VAINAJIEN MAA.

Kun kulttuurin alun etsijä saapuu faaraoiden ihmemaahan, herää hänessä ennemmin tai myöhemmin ajatus: »Egyptihän on aivan, kuin korkeampien valtojen ennakolta määräämä olemaan historian aarrekammiona, valtavimpana todistuksena sivistyksen versomisesta, kukoistuksesta ja rappeutumisesta.» Itse ilmasto vaikuttaa säilyttävästi. Hauraimmat ja herkimmätkin muistot ihmisten työstä ja pyrkimyksistä — yksin vaatteet ja papyruskääröt — säilyvät täällä halki vuosituhanten, jos vain Niilin tulvat eivät niitä saavuta tai ihmiskädet niitä tuhoa. Esineitä, jotka kosteammassa ilmastossa jo ammoin olisivat muuttuneet tomuksi, löydetään täällä tänäkin päivänä melkein vahingoittumattomiksi jääneinä.

Ainutlaatuinen säilyttävä voima on ollut myöskin egyptiläisten uskonnolla. Uskonnollisten käsitystensä vaikutuksesta egyptiläiset enemmän kuin mikään muu kansa ovat huolehtineet ikuisia asumuksia vainajilleen ja varustaneet ne mitä moninaisimmilla uhrilahjoilla, taideteoksilla, piirtokirjoituksilla, kohokuvilla ja maalauksilla, jotka kaikki yhdessä tarjoavat meille mitä oivallisimman sivistyshistoriallisen kuvakirjan. Egyptiläisten luja usko kuolemanjälkeiseen elämään ja harras halu säilyttää ruumis, koska se oli sielun asunto, on tehnyt meille mahdolliseksi tutustua Egyptin kulttuuriin ammoisilta ajoilta, jotka melkein kaikkialla muualla maailmassa ovat peittyneet läpitunkemattomaan pimeyteen.

Muinaisten egyptiläisten pyrkimys pelastaa vainajat katoavaisuudelta johti balsamoimistaidon keksimiseen, minkä voidaan huomata tapahtuneen 4 vuosituhatta takaperin. Kun tämä taito oli täysin kehittynyt, tapahtui balsamointi siten, että ensiksi otettiin pois aivot ja sisälmykset vainajan ruumiista ja pestiin se sitten sisäpuolelta palmuviinillä. Sitten se sai virua voimakkaassa natriumsuolaliuoksessa[18] seitsemänkymmentä päivää. Ruumis oli nyt muuttunut muumioksi: se oli niin kokoonkäpertynyt, että kovettunut ruskea iho verhosi pelkkää luurankoa. Muumio täytettiin sitten myrhalla[19] ja muilla hyvänhajuisilla aineilla ja kiedottiin liinaisiin kääröihin, jonka jälkeen se siveltiin pehmeällä, nopeasti kovenevalla massalla. Suojaksi kaikenlaisia vaaroja vastaan vainaja varustettiin amuleteilla, m.m. kuoriaisilla: kivestä, fajanssista, lasista tai jostakin muusta aineesta tehdyillä egyptiläisten pyhän sittiäisen kuvilla. Tuota pikku sittiäistä pidettiin erittäin salaperäisenä ja pyhänä. Tällä omituisella koppakuoriaisella on tapana muovailla ja sitten vyörytellä mukanaan lantapalloa, jonka se lopuksi kaivaa maahan laskettuaan siihen munansa. Tätä palloa pidettiin auringon vertauskuvana, ja auringonjumalaa kuviteltiin muodoltaan m.m. kuoriaiseksi, joka pyörittelee auringon kehrää edellänsä. Ja kun tämä taivaankappale joka aamu jälleen nousee taivaanlaelle, tuli kuoriaisesta myöskin elämän jälleenheräämisen vertauskuva.

Senvuoksi pantiin kernaasti vainajien mukaan hautaan sellaisia kuoriaisia, usein hyvin paljon. Niitä pantiin muumioiden vatsaonteloon — sydämen entiselle paikalle —, niitä sidottiin kiinni kuolleen jäseniin, niitä sijoitettiin muumiositeiden väliin ja eri paikkoihin sarkofagiin sekä hautakammioon. British Museumin valtava kuoriaiskokoelma, suurin lajiansa koko maailmassa, antaa aavistuksen siitä, mikä osa tuolla pienellä sittiäisellä on ollut egyptiläisten ajatusmaailmassa.[20]

Kun muumio oli kiedottu kääreisiinsä ja varustettu amuleteilla, pantiin se ihmisruumiin muotoiseen koteloon, jonka päätä vastaavaan osaan oli maalattu vainajan kasvojen piirteet. Tämä kotelo suljettiin sitten toiseen tai useampiinkin samanlaisiin arkkuihin, ja jos vainaja oli ylhäinen henkilö, pantiin arkut kivisen sarkofagin sisään. Vainajan sydän ja muut sisäelimet säilytettiin tavallisesti erityisissä alabasteriastioissa, joiden kannet oli koristettu ihmispäällä tai manalle menneen suojelushenkeä edustavan eläimen päällä.

