V

Huhtik. 30:nä 1893.

Ulkona voitti kevät, aurinko, ja minuun tunkeutuu taas jotakin pimeätä. Uudelleen tunnen kodissani nuo painajaiset, jotka nousevat minun ja Irenen väliin.

Sairaustapaukset harvenivat; jonkun päivän olen ollut vähän enemmän kotosalla, mutta tuntuu kuin olisin ollut kauan poissa. Joka hetki löydän jotain uutta, vierasta. Salongissa on piano muutettu toiselle puolelle huonetta. Albert väittää, että siellä on parempi akustiikka. Irene on siis soittanut hänelle, laulanutkin. Niinkuin minulle ikään!

Ja minun täytyi aina silloin lähteä ulos.

Vanhempaini kuvat riippuvat toisella seinällä: Albert sanoo, että ne ovat siellä paremmassa valossa.

Minun täytyy myöntää, että se on oikein, ja kuitenkin se harmittaa minua.

Mladen on kuin kiinnikasvanut Albertiin, aina hänen läheisyydessään. Eilen kutsuin häntä luokseni, hän ei totellut. Kutsuin toisen kerran jurosti. Hän siirtyi luokseni, seisahtui eteeni, itsekäs uhma silmissä. Irene astui viereemme ikäänkuin suojellakseen häntä. Tahdoin hyväillä pojan päätä, puristaa häntä rintaani vasten, mutta hän vastusti hiljaa. Irene otti häntä kädestä ja vei hänet hetken kuluttua ulos.

— Söimme ääneti illallista. Oli niin painostavaa. Haa, haamut istuivat meidän kanssamme jäähdyttäen sanat huulillemme.

Vihdoin Irene koetti murtaa jään. Hän laverteli, laski leikkiä minun kanssani, pojan kanssa; ja kovettunut sydämeni alkoi sulaa. Silloin Albert huomautti pelokkaasti Ireneä lupauksestaan. Nähdessään minun katsahtavan kysyvästi, hän selitti Irenen luvanneen laulaa hänelle tänä iltana — matkaonneksi, lisäsi hän hymyillen:

— Matkaonneksi? ihmettelin minä.

— Niin, vastasi Irene, en ole vielä ilmoittanut sinulle, että Albert jättää meidät huomenna.

Hän kutsuu häntä yksinkertaisesti Albertiksi.

Albert alkoi lämpimästi kiitellä meitä vaivoistamme ja hyvyydestämme, — ja minä sillä hetkellä onnellisena hänen poislähdöstään, vakuuttelin, että hänen seuransa oli meille kovin rakasta j.n.e.; kuten sellaisissa tapauksissa on tapana puhua, koetinpa vielä suostutella häntä jäämäänkin muutamaksi päiväksi.

Fiume ei ole kaukana, virkkoi hän; tiedän, että ikävä vetää minua teidän kauniiseen, rakkaaseen taloonne — jos sallitte.

Irene ojensi hänelle kätensä. Minä vain nyökäytin päätäni. Koetin teeskennellä, ettei huomattaisi minun olevan kaikkea; muuta kuin mielissäni tuosta lupauksesta.

Irene lauloi — minun mielilaulujani. Hän seisoi hänen vieressään ja käänsi nuottivihon lehtiä.

Voi, kuinka hänen äänensä kiusasi minua. Ensimmäisen kerran. Kuuntelin vastahakoisesti. Tunsin, etten ole ainoa hänen elämässään, tuska hiipi sydämeeni.

Laulujen lomassa he keskustelivat. Irene nosti päätään ja katsoi häneen. Katsoiko hän häntä toisin kuin minua? Onko hänen äänensä vähemmän hellä puhuessaan hänelle?

Ja he ovat olleet kahden niin monta päivää, niin monta iltaa, öitäkin…

Oih, kaikki minussa nousi kapinaan. En voinut sietää enempää.

— Minä lähden nukkumaan, sanoin. Hyvästelin nopeasti ja poistuin.

Kuinka värisinkään — korvissani humisi, jotain nousi kurkkuuni. Jääkö hän, eikö hän huomaa minun kärsivän, eikö hän riennä?

Kello tik-takitti seinällä, mutta jokainen heilurinlyönti koski minuun kuin luja isku. Eikö hän tule? Kaikki ajatukseni ja tunteeni yhtyivät tuossa kysymyksessä, jännittyneet hermoni kutsuivat häntä.

Vihdoin hän tuli kantaen kynttilää. Hän oli siis valaissut hänelle, hän itse, ja sitä ajatellessani leiskui jotain silmissäni.

Hiljaa hän laski kynttilän pöydälle, tuli luokseni, otti pääni käsiensä väliin ja katsoi silmiini.

— Stank, mikä sinun on? kysyi hän.

— Olen sairas, sopersin minä.

Ja hän hyväili polttavaa otsaani, rauhoitti, nuhteli minua, että minä, lääkäri, vakava mies päästän hermoni ja oikkuni kiihtymään. Vielä hän sanoi, että minä peloitan, vieroitan lasta, ja että hän vain suurella vaivalla oli onnistunut tasoittamaan minun kylmäkiskoisuuteni vieraalle, jolle olimme velvolliset osoittamaan jonkun verran huomaavaisuutta.

Hän puhui paljon, muistuttaen minulle, kuinka hän oli pitänyt minua esikuvaksi kelpaavana miehenä, jota hän kunnioittaa ja rakastaa, mutta: jos annat hetkellisten oikkujen johtaa itseäsi, kuinka käy silloin minun ihanteeni?

Minä rauhoituin, enemmän hänen äänestään kuin sanoistaan, ja taas oli kaunista ja kirkasta minun sielussani…

Ja aamulla mietin uudelleen hänen sanojaan, tutkin hänen jokaista katsettaan, tähystelin salaa Albertia ja häntä, toistaen mielessäni kaikki tapaukset, jotka opettivat minua tuntemaan lausuttujen sanain arvon, oltuani usein kosketuksissa valheellisten ja kevytmielisten ihmisten kanssa.