THOTMES III.

Thotmes II:n kuoleman jälkeen Hatshepsut oli mennyt uudelleen naimisiin erään toisen Thotmeen kanssa, joka oli joko Thotmes I:n tai Thotmes II:n jonkun toisen naisen kuin Hatshepsutin kanssa saama poika. Tämä Thotmes III, joka Hatshepsutin kuoltua tuli hänen seuraajakseen, oli siis kerran ollut naimisissa joko sisarpuolensa tai tätinsä kanssa — viimeksi mainittu otaksuma näyttää muuten todennäköisimmältä.

Thotmes III on loistavin ilmestys kaikista Egyptin kuninkaista. Seitsemällätoista Syyriaan ja useilla Nubiaan tekemillänsä sotaretkillä tämä »Egyptin Napoleon» palautti valtakuntansa suurvaltamahdin pohjoisessa aina Eufratin seuduille ja neljänteen kataraktiin asti etelässä. Viimeisen sotaretkensä aikana hän todennäköisesti oli yli seitsenkymmenvuotias.

Ensimmäisen kataraktin luona on kallio, johon Thotmes on kaiverruttanut kertomuksen siitä, mihin hän ryhtyi sanoman saapuessa Nubian villien kansojen alkamasta kapinasta. Hän sanoo siinä itse: »Kun faarao kuuli tämän, hän oli kuin raivostunut pantteri ja sanoi: 'Minä vannon kautta Ran [Auringonjumala], joka rakastaa minua, ja isäni Antonin nimessä, jumalain kuninkaan, joka on molempain maiden, Ylä- ja Ala-Egyptin hallitsija, että ainoatakaan miehensukuista en kapinallisten joukosta ole eloon jättävä.' Sitten Hänen Majesteettinsa lähetti paljon sotaväkeä Nubiaan. Ja kuninkaan soturit tulivat kurjien kapinantekijäin maahan ja voittivat perin pohjin villin kansan; ja kuninkaansa käskyä seuraten he eivät jättäneet eloon ainoatakaan miespuolista paitsi yhtä maan viheliäisen ruhtinaan poikaa, joka otettiin vangiksi ja vietiin muutamain palvelijainsa keralla kuninkaan eteen.»

Toisen merkittävän piirtokirjoituksen Thotmes piirrätti Eufratin rannalle merkiksi siitä, että Egyptin muinaiset rajat nyt oli palautettu. Tämä muistomerkki oli saman kiven vieressä, johon Thotmes I oli hakkauttanut kertomuksen omista urotöistään.

Näillä seuduin faarao työnsä hyvin suoritettuaan huvitteli norsunmetsästyksellä. Noihin aikoihin oli nimittäin vielä Syyriassa noita eläimiä suuret laumat. Thotmes kaatoi kokonaista 120 kappaletta noita uhkeita otuksia. Mutta kerran faarao oli menettää henkensä. Muuan norsu hyökkäsi raivostuneena häntä kohti, ja hän olisi ehdottomasti ollut kuoleman oma, jollei hänen paras ystävänsä sotapäällikköjen joukosta olisi rientänyt herransa avuksi ja miekallansa katkaissut elefantin kärsää.

Merellä Thotmes ulotti valtansa yli koko itäisen Välimeren aina Aigeian meren saariin saakka, ja Kyproksen kuninkaasta tuli hänen vasallinsa.

Oikeata merikansaa egyptiläisistä ei kumminkaan koskaan tullut. Sellaiselta kehitykseltä puuttuivat molemmat välttämättömimmät edellytykset: laivanrakennusaineet ja merimiehet. Kömpelöitä Niilinveneitä voitiin korkeintaan käyttää pitkin rannikoita kuljettaessa, mutta avomerellä ne eivät kelvanneet. Ja kelvottomia merimiehiä teki egyptiläisistä rohkeuden puute. Tämä ominaisuus ei esiintynyt yksin koko heidän vähemmän sotaisessa luonteenlaadussaan, vaan myöskin heidän erityisessä kauhussaan lähteä merelle, »suurelle vihreälle», jonka synkissä syvyyksissä saatanallinen maailmankäärme vaani. Tämä selittää sen, että egyptiläiset jättivät melkein kaiken meriliikenteen maansa kanssa vieraille aluksille, varsinkin foinikialaisille.