Vihdoin vietiin vainaja viimeiseen lepokammioonsa omaisten ja palkattujen itkijäin äänekästen suruhuutojen ja valituslaulujen saattamana.

Nyt sielu jälleen voi käydä tervehtimässä vainajaa, mikä kohtaus on usein kuvattu papyruslehtiin ja muumion siteisiin. — Saadakseen toisessa maailmassa häntä odottavan kohtalonsa ratkaistuksi vainajan oli astuttava Osiris-jumalan tuomioistuimen eteen. Suuressa salissa jumala istui oikeutta edustajinaan 42 kauhuaherättävää demonia — yhtä monta kuin Egyptissä oli läänejä eli maaherrakuntia. Itsekullekin demonille vainajan täytyi selittäytyä vapaaksi määrätystä synnistä, ja sillä aikaa hänen sydäntänsä punnittiin vaa'assa, jossa vastapunnuksena oli sulkakynä — totuuden symboli. Ne 42 syntiä, joista hänen täytyi voida selittäytyä vapaaksi, jos mieli selvitä hyvin Osiriksen tuomioistuimen edessä, voidaan ryhmittää seuraavien otsakkeiden alaisiksi: herjaus, valapattoisuus, murha, haureus, varkaus, valhe, parjaus ja väärä todistus. Eritoten hänen oli vastattava koekysymyksiin, oliko hän tehnyt vääryyttä leskille ja orvoille, oliko hän rasittanut alaisiansa liian kovalla työllä, oliko hän estänyt tulvavettä aikanaan juoksemasta tai muulla tavoin aiheuttanut nälkää ja kärsimystä ihmisille. Mutta ei siinä kyllin: tullakseen autuaaksi vainajan täytyi voida selittää, että hän oli ruokkinut nälkäisiä, antanut janoaville juomaa ja lautannut joen yli ne, joilla ei ollut venettä.

Tässä vainajia tuomitsevassa oikeusistuimessa esiintyy ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa täysin kehiteltynä se ajatus, että kuolleiden kohtalo toisessa maailmassa riippuu heidän teoistaan täällä maan päällä. Vielä kaksi vuosituhatta myöhemmin tämä käsitys persoonallisesta edesvastuusta ei ollut tunkeutunut minkään muun kansan tietoisuuteen. Babyloniassa samoin kuin Assyriassakin täytyi niinhyvin hyvien kuin pahojen kuoltuansa laskeutua synkkään kuolleitten valtakuntaan, missä heidän kohtaloillaan oli tuskin minkäänlaista eroa.

Sielu käy tervehtimässä vainajaa, jota kuljetetaan sarkofagiveneessä.

Se, joka ei läpäissyt Osiriksen tuomioistuimen edessä, heitettiin tuleen tai kiehuvaan veteen tai jätettiin kappaleiksi revittäväksi hirviön käsiin, joka oli krokodiilin, jalopeuran ja virtahevosen sekoitus.

Autuasten tilasta oli egyptiläisillä monta erilaista käsitystä, mutta mieluisin — se, joka sai oikein veden valumaan fellahin suusta — oli se, että vainajat tulivat ihmeelliseen lännen maahan, jossa kasvoi viljaa metrin pituisin tähkin ja maata risteilivät virvoittavat kanavat, kalarikkaat ja kaislikon ja ruohikon reunustamat, missä asusti runsaasti lintuja. Täällä olo oli pelkkää iloa ja onnea.

On ilmeistä, että käsitys kuolemanjälkeisestä vastuunalaisuudesta on vaikuttanut kansaan kasvattavasti. Yleinen toive ainakin näyttää hyväntekeväiseltä ja moitteettomalta mieheltä ilmenee lukuisissa hautakirjoituksissa kuten seuraavassakin: »Olen isoaville antanut leipää ja janoisille vettä ja alastomille vaatteita ja veneettömille aluksen.»

Erääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan hautaan on mahtava lääninherra hakkauttanut seuraavan maininnan itsestään: »En ole ainoatakaan porvarin tytärtä häväissyt, en leskeä hätään saattanut, en peltomiestä luotani torjunut, en paimenta pois ajanut. En ketään ole maksamattomien verojen vuoksi hänen työläisiltään riistänyt. Ei kukaan ollut köyhä, eikä kenenkään tarvinnut nähdä nälkää minun aikanani. Kun katovuodet tulivat, annoin minä kyntää ja kylvää kaikki maat aina maaherrakuntani eteläisille ja pohjoisille rajoille ja varustin ihmiset elintarvikkeilla. Minä annoin leskelle yhtä hyvin kuin vaimolle, jolla oli mies, minä en suosinut suuria vähäisten edellä antaessani. Sitten tulivat suuret Niilin tulvat, jotka tuottivat viljaa ja kaikenlaatuisia elintarvikkeita, mutta kuitenkaan minä en kiristänyt maksamatta jääneitä veroja. Senvuoksi kansa myös minua kovin rakasti, niin, yhä enemmän ja enemmän päivä päivältä.»

