X
Lauri Laiho translation
Toukok. 30:nä 1910.
— Sinä et tule — et kirjoita! — Et aavista, että yksi sydän särkyy sinun tähtesi! Julia-raukka!
Ja minä värisen ajatellessani, että minut kerran kutsutaan hänen vuoteensa ääreen.
Kutsun häntä mukaani sairaiden luokse, ja hän tulee. Alussa hän epäröi. Ymmärsin häntä, hän pelkäsi minun mahdollisesti puhuvan sinusta, ja koskettavan hänen salaisuuttaan. Mutta minä olin vaiti, teeskentelin olevani täysin tietämätön hänen surunsa syystä; hän rauhoittui, ja nyt hänen silmänsä jo säteilevät ystävyyttä.
Kuinka rakas lapsi hän on! Ja niin hento! Minusta hän on kuin lämpimien maiden kukka, jota pitäisi säilyttää ansarissa ja hoitaa pehmein käsin.
Ja meillä ei ole niitä, Mladen!
Ajattelin jo matkustaa Zagrebiin tuodakseni sinut kotiin — hänelle. Mutta en voi tehdä varmaa päätöstä. Kerran olen leikkinyt kohtalon kanssa, — se oli silloin kun minä tyynesti katselin, kuinka äitisi raapaisi likaisella veitsellä kasvojaan. Kerran olen tunkeutunut elämän salaperäisyyksiin, tahtoen pakottaa sen kulkemaan omien suunnitelmieni mukaan.
Sillä sen elämä, joka on meille läheisin, on kuitenkin meille vieras, sellainen, johon ei pidä kutsumatta koskea, jonka edessä täytyy seistä kunnioitusta ja pelkoa osoittavin elein niinkuin oman itsensä edessä, joka on tuntematon ja vaarallinen itsellemme, ja joka tahtoo ja on pakotettu kulkemaan omaa tietänsä.
Mutta minä tulin tietämään tämän vasta niin myöhään! Vasta silloin, kun kaikki nuoruus- ja miehuusiän myrskyt olivat tyyntyneet!