XIV
Lauri Laiho translation
Kesäk. 3:na 1893.
Kaikki on selvää minulle. Tänä yönä matkustin ohi Fiumen. Albertin ikkunat olivat valaistut. Hän on siis palannut ja kohdannut Irenen Zagreb'issa, matkustanut yhdessä hänen kanssaan, mutta poistunut junasta yhtä asemaa aikaisemmin, etten minä näkisi häntä ja tietäisi hänen olleen vaimoni kanssa. Ilman rouva Ivanizia olisin tuskin saanut sitä tietää.
Ja nyt sen tietää koko kaupunki. Tunnen kuinka ihmiset katselevat minua toisin kuin ennen, painan silmäni alas heidän edessään, kuljen ympärilleni vilkuillen kadulla kuin varas päästäkseni kohtaamasta rouva Ivanizia ja ollakseni muistuttamatta hänelle onnettomuudestani ja häpeästäni.
Viimeisinä kolmena päivänä minulla on ollut vaikeita tehtäviä ratkaistavana. Kaksi vakavaa sairastumista on kääntänyt ajatukseni Irenestä. Oh, ei kääntänyt, vaan lykännyt hieman loitommaksi. Minusta tuntuu, että olin perheessäni kuin pelkkä lääkäri. Lääkärinä kävin Mladenia katsomassa, puhuin Irenelle vain sen, mitä lääkäri sellaisessa tapauksessa sanoo; lapsi voi nyt paljon paremmin, silmä ei ole pahasti loukkautunut, toivon voivani pelastaa toisetkin potilaani — ja taas nousevat tuskaiset ajatukset mieleeni: mitä sitten — mitä sitten?
Menisinkö hänen luokseen?
Mitä voittaisin sillä? Rakastaisiko hän taas minua? Voisiko koskaan palata se, mikä ollut on?
Se ihmeellinen onni, se paratiisimainen sopusointu?
Ja minä seison oven takana — hyljättynä kuin almunpyytäjä.
Muutaman kerran ojennan käteni revolveria kohden.
Olisinko Randiz?
Ketä kohti suuntaisin sen?
Siten kapinoivat ja nousevat toisiaan vastaan ajatukseni, tässä näyttää kuin minä vyöryisin niiden painon alla, nyt nousen taas, häpeän. Minä, vakava mies, oikeudenmukainen, kunnioitettava — lääkäri, jonka suuri tehtävä on koettaa pelastaa ja pidentää elämää! Sellaisina hetkinä minä vihaan sinua, Irene, sinua ja sinun kauneuttasi.
Sillä ellet olisi kaunis, toinen ei katselisi sinua niin ahnaasti, ei himoitsisi omakseen niin hekumoiden!