MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN LAKKO.

Se oli enemmän kuin kolme vuosituhatta sitten, siihen aikaan, jolloin mahtava soturikuningas ja rakentaja Ramses III hallitsi Egyptin maata ja lyhyeksi ajaksi onnistui palauttamaan suuren kaimansa päivien loistoon. Tapahtumapaikkana oli kuolleiden faaraoiden ja ylimysten kaupunki Niilin vasemmalla rannalla vastapäätä hallituskaupunkia Thebaa. Siellä vainajat lepäsivät kalliohaudoissaan Kuningasten laaksossa.

Siihen aikaan kuolleiden kaupunki oli myöskin elävien kaupunki. Vuorten edustalla olevaa tasankoa peittivät silloin suuret temppelit, jotka olivat kuolleiden faaraoiden asuntojen hautakappeleita; ja niiden ympärillä olivat niiden tuhansien ihmisten asunnot, joiden tehtävänä oli huolehtia hautarakennuksista ja temppeleistä ja korjata niitä.

Täällä asuivat kuolleiden balsamoijat, täällä oli pappeja, eriarvoisia virka- ja päällysmiehiä sekä joukko eri ammattien harjoittajia: maanviljelijöitä, kalastajia, vedenkantajia ja muita työläisiä, joita kaikkia tämä henkilökunta tarvitsi tehtäviinsä. Eräästä asiakirjasia tiedämme, että yksin Seti I:n temppelin lähistöllä oli lähes 200 taloa, joista nyt ei ole jälkeäkään.

Koko työ oli sotilaallisesti järjestettyä. Työmiehet oli jaeltu ryhmiin, kullakin päällysmiehensä, joka tarkkaan valvoi henkilökuntaansa. Tuollainen »muistutuskirja», käsittäen 43 miehen valvonnan, on säilössä suuressa kalkkikivitaulussa British Museumissa. Itsekustakin on merkitty, minä päivinä hän on ollut poissa työstä. Kun toiset ovat laiminlyöneet yhden ainoan päivän koko vuodessa, toiset sen sijaan ovat olleet poissa työstä yli puoli kuukautta. Useimmissa tapauksissa on syy merkitty sanalla »sairas», varmastikin seuraus rasittavasta työstä kivilouhimoissa hehkuvan kuumina päivinä tai epäterveellisessä ilmassa vuoren sisällä heikosti lepattavien, savuavien lamppujen valossa. Yhdessä tapauksessa on kuitenkin ilmoitettu, että sairauden syy oli toinen: »Häntä pisti skorpioni.» Muutoin oli eräs mies kerran poissa päivän »ajellakseen hiuksensa». Jotkut työmiehet olivat hurskaita ja jättivät jokapäiväisen aherruksensa »uhratakseen Jumalalle». Ainoastaan silloin tällöin saa työmies huomautuksen, että hän on »laiska».

Työmiesten palkka suoritettiin luonnossa: viljaa, kalaa, öljyä ja olutta, välistä myös vaatteita. Juhlapäivinä saatiin ylimääräiset annokset. Mutta toiselta puolen jäi usein jokapäiväinen ravinto saamatta, ja silloin nälkäänäkevät raukat valittivat: »Me emme ole saaneet viljaa, näemme nälkää, olemme heikkoja.» Ja kun nöyrä valitus ei auttanut, he tekivät lakon. Ensimmäinen tunnettu tämänlaatuinen työväenliike koko maailmanhistoriassa sattui Ramses III:n hallitessa. Hänen aikanansa valtion tulot olivat hyvin huvenneet sekä hänen valtaistuimelle nousunsa edellä raivonneiden sisäisten sotien että kuninkaan papistoa kohtaan osoittaman heikkouden seurauksena. Lähes 200 000 säkkiä viljaa faarao lahjoitti joka vuosi temppeleille — muiden lahjojen mukana — mutta kuolleiden kaupungissa nälkäänäkeville työmiehillensä hän useinkaan ei saanut hankituksi 50 säkkiä kuukaudessa. Räikeänä vastakohtana temppeli- ja hautapiirtokirjoitusten korkealentoisille puheille faaraon vallasta ja rikkaudesta kaikuu alituinen: »Me näemme nälkää, emme ole lainkaan saaneet viljaa.» Selvää on kumminkin sekin, että syy ei ollut yksinomaan kuninkaan: paljon siitä, mitä valtion varastosta annettiin työväelle jaettavaksi, jäi milloin sinne, milloin tänne välikäsille.