Toinen lääninherra on arvostellut itseänsä seuraavasti: »Minä olin rikas viljasta. Kun maa kärsi puutetta, varustin minä valtion viljalla. Minä annoin porvarin noutaa viljaa itselleen ja vaimolleen, leskelle ja hänen pojalleen. Minä annoin anteeksi kaikki verot, jotka aina minun isieni ajoilta olivat jääneet maksamatta. Minä täytin laitumet karjalla. Kaikki oli hedelmällistä; lehmät antoivat maitoa kaksi kertaa niin paljon kuin ennen, ja karsinat olivat täynnä vasikoita.»

Vanhat egyptiläiset eivät ilmeisestikään olleet vainunneet, että oma kiitos haisee.

Mutta joskin moinen kehuskeleminen hyvillä töillänsä meihin vaikuttaa pääasiallisesti naurettavalta, niin tuonlaatuiseen omaan elämäkertaan sisältyy myöskin korkeampia arvoja. Se osoittaa meille nimittäin, millaiseksi vanhat egyptiläiset neljätuhatta vuotta sitten ajattelivat hyvän hallitsijan ihanteen. Ja meidän täytyy todeta, että hyvin helposti luetut ovat vielä neljätuhatta vuotta myöhemminkin ne itämaiset hallitsijat, jotka mitan täyttävät.

Niitä vainajia, jotka olivat kestäneet kokeen Osiriksen tuomioistuimen edessä ja saivat elää onnellista kuolemanjälkeistä elämää, uhkasivat kuitenkin monet vaarat, joilta itseänsä suojellakseen he tarvitsivat loitsuja. Tällaisia loitsumalleja kirjoitettiin vainajan avuksi muumioarkkuun ja kaiverrettiin hautojen seiniin. Näistä loitsuista kehittyi vähitellen kuuluisa Kuolemankirja, joka kirjoitettiin papyruskääröön[21], minkä kuollut sai mukanansa hautaan, niin että kun hän kohtasi demoneja, jotka esiintyivät myrkyllisinä käärmeinä, jättiläissuurina krokodiileinä ja tultasuitsevina lohikäärmeinä, hän silloin tiesi, miten ne karkoittaisi, ja kun hän tuli porteille, joiden olisi tullut avautua, tai jokien rannalle, joiden yli hänen oli kuljettava, hän voi lausua oikeat loitsusanat. Toiset manaukset antoivat vainajan sielulle voiman tulla ulos haudastaan, ottaa haluamansa muodon ja liittyä jälleen ruumiiseen.

Korkeata kulttuurikantaa ei luonnollisesti voida odottaakaan näissä ikivanhoissa loitsukaavoissa. Pari esimerkkiä riittäköön. Valitsemme ensimmäiseksi manauksen krokodiilia vastaan. Se kuuluu näin: »Poistu tieltäni! Väisty syrjään, sinä kirottu krokodiili! Sinun ei pidä tulla minun lähelleni, sillä minulla on elämä taikasanojen mahdista, jotka tulevat sisäisestä voimastani.» Ja niin vainaja edelleen peloittaa krokodiilia vakuuttamalla: »Minun hampaani purevat kuin piikiviveitsi ja raatelevat kuin sakaalijumalan, ja sinä, joka makaat siellä lumottuna, silmäsi minun taikavoimani kiinninaulaamina, sinä et ole onnistuva riistämään minulta maagillista voimaani, sinä krokodiili, joka itse elät loitsuttuna.»

Muuan käärmeloitsu on saanut seuraavan ylevän muodon:

»Pysähdy, sinä Rerek käärme, äläkä tule lähemmäksi! Muutoin sinun on pakko syödä se rotta, joka on kauhistus Ralle, ja popsia mädäntyneen emäkissan sääriä!»

Mutta moisen lorun rinnalla esiintyy Kuolemankirjassa yleviä ajatuksia siitä, kuinka kukin ihminen lopuksi saa tuomionsa sen mukaan, miten on elänyt täällä maan päällä. Nämä suunnattomat vastakohdat samassa kirjoituksessa saavat selityksensä siitä, että Kuolemankirja ei ole yhtenäinen teos, vaan eri kappaleet ovat syntyneet eri kehitysasteilla, alkeellisimmat kenties 5.—6. vuosituhannella, mutta sitten aina seitsemännelle vuosisadalle ennen meidän ajanlaskuamme. Niin perin vanhoillisia kuin egyptiläiset olivat, he säilyttivät siinä paljon ikivanhaa, joka oikeastaan soti heidän muuttunutta uskonnollista käskystänsä vastaan. Mutta tottumus vanhaan oli niin syvälle syöpynyt, että he eivät harkinneet sen aikansaeläneisyyttä. Mikä oli kelvannut heidän esi-isilleen, se oli kyllin hyvää heille itselleenkin. Egyptiläinen ei epäillyt koskaan hetkeäkään, että ne maagilliset sanat, jotka olivat auttaneet isien henget autuaitten maahan, veisivät sinne hänetkin.

