KOLMAS KIRJA
Lauri Laiho translation
I
Toukok. 4:nä 1910.
Olen väsynyt, tahtoisin levätä. Mutta kuitenkin tahtoisin, että olisin voimakas — sinun tähtesi Mladen. Tahtoisin omistaa sydämessäsi palasen sitä myötätuntoa, jonka äitisi piti hallussaan, jotta tottuisit tulemaan minunkin luokseni suruinesi ja toiveinesi.
Mutta meidän välillämme ovat sinun pienet lapselliset ilosi, jotka minä kerran sinulta kielsin kun katselin ja ajattelin vain äitiäsi.
Ei, yksinomaan itseäni.
Ja nuo sinun murskatut ilosi synnyttivät välillemme pohjattoman kuilun, jota ei voida silloittaa eikä umpeen luoda. Ja minä seison ja ulotan turhaan käsiäni saavuttaakseni sinut, ja ettei minun tarvitsisi olla yksin. Kuilut ovat ylitsepääsemättömiä.
Silloin muistan uudelleen sen, joka on kadonnut meiltä, äitisi. Mladen, ja kuinka hän koetti lähentää sinua minuun. Huomasitko miten hän piti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, saadakseen sinut vakuutetuksi minun rakkaudestani ja hyvyydestäni. Kaikki pienet, kalliit huomaavaisuudenosoitukset, jotka hän sinua varten keksi, hän antoi sinulle minun nimessäni, toivoen sillä voivansa sovittaa välimme ja yhdistää meidät; ehkä et huomannut, että juuri se heitti varjon noihin pieniin ystävyydenosoituksiin vähentäen niiden arvoa. Minä näin sen, sillä sinä kavalsit itsesi pelokkaalla mutta itsepäisellä katseellasi, jollaisella et koskaan silmäillyt äitiäsi.
Sen vuoksi en voi lähestyä sinua, en voi luokseni vetämällä estää sinua tuhoutumasta samalla tiellä, jota minä olen kulkenut.
Sinä, rakastat Juliaa. Olen onnellinen, että rakastat häntä siinä iässä, joka on vaaroja täynnä, ja joka tarvitsee suuren, loistavan valon, jottei sielu vahingoittuisi ja tulisi saastutetuksi ainaiseksi. Mutta sinun rakkautesi ei ole tasaisesti valaiseva loiste, se on kylläkin suuri mutta liekehtivä, epäluotettava, sillä toisinaan se vetäytyy kokoon, synnyttäen ympärilleen mustia varjoja — ja toisinaan se kohoaa äkkiä korkealle, tehden kaikki vieressään epäluotettaviksi, toisenlaisiksi.
Huomasin, että jokin teki sinut levottomaksi, että olet rauhaton ja kärsimätön, ja minä etsin syytä. Löysin sen. Julian serkku on tullut tänne; hän on enemmän sidottu kotiinsa ja serkkuunsa, ja sinä pahoittelet sitä, etkä anna hänelle anteeksi; sinä et myönnä, että hänellä on muitakin velvollisuuksia, paitsi mitä sinä häneltä vaadit.
Näen kuinka sinä punnitset jokaisen hänen hymyilynsä, vakoilet jokaista katsetta, kuinka terävästi ja kylmäkiskoisesti vastaat hänelle, toisen kerran välttäen, toisen etsien häntä… ja minä näen itseni.
Ja hän taipuu kuin lehti tuulessa, muuttuu pelokkaaksi, hiljaiseksi — menehtyy ajatuksiinsa ja tuskiinsa — kuten äitisikin.
Toistuuko sinun nuoressa elämässäsi minun menneisyyteni? Oletko siinä suhteessa täydellisesti minun poikani, sinä, joka todellisuudessa olet niin kaukainen ja vieras minulle?
Ja minä syvennyn yhä enemmän tuohon menneisyyteen, etäännyn yhä siitä, mikä tapahtuu nyt ja mikä minua ympäröi, ja kuitenkin on koko nykyisyys minulle selvä ja ymmärrettävä, sillä menneisyys on terästänyt silmäni.