III

Toukok. 9:nä 1910

Rakkauteni oli kuollut. Minun suuri rakkauteni. Ja minä häpesin, sillä rakkauteni katosi yhdessä Irenen kauneuden kanssa, minua kauhistuttaa, ettei siitä mitään jäänyt — ei edes sääliä!

Ja niin se kävi, että me elimme kumpikin saman katon alla kuin kaksi täydellisesti toisilleen vierasta ihmistä, jotka molemminpuolin välttävät kohtaamasta toinen toistaan, missä vain voivat, peläten jäädä kahdenkesken, jotteivät heidän katseensa osuisi yhteen.

Minun täytyi saada kiinnitetyksi itseni johonkin, etten paljastaisi sieluni tilaa.

Olin poissa varsinaisesta asuinrakennuksestamme, milloin vain voin, tulin sinne usein hyvin myöhään, ja vähitellen siirryin kokonaan asumaan paviljonkiin. Sinua ja äitiäsi näin vain aterioilla, enkä aina silloinkaan.

Kunnes hän eräänä iltana odotti minua paviljongissa. Hän seisoi ikkunan vieressä ja tervehti minua hiljaa. Hämilläni yllätettynä aioin sytyttää kynttilän, mutta hän vastusti.

— Älä sytytä — näin on parempi!

Tuntuu kuin hän puhuisi nytkin minulle, niin jäi muistiini hänen nöyrä, toivoton äänensä. Hän oli pitkän aikaa vaiti ennenkuin alkoi hiljaa, katkonaisesti:

— Stank — ymmärrän sinua. Et voi toisin. Mutta lapsi. Lapsi kasvaa. Ja alkaa tuntea, ettei sillä ole isää. Ja alkaa tuomita.

— Kuinka — tuomita? koetin puolustaa itseäni.

Hän hymyili ääneti.

— Se muistaa, että ennen oli toisin, tuomitsee, että toisin pitäisi olla. Mutta — minä en syytä sinua. Niin on. Mutta — lapsen vuoksi. Hän on arvattavasti kysynyt joltakin, ja luonnollisesti hänelle on sanottu. Tahdotko, että hän menettäisi isänsä? — koska minä menetin kauneuteni, lisäsi hän hiljaa.

Mutta minä olin ääneti, unohtaen, että hän on luonani, niin kiinnittivät mieltäni muistot niistä päivistä, jolloin minä vihasin kauneutta, toivoen sen katoavan.

Havahduttuani ajatuksistani olin yksin. Oli kuin olisin tullut taas järkiini. Jokin parempi, jokin inhimillisempi alkoi minussa vaikuttaa. Ensimmäisen kerran pitkän, pitkän ajan jälkeen sinkosi mieleeni kysymys: kuinka hän voi?

Mutta vain silmänräpäykseksi. Onhan hänellä lapsi, joka on yksin hänen, joka välttää minua missä vain voi, joka tuijottaa minua samanlaisella katseella kuin se pieni koiranpentu, jota minä kerran löin, ja joka ei antanut minulle anteeksi, eikä unohtanut sitä koko elämänsä aikana.

Ja sen vuoksi valtasi minut jonkinlainen halveksiva katkeruus, mutta en tahtonut tunnustaa itselleni, että olinkin itse luonut ja kasvattanut sen, vaientaakseni omaatuntoani ja vapautuakseni syyllisyydentunteesta.

Vakuuttelin itselleni, että kaikki tapahtui vain Irenen itsensä vuoksi, ja että lopulta vain minä tulisin todella onnettomaksi, ja minulla vain on oikeus valittaa elämästäni. Lopulta en huomannut, että omatuntoni hukkui, muistot kävivät valjummiksi, että minä, tietämättä miten ja koska olin sopinut omantuntoni kanssa, ja että halveksimiseni ja vihani Ireneä kohtaan oli muuttunut täydelliseksi välinpitämättömyydeksi. Voin katsella häntä olematta millänikään siteestä silmäkuopan päällä, en ajatellut syytä siihen; voin oleskella enemmän kotosalla, elää hänen vieressään, se ei ollut minulle vaikeata eikä sietämätöntä, vaikka kernaammin pysyttelinkin paviljongissa, jonne Irene tuli vain silloin kun minä en ollut siellä. Huomasin sen järjestämisestä, useista pienistä muutoksista, joita hän teki huoneeni kaunistamiseksi. Alussa katselin sitä eräänlaisella halveksimisella, sitten välinpitämättömyydellä, lopulta en sitä edes huomannutkaan.