Muinaisten egyptiläisten sitkeä vanhoillisuus kohtaa meitä heidän elämänsä kaikissa ilmenemismuodoissa: heidän uskonnossaan, heidän kuvaamataiteessaan, kirjoituksessa ja kirjallisuudessa, hallinnossa. Uskollisuudella, jota voidaan sanoa härkäpäisyydeksikin, egyptiläiset pitivät kiinni isien perinnöstä harkitsematta, oliko se ajanmukaista vai ei. He olivat sanalla sanoen muinaisaikamme kiinalaisia. Työteliäitä ja tyytyväisiä kuten kiinalaiset he olivat myöskin. Niinkuin Kiinan kansa olivat Egyptin asukkaatkin lämpimästi kiintyneet kotiseutuunsa ja perheeseensä, eivätkä he voineet ajatella suurempaa onnettomuutta kuin sulkea silmänsä vieraassa ympäristössä, kaukana sukulaisista ja ystävistä ja joutua lepäämään vieraassa maassa.

Egyptiläisten kunnioitus kaikkea vanhaa ja muinaista kohtaan on aiheuttanut sen, että Kuolemankirjasta on vähitellen tullut egyptiläisten uskonnon kuvastin sen kaikilla asteilta siitä ajasta, jolloin egyptiläiset olivat puolivilli kansa, aina heidän mahtavuutensa loppuaikoihin saakka.

Alusta loppuun Kuolemankirja on täynnä maagillisia loitsuja, joiden tarkoituksena on säilyttää muumio ja vakuuttaa sille iankaikkinen elämä. Muuan sellainen manaus kuuluu osittain lyhennettynä: »Tervehditty ollos sinä Osiris, minun jumalallinen isäni! Samoinkuin Sinä elät ja olet ikuinen, samoin minunkin jäseneni tulevat ikuisesti elämään. En ole minä katoava. En ole minä tomuksi muuttuva. En ole minä mätänevä. En ole minä matojen saaliiksi joutuva. Minä tulen elämään, elämään! Minä tulen kukoistamaan. Minun sisälmykseni eivät mätäne, minun silmäni eivät sammu, minun kasvoni eivät muutu. Minun korvani eivät käy kuuroiksi. Minun päätäni ei eroteta kaulastani. Minun kieltäni ei pois temmata. Minun hiuksiani ei leikata. Minun kulmakarvojani ei ajella. Minun ruumiini on säilyvä vahingoittumattomana, ei se ole hajoava eikä tuhotuksi tuleva tässä maailmassa.» — Jotta vainajalla olisi oikein hyvä toisessa maailmassa, pantiin hautakammioon myöskin saviastioita täynnä leipää, viiniä ja muita elintarvikkeita. Mutta kun nämä ruoka- ja juomavarastot eivät voineet riittää ikuisiksi ajoiksi, täytyi muulla tavalla huolehtia vainajan aineellisesta hyvinvoinnista, ja tätä varten hautakammion seiniin maalautettiin tai hakkautettiin kuvasarjoja, joissa esitettyjen kohtausten toivottiin toteutuvan hänen kuolemanjälkeisessä olotilassaan. Kaikkialla palautuvat melkein samat aiheet: näemme haudassaolijan nauttivan rikkaan pöydän antimia tai toimittelevan maallisia tehtäviä, molemmissa tapauksissa kernaimmin orjien ja palvelijain kumartamana ja palvelemana. Välistä saamme nähdä hänet myöskin kalastamassa tai virtahepoja, jalopeuroja, sakaaleja tai gaselleja metsästämässä, taikka myöskin pyydystämässä lintuja Niilin rannalta, missä papyrus on tiheintä. Välistä hän hupailee perheensä helmassa ruoalla ja juomalla soittajien ja kauniiden tanssijattarien kohottaessa olemassaolon suloa.

Jotta rikkaan ja ylhäisen egyptiläisen itsensä ei tarvitsisi kyntää ja korjata satoa viljavilta kentiltä, missä hän kuolemansa jälkeen sai oleskella, jotta hän pääsisi jauhamasta viljaa, leipomasta leipää, panemasta olutta, kaitsemasta karjaansa ja soutamasta venettänsä, asetettiin hautaan myöskin puukuvioita, jotka esittivät erilaisia palvelijoita ja kotieläimiä sekä pikku taloja ja veneitä.

