MUINAISTEN EGYPTILÄISTEN ELÄINTENPALVELUS.

Mikä valtava voima onkaan uskonto ollut Egyptin kansan elämässä! Kun ajattelee mastaboita, pyramideja ja kalliohautoja, muumioita ja kuolemankirjoja, temppelirakennuksia, kuvapatsaita ja jumalien hymnejä, saa tosioloihin perustuvia todistuksia siitä. Egyptiläisten koko ajatusmaailma olikin täynnä kuvittelua jumalvoimain, hyvien ja pahojen henkien, puuttumisesta heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Mutta jos haluamme koettaa tunkeutua syvemmälle egyptiläisten uskonnon mysteerioihin, itse niihin uskonnollisiin voimiin, jotka kansan sielussa liikkuivat, silloin meidän on tunnustettava, ettei ole mitään muuta alaa, jossa egyptologian tiede hapuilisi niin pimeässä kuin tässä. Kun on kysymys sielunelämän syvimmistä, vaikeimmin lähestyttävistä kuiluista, silloin kielitaitomme, kykymme tajuta kielellisten ilmausten eri vivahduksia osoittautuu kiusallisen usein riittämättömäksi. Me kykenemme ainoastaan vetämään karkeimmat ääriviivat kuvatessamme Niilinmaan uskonnollista kehitystä.

Me muistamme, että kullakin seudulla oli oma paikallisjumalansa, jonka luultiin ottaneen asunnokseen jonkin pyhän eläimen ja joka senvuoksi kuvattiin eläinpäiseksi, kuten ibis-jumala Thoth, tieteiden jumala, jota myös kuvattiin babiaaniksi, edelleen haukkajumala Horus, joka oli auringonjumala ja faaraoitten suojelija, koira- tai sakaalijumala Anubis, jota pidettiin kuolemanjumalana, krokodiilijumala Sobek, kissajumalatar Bast, jota riemunjumalattarena palveltiin orgioissa, sekä koko joukko oinasjumalia. Luultavasti jokin eläimen ominaisuus, sen rohkeus, sen viisaus, sen viekkaus herätti egyptiläisissä myötätuntoa tai kammoa, joka kehittyi jumalana-palvomiseksi.

Ekhnatonin monoteistiset uudistuspyrkimykset epäonnistuivat, kuten olemme nähneet, seurauksena kansan vanhoillisuudesta, mahtavan papiston itsekkyydestä ja faaraon häikäilemättömästä kiihkoilusta. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki kääntyi jälleen entiselleen tai pikemminkin vielä alkuperäisemmälle uskonnolliselle kannalle: raa'aksi eläinten palvelukseksi.

Alkujaan egyptiläiset pitivät pyhinä ja palvelivat ainoastaan määrättyjen eläinten erityisiä yksilöitä, mutia uuden valtakunnan häviötä seuranneena rappeutumisen aikana ruvettiin koko tuota eläinlajia pitämään pyhänä sillä alueella, missä kysymyksessä olevaa jumalaa palveltiin. Tästä saavat selityksensä nuo suunnattomat määrät balsamoituja eläimiä, apinoista aina koppakuoriaisiin asti, joita on löytynyt kalliohaudoista tai hiekasta ihmisten kuolemankaupunkien edustalta. Näiden eläinmuumioiden joukossa on balsamoituja kalojakin, parin senttimetrin pituisista puolitoista metriä pitkiin, ja niin pieniä nisäkkäitä kuin päästäisiä, jotka lepäävät somissa sykomoripuisissa sarkofageissa, kannessa veistetty tai kullattu kuva itse eläimestä[87]. Muumioitujen lintujen joukossa on runsaasti kotkia, haukkoja ja muita petolintuja. Kunniasijalla on kuitenkin pyhä ibis-lintu[88]. Mutta ennen kaikkea vilisee kuolleiden eläinten asunnoissa kissoja, kissoja! Sakkaran luota löytyä niin paljon kissanmuumioita, että seudun väestö vuosikausia käytti niitä peltojensa lannoittamiseen.

