X

Toukok. 12:na 1893

Puhuimme Randizista — ja olemme eri mieltä.

Ensimmäisen kerran!

Randizin teko on saattanut Irenen ymmälle. Hän ei ymmärrä, kuinka mies voi hyökätä nukkuvan naisen kimppuun ja tehdä niin raakamaisen työn.

Ja minä puolustan häntä. Olen niin kaunopuheinen, että itsekin ihmettelen. Kaikki on minulle selvää. Nuori, rikas kauppias nai köyhän kirjurin tyttären, yhden yhdeksästä sisaruksesta; kantaa häntä käsillään! Ja tämä pettää hänet. Pettää häpeämättä, röyhkeästi. Ja mies rakasti häntä niin rajusti. Jumala tietää kuinka kauan hän lie kärsinyt; sanottiin hänen viime aikoina olleen kovin hermostuneen, tuskin tietäen mitä puhua, mitä tehdä. Hän tuijotti ihmisiä niin, että nämä alkoivat välttää häntä; hän laski väärin, omaksi tappiokseen… Vaimonsa kanssa hän ei puhunutkaan, lastaan hän väisti… Ja ehkä hän valvoi öisin hänen vieressään, ehkä hän odotti vaimon kavaltavan salaisuutensa ja — ehkä vaimo lausui, ehkä hän sopersi jonkun nimen — ikävöiden — kutsuen… Ja se nimi ei ollut hänen nimensä… Silloin hän, onneton…

— Mutta miksei mies ajanut häntä pois? keskeytti Irene, kalpeana kiihkosta, säihkyvin silmin.

— Sehän johtuu siitä, ettei hän voinut ajatella, jäädä yksin, näkemättä häntä vieressään, kuulematta hänen ääntänsä. Se on, että hän rakasti häntä hulluuteen saakka.

Irene hymyili tylsästi. — Ei, älä sano, että se on rakkautta, mikä tappaa.

— Ei, hän ei tahtonut häntä tappaa. Hän tahtoi vain pidättää hänet itselleen, hän tahtoi rumentaa vaimonsa kasvot niin, ettei hän ketään miellyttäisi; rumanakin hän olisi hänelle kaunis, ja rakas…

— Ja silloin? huomautti Irene huohottaen.

— Silloin, jatkoin minä, vaimo ehkä sopersi taas sen toisen nimen, ja mies villiintyi hänen huokauksistaan ja lemmenkutsuistaan, ollen varma, että, vaimonsa sillä hetkellä ajattelee yksinomaan sitä toista. Hän iski, päihtyen yhä raivoisammaksi luiden rusentumisesta kasvoissa, joita hän rakasti niin hurjasti ja joita rakasti myöskin toinen, sillä ne olivat niin kauniit… kunnes hänen voimansa loppuivat…

Minä vaikenin. — Irene järjesti jotain pöydällä, näin sen vaikken katsonutkaan sinne. Vihdoin hän katsahti minuun sanoen: Ja vaimosta, etkö puhu hänestä mitään?

Naurahdin väkinäisesti. — Ymmärrän paremmin miestä. Puolusta sinä vaimoa!

— Niin, virkkoi hän miettien. Randiz oli epäluuloinen, mustasukkainen mies, joka vakoili hänen jokaista silmäystään, jokaista liikettään, hän pelotti vaimonsa persoonallisuutta ja ajatuksia, ja hänen kaikkein viattomimmassakin seurustelussaan mies näki petosta ja uskottomuutta. Hän kiusasi häntä päivänkoitosta iltaan saakka, vuoroin synkällä vaiteliaisuudellaan, vuoroin juroilla sanoillaan. Nainen ei nähnyt apua, ei löytänyt ulospääsyä. Hänessä kapinoi ylpeä sielu, hän nousi alhaista epäluuloa vastaan — ja ehkä, jatkoi Irene hitaasti — ehkä alkoi hänen kiusattu, huonosti kohdeltu rakkautensa laimentua.

Katsoimme toisiamme tovin tiukasti, kylmästi.

Tietääkö hän, mikä minua kiusaa? Tunnen, että hän tietää. Ja hän on yksi niistä, joissa rakkaus kuolee, jos sitä kiusataan, kohdellaan huonosti.

Oh, jos hän ei rakasta minua, jos hän lakkaisi minua rakastamasta!

Emme tienneet, mitä enää puhua; vihdoin minä nousin ja poistuin huoneesta. Kävelin ulos portista, kauas vainioille, kunnes jalkani väsyivät ja ajatukseni herpautuivat.

Minkälainen minä olen — kuinka alas olenkaan joutunut — urkkijaksi. Ylpeä Ireneni! Olen vakuutettu, että hän itse sanoisi sen minulle, jos hän ei enää rakastaisi minua.

Kysyn häneltä. Se hänen täytyy luvata minulle.