Saivatpa ruhtinaat ja muut ylhäiset henkilöt mukaansa kokonaisia pikku puusotajoukkoja. Näin annettiin vainajalle mukaan jonkinlainen tekomaailma korvaamaan todellista, joka hänen täytyi jättää. Rautatavarat ja hautojen seinillä olevat kuvat antavat meille siten erinomaisen kuvan siitä elämästä, jota Egyptissä elettiin ammoisina aikoina.

Eräs etevä amerikkalainen arkeologi kertoo seuraavasti siitä vaikutuksesta, minkä neljätuhatvuotinen kääpiömaailma teki häneen, kun hän vuonna 1921 oli Theban läheltä löytänyt hautakammion ja seinässä olevasta raosta sai luoda ensimmäisen silmäyksen siihen. Sisällä vilisi pikkuruisia, pikkuruisia, ainoastaan parin desimetrin korkuisia ihmisiä, jotka hyörivät siellä jokapäiväisissä puuhissaan. Muutamat heristivät keppejänsä pikku lehmä- ja härkälaumoille. Toiset olivat teurastus- tai leipomapuuhissa tai laskivat äskenpantua olutta saviastiaan. Toiset laskivat verkkoa veneestä, toiset kalastivat harppuunalla. Toisissa veneissä miehet kiskoivat airoja, toisissa aluksissa taasen merimiehet vetivät purjeita mastoon ja laivuri seisoi kehoittelemassa merimiehiä, jotka kiipeilivät mastoissa ja köysissä. »Muuan nuori tyttö, joka oli toisia suurempi ja puettu loistavanväriseen pukuun, tuijotti minuun vakavin silmin», niin löytäjä kertoo, »aivan kuin nuhdellen minua, että minä häiritsin neljätuhatvuotista lepoa.»

Kolme päivää ja kolme yötä retkikunta työskenteli lakkaamatta päästäkseen sisälle löydettyyn aarrekammioon ja tuodakseen sieltä päivänvaloon nämä satalukuiset huolellisesti veistetyt ja maalatut piskuiset puukuviot. Kaikki oli hämmästyttävän hyvin säilynyttä, yksin lukinverkonohuiset liinalangat naisten värttinöissä ja kangaspuissa.

Kaksitoista venettä oli valmiina kuljettaakseen suurmiesvainajaa ja hänen seuruettaan Niilillä retkeiltäessä. Hänen kajuutassaan suurimmassa aluksessa oli kaksi kuparista matka-arkkua hänen sänkynsä alla. Ja hytin oven edessä istui laulaja ja harpunsoittaja huvittamassa herraansa. Yksi alus oli huolellisesti valmistettu keittiöksi patoineen ja muine keittiöastioineen.

Vaikuttavin on ryhmä, joka esittää mahtavaa miestä istumassa pihamaallansa talonsa edustalla poikansa ja perillisensä ollessa maahan kyyristyneenä hänen toisella ja neljä kirjuria toisella puolellaan, kaikki innokkaassa toimessa hänen karjaansa laskemassa. Karjankaitsijat ajavat taikka kuljettavat eläimiä hänen ohitsensa. Siinä on punaista, mustaa ja kirjavaa elukkaa.

Siinä on sanalla sanoen jäljennös rikkaan miehen omaisuudesta, minkä hän tällä tavoin on tahtonut ottaa mukaansa tulevaan elämään. Näiden satalukuisten pikku ihmisten piti toisessakin elämässä tehdä työtä hänelle: kyntää ja korjata hänen peltojansa, kaitsea ja teurastaa hänen karjaansa, leipoa hänen leipänsä ja panna hänen oluensa, kehrätä ja ommella hänen vaatteensa sekä silloin tällöin souteluttaa häntä Niilillä.

Toisen vuosituhannen keskipalkoilla lakkasi tämä tapa asettaa palvelijain kuvia hautoihin. Sen tilalle keksittiin yksinkertaisempi tapa panna vainajan mukaan häntä itseänsä jäljittelevä veistos: savinen, puinen tai metallinen pienoiskuva, tavallisesti esittäen muumiota, joka lepäsi pienessä arkussa. Tämän tekovainajan tarkoitus oli suorittaa manallemenneen tehtävät kuolemanvaltakunnassa. Että hän tosiaankin pysyisi siellä ja tekisi työtä, siitä vakuuttautuivat ylhäiset egyptiläiset siten, että antoivat papin varustaa pikku kuvion maagillisen voiman omaavalla kirjoituksella, joka nimenomaan määräsi hänet kuolleen »vastikkeeksi». Vainaja sanoo siinä hänelle: »Jos minun tehtäväkseni pannaan jonkin työn toimittaminen toisessa maailmassa, on sinun se tehtävä minun asemestani aina. Sinun on viljeltävä peltoja, sinun on pumputtava vettä, sinun on puhdistettava kanavat ja ojat. Kun huudetaan minua, on sinun vastattava: ‘Täällä minä olen!'»