Kreikkalainen historioitsija Diodoros, joka eli Kristuksen syntymän aikoihin, sanoo, että »egyptiläiset hellivät kissojansa niin, että he kuljettivat niitä mukanansa matkoilla välttämättömimpien matkatavarain kustannuksella». Vielä tänäkin päivänä pidetään kissaa pyhänä eläimenä Niilin maassa. Egyptiläisten erityisen kissarakkauden taustana on kuitenkin se seikka, että se ei pyydystä yksin rottia ja myyriä, vaan ahdistaa myös skorpioneja ja käärmeitä.[89] Toinen eläin, joka myöskin piti talon puhtaana rotista ja käärmeistä, oli näätää muistuttava faaraokissa. Sitä pidettiin pyhänä, koska sitä luultiin ainoaksi eläimeksi, joka uskaltautui krokodiilin kimppuun. Kerrottiin, että kun krokodiili oli syönyt itsensä kylläiseksi ja kita ammollaan lepäsi hietikolla nukkuen päivällisuntaan, faaraokissa hyppäsi rohkealla loikkauksella matelijan kitaan, kaivautui sen sydämeen, minkä se repi rikki, ja pureutui sitten ulos krokodiilin vatsasta.

Etevin kaikista egyptiläisten monista pyhistä eläimistä oli Apis-härkä, jossa Ptah-jumalan[90] luultiin ilmestyvän. Apiksen tuntomerkkejä oli m.m., että se oli musta, nelikulmainen, valkea pilkku otsassa, että sen selässä oli kuva, joka esitti valkeata kotkaa siivet levällään, ja oikealla puolella kuun sirpin kuvio ja että sillä oli kielen alla koppakuoriaista muistuttava nastura. Sen päätemppeli oli Memfiksessä, missä sillä oli asuntonsa Ptah-jumalan temppelissä. Sitä ruokittiin kuninkaallisesti ja sitä palvelivat omat papit, jotka toivat sille uhkeita uhrilahjoja, ja sen kunniaksi vietettiin suuria juhlia yli koko maan. Erityisesti juhlittiin sen syntymäpäivää komein kulkuein. Kun Apis-härkä kuoli, vallitsi maansuru koko Egyptissä, kunnes uusi Apis oli löytynyt. Kaikki kansa paastosi ja pidättyi kylvystä ja aviollisesta seurustelusta. Kuolleen härän ruumis balsamoitiin ja haudattiin loistavalla komeudella maanalaiseen hautakammioon. Kun jälleen oli onnistuttu löytämään härkä, jolla oli kaikki ne 29 pyhää tuntomerkkiä, jotka osoittivat jumalan ottaneen sen asunnokseen, vietiin uusi Apis suurin juhlallisuuksin vihityssä, kullatussa gondoolissa Memfikseen, ja maansuru muuttui riemuksi yli koko Egyptin maan aina Niilin suusta Nubian erämaihin saakka.

Kiintoisimpia löytöjä, mitä Egyptissä on tehty, oli pyhien härkien suurenmoisen hautarakennuksen löytö. Kuuluisa ranskalainen arkeologi Mariette pääsi tavattoman hienon vainunsa avulla tämän lajiansa ainutlaatuisen hautausmaan jäljille. Hän seisoi eräänä päivänä erämaassa Sakkaran lähellä etelään Kairosta, ja sai näkyviinsä sfinksinpään, joka oli miltei hautaantunut hiekkaan. Samassa hän muisti kreikkalaisen maantieteilijän Strabon kertomuksen, miten hän oli nähnyt sfinksinpään pistävän esiin hiekasta pyhien härkien hautausmaalla. »Mitähän, jos tämä onkin kuuluisan mausoleumin paikka!» Herännyt ajatus saa Mariette'in heti toimimaan. Kaivaukset alkavat, ja tutkija riemuitsee: on tavattu maanalainen hautaholvi, jossa Ptah-jumalan ruumiistumat olivat levänneet balsamoituina jättiläissarkofageissa. Pettyen tutkija kuitenkin huomasi, että yhtä lukuunottamatta kaikki raskaat kiviarkut olivat tyhjiä. — Tännekin siis haudanryöstäjät olivat löytäneet tiensä.

Muitakin pyhiä eläimiä kuin Apis-härkiä on käsitelty kuolleina yhtä huolellisesti kuin rikkaita vainajia. Uhkeissa sarkofageissa lepäävät manalle menneet jalot eläimet, seuranansa kovakuoriaisia, palvelijain pikku patsaita ja muuta tavanmukaisiin hautajaismenoihin kuuluvaa.

Hyvin pyhä eläinlaji olivat myöskin babiaanit, joita vanhat egyptiläiset kuvissaan esittivät aurinkoa palvelemassa.[91]

Muuan englantilainen egyptologi löysi 1830-luvulla eräästä kallionrotkosta kuolleiden kaupungista Niilin vasemmalta rannalta vastapäätä Thebaa myöskin muumioitujen apinain hautausmaan, joka meidän päivinämme on löydetty jälleen. Sieltä löytyi erinäisiä apinanmuumioita ja apinain luurankojen osia. Muutamissa haudoissa tavattiin myös pähkinöitä sisältäviä saviastioita ja savipulloja, joissa todennäköisesti oli ollut vettä tai jotakin muuta juomaa. Siellä oli myöskin pieniä savisia sarkofageja, kussakin jumalankuvansa. Toisen apinain haudan Davis löysi Kuningasten laaksosta. Siinä oli viisi tavattoman hyvin säilynyttä apinanmuumiota.

