani keritsi puuta, joka kasvoi villaa, ja valmisti siitä itselleen vaatteita.»

Todennäköisesti kauppa- ja sivistysyhteys Babylonian ja Intian välillä on tapahtunut etupäässä meritse Eufratin suulta käsin. Se tie nimittäin oli verrattoman paljon mukavampi kuin pitkä maamatka läpi autioiden, vieraanvarattomien seutujen, joissa asusti villejä rosvoja.

Muiden maiden tuotteista babylonialaisilla oli annettavana vaihtotavarana viljaa, taateleita, villoja ja sesamöljyä[144], savitavaroita sekä kaislasta valmistettuja koreja, arkkuja, mattoja y.m. Myöskin maapihka eli asfaltti oli Babylonian ja Assyrian arvokkaimpia tuotteita. Yhtyneenä valaistukseksi käytettävään naftaan asfalttia kumpusi maasta monin paikoin. Sitä käytettiin m.m. muurilaastin asemesta rakennuksissa ja veneiden tiivistämiseen.

Babylonialaisten pitkät kaupparetket ovat sitä enemmän omiaan herättämään kunnioitusta, kun matkalla uhkasivat monet vaarat. Kuumuus saattoi olla hirvittävä, varsinkin kun oltiin vähällä nääntyä veden puutteeseen, mutta suurin vaara uhkasi kuitenkin rosvojen ja muiden vihamielisten ihmisten taholta. Kauppiasten matkojen turvaaminen vieraissa maissa kuuluikin sentähden jo varhain valtakunnan tehtäviin. El Amarnan ja Bogasköin kirjeet todistavat, että Etu-Aasian ja Egyptin kuninkaitten väliset diplomaattiset suhteet eivät koskeneet ainoastaan henkilökohtaista ystävyyttä ja perhesiteitä, vaan niihin sisältyi myös huolenpito heidän ulkomailla olevista alamaisistaan. Niinpä muuan Pohjois-Mesopotamian kuningas valittaa Ekhnatonille, että hänen maansa karavaaneja on ryöstetty Egyptin alueella, ja vaatii hyvitystä. Toisen kerran hän valittaa, että rosvot ovat Palestiinassa ahdistaneet ja surmanneet mesopotamialaisia kauppiaita. Hän pitää tätä alamaisiaan kohtaan harjoitettua väkivaltaa persoonallisena loukkauksena häntä itseään kohtaan. Hän nimittäin sanoo: »Kanaan on sinun maasi. Sinun maassasi olen joutunut väkivallan uhriksi.» Ja hän lopettaa vaatien vahingonkorvausta ja syyllisten ankaraa rankaisemista.

Emme tiedä, johtivatko nämä tarmokkaat toimenpiteet mihinkään tulokseen. Mutta joka tapauksessa on mielenkiintoinen tosiseikka, että matkustava kauppias jo noin 3 1/2 vuosituhatta sitten saattoi ulkomaillakin luottaa kuninkaansa suojelukseen, ja tuskin erehtynemme, jos laskemme kansainvälisen oikeuden alkaneen näihin aikoihin.

Kirjallisuutta:

Bruno Meissner, Assyrische Jagden (»Der alte Orient» 1911).

Friedrich Delizsch, Handel und Wandel in Altbabylonien.

Hermann Rancke and Arno Poebel, Babylonian legal and business documents from the time of the first dynasty of Babylon.

Albert T. Clay, Legal and Commercial transactions, daled in the assyrian-babylonian and persian periods, chiefly from Nippur.

Walter Schwenzner, Das geschäftliche Leben im alten Babylonien (»Der alle Orient» 1916).

Benno Landsberger, Assyrische Handelskolonien in Kleinasien aus dem dritten Jahrtausend (»Der alte Orient» 1925).