Lapsille pantiin usein leikkikalu mukaan hautaan. Egyptiläisten lasten haudoista on löytynyt puisia hyrriä, joilla pienokaiset ovat leikkineet, puunukkeja liikkuvine käsivarsineen ja säärineen, puinen krokodiili, joka voi aukaista kitansa j.n.e.

Vähäisempiä rakkaita muistoja maallisen elämän ajoilta olivat otaksuttavasti hautaan mukaan pannut kirjoitusvihkot ja kirjoitustaulut. Meidän Egyptin kirjallisuuden tuntemuksellemme nämä kirjoitusharjoitelmat ovat arvaamattoman arvokkaita, sillä suuri, ehkäpä suurin osa tätä kirjallisuutta on säilynyt yksinomaan tässä — kieltämättä vallan vajavaisessa — asussa.

* * * * *

»Kaikki olemme samanarvoisia kuoleman edessä» — se oppi ei ollut voimassa muinaisilla egyptiläisillä. Siellä ei yksin yhteiskunnallisesti ollut erikoisasemassa rikas, joka hautakammiossansa lepäsi turvassa sakaaleilta ja muilta erämaan villipedoilta, verrattuna köyhään, jolla ei ollut varaa balsamoiduttaa kuollutta ruumistansa ja säilyttää sitä kallisarvoisissa hautakammioissa, vaan joka sarkofageitta ja siteittä kätkettiin metrin syvälle erämaan hiekkaan. Hänen jäännöksensä hävitti pian ajan hammas, ja senvuoksi hän ei koskaan voinut päästä osalliseksi toisen maailman autuudesta. Mahdollisuuden mukaan vähempivarainenkin koetti kumminkin välttää sellaisen kohtalon, ja hänen elämänsä aherruksen päämääräksi tuli hiellä ja vaivalla rehkiä kokoon varat kunnialliseen hautaamiseen. Ainakin koetettiin myöhempinä aikoina saada kootuksi edes niin paljon, että voitiin vuokrata paikka jossakin niistä joukkohaudoista, joita yritteliäät urakoitsijat rakensivat kallioihin.

Voitiinpa mennä niinkin pitkälle, että varastettiin kivet omaa hautaa varten. Eräs yli 3000 vuotta vanha papyruskannekirja kertoo eräästä työnjohtajasta: »Hän louhitutti väellänsä kiviä kuningas Seti II:n rakenteilla olevista töistä, ja he varastivat siitä joka päivä miehen omaa hautarakennusta varten. Ja hän pystytti näistä kivistä neljä pilaria hautaansa.» Toisesta haudasta hän hankki itsellensä kaksi kappaletta Kuolemankirjaa — samoin omaa vastaista tarvettansa varten — ja kolmanteen hautaan hän tunkeutui ja anasti sen vuoteenkin, millä vainaja lepäsi, sekä muutoin mitä vain käsiinsä sai. Hän varasti myöskin kuninkaan kuolinuhria varten tarkoitetun suitsutusaine- ja viinivadin. Muuan erikoisen arvokas esine, joka oli kadonnut erään kuningattaren haudasta, löytyi myöskin hänen talostaan, vaikka hän olikin vannonut vakaiset valat, että hän oli viaton. Juttuun kuuluu muutoin, että tämä autuudestansa niin huolehtiva mies tässä maailmassa esiintyi raa'an roiston hahmossa. Hän eli haureellisesti alaistensa työmiesten vaimojen ja muiden naisten kanssa, joiden kanssa he »asuivat yhdessä». Hän varasti, mitä vain käsiinsä sai, murtautui yöllä toverinsa taloon ja »selkäsaunalla pehmitti sinä yönä yhdeksän henkeä»; ja välistä hän huvitteleikse nousemalla muurille ja pommittamalla sieltä väkeänsä tiilillä. Hän pakotti miehensä korvauksetta tekemään työtä hänen yksityistiliinsä, ja heidän vaimojensa täytyi kutoa kangasta hänelle. Mutta työnsä hän kruunasi, kun hänen kidutetut alaisparkansa lähettivät miehiä valittamaan itsellensä kuninkaalle. Hän surmautti kaikki valittajat, »etteivät he voisi viedä mitään viestejä faaraolle.»

Kuolemattomaksi syntistä ruumistansa hän tällä keinoin tuskin lienee saanut, mutta maailmanhistoriaan hän pääsi.

* * * * *

Se kauhu ruumiin häviämistä kohtaan, joka oli niin voimakas vanhoilla egyptiläisillä, kohtaa meitä eräässä heidän merkillisimpiä runojaan. Se kuvaa elämään väsyneen miehen ja hänen sielunsa välistä keskustelua. Elämään väsynyt sanoo, että paras, mitä hän voi tehdä, on riistää henki itseltänsä, sillä hänen nimensä on »inhotumpi kuin raadon löyhkä kesäisenä päivänä, kun aurinko on kuuma, vastenmielisempi kuin sen katku, joka kuumana päivänä kaloja käsittelee, tai hanhien haju niiden pesässä tai se löyhkä, mikä lähtee krokodiileista ja siitä paikasta, jonne krokodiilien on tapana kokoontua.» Eihän totisesti elämällä ole silloin erikoisen suurta arvoa. Mies lisääkin: »Kuolema on nyt minulle kuin terveyden lahja sairaalle, kuin mirhamin tuoksu ja lootuskukkien lemu vilpoisella rannalla, niin, aivan kuin saisi tulla kotiin monta vuotta kestäneestä vankeudesta.»