Syvennyin kirjoihin, opiskelin ja kirjoitin itse — valmistuneita teoksia kasaantui laatikkooni. Silloin tällöin juolahti mieleeni, että pitäisi antaa ne maailmalle, välistä ojensin käteni ottaakseni ne ja lähettääkseni pois — mutta aina se jäi tekemättä. Sellaisina hetkinä näin silmissäni aivan pelottavan selvästi Irenen kuvan, kauniin Irenen, kun hän ottaa veitsen ja vie sen kasvoillensa — sen pidättämättä, estämättä, joka tiesi, näki ennakolta, mitä siitä seuraa…

Sen, joka repi diploominsa, mutta ei luopunut arvonimestään, ei antanut virkaansa toiselle — — kunnialliselle!…

Silloin heitin käsikirjoitukset takaisin laatikkoon, juoksin ulos metsään, väsytin itseni ajattelulla ja kävelyllä, ja tarvitsin aina tovin aikaa ennenkuin kykenin rauhallisena lähestymään sairasta, tai tyynesti astumaan asuntooni, jossa vallitsi hiljainen, mykkä alistuvaisuus, joka puristi jokaista sen piiriin joutunutta niin, että uskalsi puhua vain puoliääneen ja kävellä varpaillaan…

Vain yhden kerran värähti tämä hiljaisuus ikäänkuin poreilemaan saatettu vesi. Luin huoneessani, kun äkkiä kuulin sinun äänekkään riemuhuutosi ja iloisen naurusi. Juoksit yli pihan vetäen kädestä upseeripukuista miestä.

— Äiti, äiti — setä Albert!

Ja sinun ilosi ikäänkuin puraisi minua keskeltä sydäntä; eräänlainen häijyys sai minun nousemaan tuoliltani ja seuraamaan sinua nähdäkseni, kuinka hän katsoo Ireneä.

Saavutin sinut samalla kun äitisikin huutosi kutsumana ilmestyi kynnykselle.

Ei yksikään lihas värähtänyt äitisi kasvoilla, tyynesti, alistuneesti hymyillen hän ojensi kätensä hänelle, silmäillen minua hänen ylitseen. Albert pysähtyi kuin paikalle naulittuna, sitten hän kumartui ääneti hänen kätensä ylitse, ja kun hän suoristausi ja rupesi puhumaan, värisi hänen äänensä pelästyksestä ja säälistä; mutta kun ensimmäinen hämminki oli ohi ja hän oli tervehtinyt minua, ilmeni hänen jokaisessa sanassaan ja eleessään jonkinlaista ritarillista kunnioitusta, ikäänkuin toivomus, ettei Irene tuntisi vieraan huomanneen onnetonta muutosta hänen kasvoissaan.

Ja minä seisoin vaimoni ja poikani vieressä kuin asiaankuulumaton vieras. Kiihtyneenä ja häpeissäni jätin heidät ja vetäydyin horjuvin askelin huoneeseeni, peitin silmäni käsilläni, ja tyrmistyneenä elämästä, ajasta ja ihmisestä, purskahdin katkeraan, toivottomaan itkuun, ja minusta tuntui, että ne kyyneleet huuhtelivat pois viimeisetkin merkit rakkaudestani, vihastani ja kaikesta, mitä minussa vielä oli.

Suoristauduttuani tunsin, että olin ikäänkuin ajelehtinUt pois temmeltävistä aalloista, ja että minulle nyt enää jäi vain alaston elämä kannettavaksi alastomalla pohjalla…