XII

Toukok. 30:nä 1893

Irene matkusti Zagrebiin. Hänellä on siellä asioimista itselleen ja meille, ja hän palaa vasta huomenna.

Enkä minä voi pysyä tyynenä. Harhailen huoneesta toiseen hajamielisenä, synkkänä.

Kuinka tyhmää tämä on! Onhan hän matkustanut useita kertoja, minä olen ollut yksin moniaita päiviä, enkä koskaan ole tuntenut oloani näin vaikeaksi. — Mutta tällä kertaa on kuin jokin tukehduttaisi minua, olen levoton, mietin yhtenään: ellei hän palaisi takaisin?

Mitä tapahtuisi, jos hän ei palaisi?

Mladen on surullinen. Hän kaipaa äitiä, eikä jätä minua. Hän on kerännyt leikkikalunsa yhteen, istuu lattialla ja leikkii, mutta ei kutsu minua, eikä kysy neuvoa, kuten äidiltä, tai Albertilta, jonka piti, aina rientää hänen avukseen. Eikö hän ole vielä antanut minulle anteeksi — sen paremmin kuin pieni koiranikaan kerran?

Olen miltei pahoillani kun minulla on nyt niin vähän työtä. Koko paikkakunta on kiihdyksissään lähenevästä pormestarinvaalista, ja ihmiset ovat unohtaneet‘ sairastamisen.

He ovat kuin villiintyneet. Viisi ehdokasta kilpailee pormestarinpaikasta, kaupunkilaiset ovat jakautuneet viiteen puolueeseen, jokainen ponnistelee kaikin keinoin oman ehdokkaansa puolesta ja neljää muuta vastaan. Kellään ei ole aikaa ajatella mitään muuta; jokapäiväinen elämä on luiskahtanut pois polultaan, kuin Punainenmeri, joka aukeni israelilaisille. Kaikki viisi ehdokasta ja puoluetta ovat koettaneet värvätä minua puolelleen, mutta kun en tahdo liittyä yhteenkään, ovat he kaikki minua vastassa. Ja enimmän Ivaniz, s.o. hänen vaimonsa, joka koettaa kaikin voimin saada miehensä pormestariksi. Eilen hän valitteli minulle kuinka ihmiset ovat inhoittavia ja kiittämättömiä, että hän huomaa sen parhaiten nyt kun hänen miehensä tarvitsisi ystäviä, kuinka ne, joille hän on tehnyt paljasta hyvää, pakenevat vastapuolueen leiriin täi vetäytyvät syrjään, ettei tarvitsisi antaa ääntänsä hänelle.

Noiden kiittämättömien joukkoon hän laskee myöskin minut. Ivaniz oli ensimmäinen potilaani. Luonnollisesti pitäisi minun olla hänelle kiitollinen koko ikäni, sillä kun sellainen herra luotti minun taitavuuteeni, kääntyivät kaikki muutkin minun puoleeni.

Parasta olisi, että tuo vaali tapahtuisi mahdollisimman pian ja että he valitsisivat vaikka Ivanizin, jolla on enemmän rikkauksia näistä viidestä ehdokkaasta — tosin myöskin vain sitä…

Ja huomenna tulee Irene. Ellei mitään estettä satu menen häntä, vastaan muutaman asemavälin yllättääkseni hänet.

Vain siksikö? Ei, vaan ikävästä nähdä hänet pikemmin, saattaa hänet mahdollisimman nopeasti kotiin, joka ilman häntä on autio ja surullinen.

Ja minä tarkkaan häntä — tarkkaan itseäni, etten loukkaisi häntä alhaisella epäilykselläni — omaa Ireneäni, onneani!