Mutta hänen sielunsa kammoksuu kuolemaa, sillä sen jälkeen kuin kaikki omaiset ja ystävät ovat hänet hylänneet, hänellä ei ole ketään, joka voisi huolehtia siitä, että hänet kunniallisesti haudattaisiin.

* * * * *

Niin suurta rakkautta tulevaa hautaansa kohtaan egyptiläinen tunsi, että hänen viimeisen asuntonsa arvokkaaseen kuntoon laittamisen valmistelut usein veivät suuren osan hänen elämäänsä. Niinhyvin kuninkaat ja kuningattaret kuin muutkin ylhäiset miehet ja naiset omistautuivat ilolla ja riemulla, voi melkein sanoa, tulevain maahanpanijaistensa valmistuksiin. Pelkkä ajatus, että täytyisi kuolla vieraassa maassa ja tulla lasketuksi hautaan, joka ei ollut kaikkien säädynmukaisten vaatimusten mukainen, oli kauhistus ylhäiselle henkilölle. Senvuoksi egyptiläinen, ollessaan maansa rajojen ulkopuolella, ikävöi alati päästä ainakin kotiin kuolemaan. Tämä kaipaus on päämotiivina eräässä kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta ennen meidän ajanlaskuamme olevassa papyruksen säilyttämässä kertomuksessa — Sinuhesta, Sesostris I:n palvelijasta. Kun Sesostris oli vielä vain kruununperijä, Sinuhe oli hänen mukanansa sotaretkellä libyalaisia vastaan. Saapui silloin leiriin sanoma vanhan faaraon kuolemasta, miten »hiljaisuus vallitsi nyt kuninkaan palatsissa, kaikkien sydämet olivat surun vallassa, molemmat portit olivat suljettuina ja hoviväki istui päät polvien varassa ja ihmiset valittivat.» Sinuhen valtasi tällöin sellainen kauhu odotettavissa olevia valtaistuinriitoja kohtaan, että hän pakeni erämaahan. Harhailtuaan kauan hän saapui erään ystävällisen syyrialaispäällikön luo, joka pyysi Sinuhea jäämään luoksensa, asetti hänet korkea-arvoiseen asemaan ja antoi yhden tyttäristänsä hänelle vaimoksi. Sinuhe sai myöskin valita itselleen maakartanon uudessa isänmaassaan. »Se oli ihanaa maata», hän sanoo. »Siellä oli viikunoita ja viinirypäleitä; siellä oli enemmän viiniä kuin vettä ja runsaasti hunajaa, ja kaikenlaisia hedelmiä kasvoi puissa. Vehnää siellä oli ja ohraa ja karjalaumoja määrää vailla. Silloin sain minä leipää päivittäiseksi ravinnokseni ja viiniä joka päivä, keitettyä lihaa ja lintupaistia ja lisäksi arojen riistaa, jota minulle pyydystettiin ansoilla ja minun eteeni asetettiin sen lisäksi, mitä minun koirani pyydystivät.»

Niin Sinuhe eli onnellisena uudessa kotimaassansa ja näki suuren lapsiparven kasvavan ympärillänsä. Mutta hän ikävöi kuitenkin saada vielä kerran nähdä sen maan, jossa hän oli syntynyt. Ja kun hän alkoi käydä vanhaksi ja tunsi lopun lähestyvän, hän kirjoitti faaraolle nöyrän kirjeen ja pyysi, että hänen suotaisiin palata rakkaaseen Egyptiinsä ja saada siellä viimeinen lepopaikkansa.

Ja katso: eräänä päivänä saapuu kuninkaan sanantuoja tuoden kallisarvoisia lahjoja, jotka ilahduttivat Sinuhen sydäntä, sekä kirjeen, joka teki hänet vieläkin iloisemmaksi. Siinä näet pyydettiin häntä palaamaan Egyptiin, »sillä», niin siinä sanottiin, »nyt alat sinä tulla vanhaksi mieheksi etkä voi enää siittää poikia, ja sinulla on aina kuolinpäiväsi ajatuksissasi. Katso, hyvätuoksuinen setriöljy ja muumiositeet ovat valmiina sinun balsamointiasi varten. Hautajaissaattue, joka on lähtevä liikkeelle sinä päivänä, jona sinut maalle jälleen luovutetaan, pitää sinulle järjestettämän, ja kultaisen muumioarkun, jonka pää on koristettu atsuurilla[22], olet sinä saava. Härkien pitää vetämän sinut hautaan, laulajain sinun edelläsi käymän ja hautajaistansseja suoritettaman. Ne, jotka surevat sinua, odottavat silloin hautasi ovella; uhreja sinulle annetaan ja hautakammiosi on oleva rakennettu valkoisesta kivestä aivan prinssien ja prinsessojen hautojen viereen. Sinun ei tarvitse kuolla vieraassa maassa, jossa sinun ruumiisi pantaisiin oinaannahkaan.»