Oli miten oli: eräänä päivänä — niin kertoo vieläkin tallella oleva päiväkirja, jota on pitänyt muuan kuolleiden kaupungin kirjuri — työmiehet vaimoineen ja lapsineen murtautuivat läpi viiden muurin, jotka ympäröivät kuolemankaupunkia, ja selittivät: »Me olemme nälissämme; 18 päivää on jo kulunut.» Ja he asettuivat Thotmes III:n temppelin taakse, joka oli muurien edustalla.

»Silloin osa kuolemankaupungin palvelusmiehiä tuli heidän luoksensa ja huusi heille: 'Tulkaa toki takaisin!' Ja he vahvistivat kehoituksiansa juhlallisin valoin. 'Tulkaa!' he sanoivat, 'meillä on faaraon viljaa. Se on täällä kuolleiden kaupungissa.’»

Se tuntui nälkiintyneistä raukoista niin lohduttavalta, että he antoivat taas petkuttaa itseänsä. Petkutuksen voimme lukea päiväkirjan ilmoituksesta, että he seuraavana päivänä murtautuivat jälleen ulos ja miehittivät Ramses II:n temppelin. Silloin ryhdyttiin uusiin keskusteluihin, ja työmiehet valittivat: »Meidät on ajanut tänne nälkä ja jano. Meillä ei ole vaatteita, ei öljyä, ei kalaa, meillä ei ole rehua karjallemme. Kirjoita senvuoksi faaraolle, armolliselle herrallemme, että meille annettaisiin jotakin elääksemme!» — Silloin annettiin heille viljaa kuluneelta kuukaudelta. Tarvitaanko enemmän todistuksia siitä, että virka- ja palvelusmiehillä oli huono omatunto?

Mutta tyyneys ei kestänyt kauan. Seuraavana päivänä puhkesi uusia levottomuuksia. Syitä emme lähemmin tunne. Tiedämme vain, että muuan yllyttäjä puhui tovereilleen ja sanoi: »Menkää ja ottakaa työaseenne! Murtakaa ovenne ja ottakaa vaimot ja lapset mukaanne! Minä kuljen edellänne Thotmes III:n temppeliin.» Ja niin syntyi lakko. Kun muutamat kuolemankaupungin vartiojoukkojen upseerit tulivat taivuttamaan työläisiä palaamaan työhön, vastasi yksi näistä: »Kautta Amonin, kautta faaraon, minua ei tänä päivänä ajeta sinne jälleen.» Sitten työläisjoukko marssi taas pois kaupungista ja leiriytyi läheiseen kylään. Palvelusmiehet, jotka yrittivät neuvotella lakkolaisten kanssa, eivät enää voineet vaikuttaa heihin. Katkeroituneen joukon vastauksena oli ja pysyi: »Me emme palaa». Ja lakkolaiset lisäsivät: »Meillä on sanottavana suuri sana: totisesti tässä faaraon kaupungissa toimitaan hyvin pahoin.»

Myöhemmin onnistuttiin kyllä tyynnyttämään heidät joillakin viljasäkeillä, mutta kun yksitoista päivää oli kulunut, oli jälleen sama ääni kellossa, ja näin kävi kerran toisensa perästä. Sillä oikeuttansa nälkäiset joukot eivät koskaan saaneet, ainakaan niin pitkään aikaan, kuin kirjurin päiväkirja ulottuu.

Noin sata vuotta myöhemmin, Ramses IX:n hallitessa, puhkesi jälleen lakko samasta syystä. Mutta silloin työläiset esiintyivät suunnitelmallisesti. He kääntyivät valituksineen joko Theban tuomioistuimen tai Amonin ylipapin puoleen. Ja se vaikutti varmemmin. Kerrotaan tuomarin kerran heti antaneen kirjurille käskyn antaa työmiehille heidän ruokaosuutensa.

Kun tämän kaiken tuntee, voi helpommin ymmärtää, kuinka lähellä täytyi olla ajatus ryhtyä tuohon Egyptissä niin hirvittävän tavalliseen haudanryöstöön: täällä kulki laumoittain väkeä, joka teki työtä otsansa hiessä, ilman että valtio antoi heille edes sitä, mitä he tarvitsivat oman ja omaistensa nälän tyydyttämiseksi. Mutta hautojen sisällä oli suuret määrät kultaa ja muita kalleuksia, joista vainajille ei ollut minkäänmoista hyötyä…

Kirjallisuutta:

Wilhelm Spiegel Berg, Arbeiter und Arbeiterbewegung im Pharaonenreich unter den Ramessiden (ra. 1400 -1100 v. Chr.).