Kaukaisistakin maista virtasi nyt erikoisia tuotteita Egyptiin: kultahiekkasäkkejä, kultasormuksia ja jaloja kiviä, norsunluuta ja ebenholtsia, suitsuketta, kallisarvoisia foinikialaisia kankaita ja tulisia hevosia kuninkaan talliin. Myöskin neekeriorjia ja syyrialaisia sotavankeja vietiin Egyptiin laumoittain faaraon orjuuteen. Nämä eriskummallista kieltä puhuvat ja merkillisesti esiintyvät mies-parat joutuivat kansan pilan esineiksi, ja taiteilijat kuvasivat mielellään noita omituisia tyyppejä seinämaalauksiin, joilla kuninkaan virkamiehet koristuttivat hautakammioitansa. — Niin Egyptin maailmaahallitseva asema oli vihdoinkin vahvistettu. Etelän neekerit ja pohjan aasialaiset olivat faaraon astinlautana, ja pitkissä piirtokirjoituksissa, voitonriemuisissa kuvissa ja hymneissä ylistettiin hänen voittojansa. Kun Thotmes III vietti hallitsijana-olonsa kolmikymmenvuotisjuhlaa, hän pystytti sen muistoksi obeliskin. Sitten toistui tämä juhla joka kolmas tai neljäs vuosi» ja joka kerta pystytettiin uusi obeliski. Tällaisia muistomerkkejä syntyi koko joukko, koska hänen hallituksensa kesti enemmän kuin puoli vuosisataa. Neljä näistä obeliskeista on vielä tallella, mutta mikään niistä ei ole alkuperäisellä paikallansa. Ne ovat hajautuneet kaikkiin ilmansuuntiin. Yksi niistä on Konstantinopolissa, jonne sen kuljetutti keisari Konstantinus; yksi vietiin melkein samoihin aikoihin Roomaan ja koristaa nyt Lateraanin edustalla olevaa paikkaa. Kaksi muuta vei keisari Augustus Aleksandreiaan, missä arabialaiset myöhemmin antoivat niille uuden nimen: »Kleopatran silmäneulat», vaikka niillä ei ollut mitään yhteyttä kauniin ja vietteleväisen Egyptin kuningattaren kanssa. Egyptin hallitsija Muhammed Ali lahjoitti toisen niistä Englannin hallitukselle, ja se on nyt Thamesin rannalla, Lontoon kivihiilisavun mustuttamana. Toinen niistä kulkeutui New Yorkiin. Niin nämä neljä valtavaa kivipilaria julistavat nyt »maailmanvalloittaja» Thotmes III:n kunniaa neljässä vanhan ja uuden maailman pääkaupungissa ja täyttävät vielä vuosituhansien perästä faaraon toivomuksen, että »hänen nimensä säilyisi iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Vuonna 1447 e.Kr. Thotmes III sulki ainaiseksi silmänsä. Ei ole epäilystäkään, että hän oli suurin faaraoista ja paljon enemmän ansaitsee nimen Suuri kuin Ramses II, joka myöhemmässä perimätiedossa on saanut osakseen myöskin Thotmes III:n uroteot.

Thotmes III:n persoonallisuus esiintyy meille selvempänä ja elävämpänä kuin minkään muun muinaisen Egyptin kuninkaan, lukuunottamatta Ekhnatonia. Hän esiintyy meille väsymättömän tarmokkaana hallitsijana, viisaana poliitikkona ja historian ensimmäisenä suurena sotapäällikkönä. Koskaan ennen eivät yhden miehen aivot olleet ratkaisseet niin monien ihmisten kohtaloita, ei koskaan ennen hallitsija niin mestarillisen järjestelmällisesti käyttänyt hyväksensä sotilaallisia ja rauhallisia mahdollisuuksiansa. Se todistaa samanlaista neroutta kuin Aleksanterin ja Napoleonin. Thotmes loi ensimmäisen todellisen maailmanvaltakunnan. Sukupolvesta sukupolveen hänen nimensä mainittiin kunnioituksella ja pelolla Aasian ja Afrikan kansojen keskuudessa. Oli tapana vannoa valoja hänen nimeensä, ja vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin hänen valtakuntansa oli hajonnut pirstaleiksi, tämä mahtava nimi kirjoitettiin tehoavana suojeluskeinona taikakaluihin. Faaraolle omistetuissa hymneissä ylistettiin kuninkaan sotaisia urotekoja. Niitä kuvatessaan kuningashymnit voivat kohota todellakin suurpiirteisiin kuviin kuten mainittaessa faaraota nimeltä »leijona, voittoisa, kun se tulee ja menee, kun se karjuu ja kiljahtelee mahtavasti antilooppien vuoristoluoliin».

Kirjallisuutta:

Georg Steindorff, Die Blütezeit des Pharaonenreichs.

W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien (»Der alte Orient» 1903).