Sinuhe kiitti luonnollisesti ylitsevuotavalla itämaalaisella kunnioituksella. Hän vakuutti kirjeessään faaraolle, että hän ei ollut paetessaan ollut täysin järjissään: »Tarkoitusta siinä ei ollut, ja kun minä sitten oikein ajattelin, en voinut ymmärtää, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. Minä en voi käsittää, kuinka olen voinut jättää oman maani. Minusta tuntuu nyt käyneen kuin unessa, niinkuin silloin kuin mies, joka oleskelee hedelmällisessä maassa, kuvittelee olevansa Libyan erämaassa. Koskaan en ole minä kallistanut korvaani kapinallisille vehkeilyille, ei, minä pidän kuninkaani kunniassa.»

Vanhus lahjoitti nyt kaiken omaisuutensa lapsillensa ja läksi vaeltamaan kaukaiseen faaraoitten kaupunkiin. Kun hän tuli kuninkaan eteen, »hän heittäytyi maahan vatsallensa». Ja niin hän kertoo edelleen: »Kun faarao puhutteli minua, minusta tuntui kuin miehestä, joka äkkiä on tullut pimeään huoneeseen. Minun järkeni himmeni, minun jäseneni vapisivat, sydämeni ei tuntunut olevan enää rinnassani, ja minä en tiennyt, olinko minä kuollut vai elossa.» Sinuhe yritti änkyttää vastausta, mutta tilanne muuttui koomilliseksi, kun Sesostris kääntyi kuningattaren puoleen sanoen: »Katso! Tämä on Sinuhe, joka tulee aasialaisen hahmossa ja josta on tullut beduiini» — »silloin», niin kertoo Sinuhe, »kuningatar nauroi ääneen ja sydämellisesti, ja kuninkaalliset lapset kirkuivat yhdestä suusta: 'oi herra kuningas, tämä mies ei voi olla Sinuhe!' Mutta hänen majesteettinsa sanoi: 'Minä vakuutan teille, hän se on!'

Sitten ottivat kuninkaalliset lapset soittovehkeensä ja sistruminsa[23] ja menivät hänen majesteettinsa eteen sanoen: 'Anna meidän tähtemme armosi kohdata tätä arojen soturia, joka on syntynyt Egyptissä! Hän pakeni kaukaiseen maahan sinua peläten. Mutta se silmä, joka on sinut saanut nähdä, ei pelkää enää!'»

Silloin kuningas avasi suunsa armollisesti ja sanoi, että nyt pelko oli tarpeeton, sillä hän nimitti Sinuhen uskotuksi neuvonantajakseen. Ja kuninkaalliset lapset osoittivat vanhukselle kiintymystään puristamalla hänen käsiänsä.

Kun hän oli tullut siihen asuntoon, joka hänelle oli varattu — hän kertoo — »leikattiin ja kammattiin minun hiukseni ja minä heitin päältäni vieraan maan lian, samalla kuin riisuin päältäni beduiinien puvun, heidän, jotka elävät aroilla, ja puin ylleni hienon liinapuvun.» Hän sai muhkean asunnon, ja kolme, neljä kertaa päivässä vietiin hänelle ruokaa kuninkaallisesta keittiöstä, paitsi sitä, mitä kuninkaan lapset tavan takaa hänelle antoivat. Mutta lopuksi tulee paras kaikesta: »Kiviseksi haudaksi minulle», hän sanoo, »varattiin paikka toisten ylhäisten hautojen joukkoon.» Ja sitten hän kuvailee, miten tämä hautarakennus rakennettiin piirtokirjoituksineen ja kaikkineen, mikä ylhäiselle miehelle kuuluu hänen viimeisessä lepopaikassaan. »Minun kuvapatsaani, jonka faarao minulle teetätti, oli kullalla silattu, ja sen tunika oli kullansekaista hopeaa. Ei osoiteta sellaista kunniaa tavalliselle henkilölle.

Ja niin elän minä nyt, kuninkaani palkitsemana, kunnes tulee se päivä, jolloin täältä erkanen.»

Kirjallisuutta:

Alfred Wiedemann, Die Toten und ihre Reiche im Glauben der alten Egypter (»Der alte Orient» 1910).

Alfred Wiedemann, Die Amulette der alten Egypter (»Der alte Orient» 1910).

Pehr Lugn, Den egyptiska dödsboken (Nordisk tidskrift 1918).

Heinrich Brugsch, Die ägyptische Gräberwelt.