Niinkin vastenmielisiä eläimiä kuin käärmeitä ja krokodiilejä, jotka olivat oikeana maanvaivana, pidettiin eräissä paikoin pyhinä. Vanhat egyptiläiset pitivät kernaasti talossaankin käärmeitä, sillä ne karkottivat pois rotat.

Krokodiiliä, pelättyä Leviathania, kuten petoa Jobin kirjassa nimitetään, egyptiläiset varmaankin palvelivat enimmäkseen kammosta. »Kauhu asustaa hänen hampaittensa ympärillä. Kun hän kohottautuu, sankarit vapisevat ja hämmentyvät hädästä. -Häntä vastaan ei miekasta ole lainkaan apua. Hänelle on rauta kuin korsi ja kupari kuin laho puu. Nuija on hänelle kuin olkea ja hän hymyilee keihään värähtelylle.»

Kuuluisa krokodiilinpalveluksen paikka oli viljava Faijum. Siellä on vanhan Krokodilopoliksen, »Krokodiilikaupungin» rauniot; tämä oli krokodiilipäisen vedenjumalan Sobekin palveluksen pääpaikka. Täällä oli hänellä jo 12:nnen hallitsijasuvun aikana päätemppelinsä pyhän Moiris-järven lähellä, missä oli jumalalle pyhitettyjä krokodiilejä. Krokodiilikaupungissa lienee sen loistonpäivinä ollut 100 000 asukasta. Sen rauniot ovat laajimmat, mitä mistään Egyptin kaupungista on jäljellä. Sen läheltä on meidän päivinämme löytynyt pyhäin eläinten kuolemankaupunki ja siinä paljon krokodiilinmuumioita ja papyruskääröjä.

Herodotos kertoo, että Faijumin asukkaat ripustivat pyhille eläimille kristallisia ja kultaisia korvarenkaita ja rannerenkaita niiden etujalkoihin ja hankkivat niille säädettyä pyhää ravintoa, niin kauan kuin ne elivät. Kun eläimet kuolivat, ne balsamoitiin ja haudattiin juhlallisesti.

Monista paikoin Egyptiä on löydetty näitä matelijoita varten rakennettuja suuria huvilarakennuksia. Kuuluisassa Krokodiililuolassa pari penikulmaa El Amarnasta etelään voitiin kerran laskea krokodiilinmuumioita tuhansittain.

Etevä kreikkalainen maantieteilijä Strabo, joka vähän jälkeen meidän ajanlaskumme alkua kulki halki Egyptin, kertoo käynnistään Moiris-järvellä: »Pyhä krokodiili lojui miellyttävässä levossa rannalla. Isäntäni hankki pienen kakun, palan paistia ja kannullisen hunajaviiniä. Sitten saapuivat sinne papit, avasivat pyhän eläimen kidan, tunkivat sinne kakun ja lihakappaleen ja kaatoivat palan paineeksi viiniä krokodiilin kurkkuun. Sitten eläin heittäytyi veteen ja ui tyytyväisenä toiselle rannalle, missä toinen matkailija toisti saman ruokinnan.»

Krokodiilin kitaan joutumista pidettiin onnellisimpana kuolemistapana. Krokodiilin leukojen runtelemia pidettiin kateuden sekaisin tuntein krokodiilijumalan lemmikkeinä. Usein sattui, että tuollainen hirviö sieppasi rannalta pikku lapsia. Mutta silloin noiden pikku raukkojen äidit iloitsivat siitä, »että olivat olleet kyllin arvokkaita synnyttämään aterian jumalalle».

Mutta jos tahallansa surmasi pyhän eläimen, pidettiin sitä kuoleman ansaitsevana, ja jos oli kysymyksessä kissa tai ibis-lintu, ei tehty eroa, olipa sen surmannut tahallaan tai vahingossa. Siitä uskomattomasta fanatismista, millä kansa suojeli pyhiä kissojansa ja kosti niiden puolesta, kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo kuvaavan tapauksen, jota hän omin silmin oli ollut näkemässä. Muuan roomalainen oli täysin ilman omaa syytänsä aiheuttanut kissan kuoleman. Heti kerääntyi kansaa kokoon, ryntäsi siihen taloon, jossa »murhaaja» asui, ja löi hänet kuoliaaksi. Nälänhädän aikana voi sattua, että ihmiset söivät toisiansa, mutta koskaan ei ole kuultu, että joku olisi uskaltanut satuttaa kätensä pyhään eläimeen vaimentaakseen sen lihalla nälkäänsä.

Huippunsa eläintenpalvelus saavutti Egyptissä Saisin aikakautena ja sen jälkeen.

Hyvin oppinut ja paljon matkustanut kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen lausuu egyptiläisten eläintenpalveluksesta puhuessaan ihastuksensa heidän »komeita temppelejänsä kohtaan, jotka loistavat kullasta, hopeasta ja elektronista [ks. viite 47] ja säteilevät värikkäistä Indian ja Aithiopian kivistä. Mutta kun tulee pyhätön sisimpiin huoneisiin, palaen halusta saada nähdä sen, joka on ylevintä tässä pyhässä huoneessa, niin siellä eräs temppelissä uhria toimittavista papeista intoutunein katsein ja huulet ylistystä mumisten vetää syrjään esiripun ja saa meidät — hymyilemään hartaan kunnioituksensa esineelle. Sillä siellä ei näy sitä jumalaa, jota niin kiihkeästi halusimme nähdä, vaan käärme tai kissa, krokodiili tai muu peto, joka on arvoton elämään temppelissä ja omiaan oleskelemaan liejussa tai kallionkolossa. Tällainen on meille näyttäytyvä egyptiläisten jumala: hirviö, joka vieritteleikse purppuramatoilla.» Myöskin kreikkalainen kirjailija Lukianos kertoo hämmästyneensä, kun hän jumalan asemesta komeiden egyptiläisten temppelien kaikkein pyhimmässä huoneessa näki apinan, ibis-linnun, pukin, oinaan tai kissan.

Diodoros kertoo edelleen, miten pyhiä eläimiä ruokittiin »mitä oivallisimmilla ruoilla, kaikenlaisilla hienoilla leivoksilla ja hunajakakuilla, keitetyllä tai paistetulla hanhella j.n.e. Tuon tuostakin heidän pyhyytensä saivat virkistäytyä lämpimässä kylvyssä, jonka jälkeen »niitä voideltiin mitä ihanimmilla voiteilla ja niiden ympärillä poltettiin kaikenmoisia hyvätuoksuisia suitsukkeita. — Myöskin pidetään», hän jatkaa, »tarkkaa huolta siitä, että ne saavat noudattaa luonnonviettejään ja paritella. Jokaista pyhää koiraseläintä varten pidetään nimittäin naaraitakin, lajinsa jumalan lemmityiksi.»

Temppelieläinten jumalina palvomisesta kertovat egyptiläiset seinäkuvatkin. Kuvassa näkyy usein pappeja rukoilemassa eläintä, milloin seisoen, milloin polvistuneina; usein he ovat heittäytyneet maan tomuun hänen pyhyytensä edessä.

Pyhien eläinten ylläpitoa varten oli määrätty kustakin maakunnasta määrättyjen peltojen tuotteet. Puhuttiin senvuoksi »pyhän ibis-linnun maasta», ja »pyhän hanhen vainiosta» j.n.e. Lisäksi kestittiin pyhiä eläimiä vapaaehtoisillakin lahjoilla, kuten selviää eräästäkin hautakirjoituksesta, jossa vainaja kehuu itseänsä seuraavilla hyvillä töillään: »Elatusta annoin minä ibis-linnulle ja haukalle, kissalle ja sakaalille, niin kauan kuin ne elivät; ja kun ne kuolivat, lahjoitin minä niille balsamia ja kääreliinoja.»

Luonnollisesti kullakin pyhällä temppelieläimellä oli omat pappinsa ja hoitajansa, sekä mies- että naispuolisia. Viimemainittuja sanottiin »imettäjiksi». He kantoivat erityisiä arvonmerkkejä, ja kansa tervehti heitä kunnianosoituksin.

Kirjallisuutta:

Adolf Erman, Die ägyptische Religion.

Heinrich Brugsch, Religion und Mythologie der alten Ägypter.

Alfred Wiedemnnn, Der Tierkult der alten Ägypter (»Der alle Orient» 1912.)

Theodor Hopfner, Der Tierkult der alten Ägypter.

Friedrich Zimmermann, Der ägyptische Tierkult.

Lortel et Gaillard, La faune momifiér de l'ancienne Égypte (»Archives du Museum d'histoire naturelle de Lyon» 1903, 1907, 1909).

Otto Keller, Die antike Tierwelt.