XI

Kesäk. 4:nä 1910.

Kirjoitit sentään vihdoinkin. Kesäkuun kymmenes on promotiopäiväsi, ja sinä olisit iloinen, jos minä voisin silloin tulla.

Olisitko kirjoittanut äidillesi siten?

Se jyrsii sydäntäni, ja kuitenkin — jalkani vievät minut koneellisesti äitisi huoneeseen. Tunsin tarvetta laskea kirjeesi hänen pöydälleen ikäänkuin minun olisi pitänyt sanoa hänelle: poikamme rakkaus on yksinomaan sinun! Niin pitääkin olla! Ethän sinä ole elänyt ainoastaan itseäsi varten, siksi ei sinun tarvinnut koskaan olla yksin.

Ei edes silloin, kun minä harhailin maailmalla, kun omasta tahdostani, täysin tietoisena heittäydyin likaisiin pyörteisiin; ei edes silloinkaan, kun minä haaveilin uudesta rakkaudesta.

Kirjoitat myöskin merkillisiä sanoja Juliasta; tuskinpa hän niin huonosti voi, sanot, — ehkä hän kävelee liiaksi.

Tuli mieleeni, kuinka ihmiset katselevat meitä niin eriskummallisesti, kuinka he hymyilevät merkillisesti… Muistan, että sinä olet minun poikani ja että minä olen kerran vakoillut sinun äitiäsi!

Minun on vaikea olla, ja minä värisen vilusta, sillä kaikki toisiintuu elämässä…

Ja elämä käy raskaammaksi ja tyhjemmäksi; ajatukseni kääntyvät takaisin menneihin päiviin. Dresdeniin — missä minua hurmasi uusi tunne, missä ajatukseni kohoutuivat korkealle, missä minä uneksin yhden unen, elin elin yhden suuren unohtumattoman episoodin.

Seurasin sinne tri Anschütziä ja Adelea, hänen vaimoansa. Hän otti minut hyvin myötätuntoisesti vastaan, hyväksyi mielipiteeni lääketieteestä, keskusteli kanssani erikoiskysymyksistä kuin jonkun kuuluisan tiedemiehen kanssa, ja minun sydämeni laajeni ylpeydestä ja tyytyväisyydestä, tosin puhtaasta sillä kertaa. Hänen puheensa innostivat minua, avarsivat näköpiiriäni, ja minä olin rajattoman onnellinen kuin ylioppilas, jota suuri mestari johtaa totuuden ja tieteen ikuisiin pylvästöihin. Ikäänkuin kaikki kurja, arvoton ja paha olisi kadonnut päältäni ja minä olisin taas tullut nuoreksi, innostuneeksi, puhtaaksi ja jaloksi tieteen opetuslapseksi. Ja hän, Adele, näytti myöskin seuraavan suurella mielenkiinnolla opettajansa sanoja, ja innoissaan hän lähenee minun hurmiotani unohtaen olevansa nainen. — — Tai tuntuiko hänestä puolisonsa oppilas vaarattomalta, kuten sadun nuori paashi prinsessasta?…

Asetuimme asumaan samaan hotelliin, saman käytävän varrelle ja tapasimme toisemme jo varhain aamusella. Ken oli aikaisemmin valmis, se koputti toisen ovelle, ja sitten me lähdimme edellisenä päivänä laatimamme suunnitelman mukaan, enimmäkseen keskustellen meitä lähinnä olevista kysymyksistä. Adele oli aina miehensä mukana.

Sillä aikaa kun hän esitelmöi kongressissa minä istuin hänen vaimonsa vieressä, ja kun hyväksymisen sorina ja kätten taputukset jyrisyttivät salia, puristimme me toistemme väriseviä käsiä, ja onni säteili silmistämme. Ei mikään voinut paljastaa meitä horjuttavaa myrskyä.

Ja se lähestyi — alussa hitaasti, oli kuin salama olisi leimahdellut siellä täällä taivaanlaella. Ne olivat meidän katseemme, jotka välähtivät väliin niin äkkiä, että sana pysähtyi hetkeksi huulille, että punastuimme, että toinen pelkäsi katsoa toisen silmiin, emme uskaltaneet jäädä kahdenkesken. Ja kun kongressin tärkein osa oli loppunut ja osanottajat alkaneet hajaantua kotimatkalle, silloin leimahti kirkas salama ja me näimme itsemme vajonneina rajattomaan, poispääsemättömään kaipuuseen.

Olimme illallisella. Anschütz kohotti maljan, ja katsellen lasissa helmeilevää kullankeltaista viiniä esitti minulle, nuorimmalle ystävälleen, josta hänen kohta täytyi erota.

— Ettemme unohtaisi toisiamme! lisäsi hän koskettaen lasiani.

— Emme koskaan! ponnistelin vapisevin huulin, katsellen Adelea. Hän oli kalpea ja hänen silmänsä lepäsivät raskaasti päälläni. Malja helähti surullisesti, — Adele virkahti tuskin kuuluvasti:

— Ei koskaan!

Meitä molempia puistatti jonkinlainen hämmennyksen aalto, jota emme voineet vastustaa. Suu oli yhä mykkä, mutta silmät puhuivat, kädet hapuilivat toisen käsiä.

Anschütz ilmoitti viimeisen edellisenä iltana luvanneensa kirjoittaa artikkelin jollekin sikäläiselle lehdelle, joten hänen pitää seuraavaksi päiväksi jäädä kotiin, ja me saamme mennä kahden oopperaan. Melkein vavahdin kiihkosta päästä kahden hänen kanssaan. Katsahdin häneen, hän vastasi silmillään, valitti, että hänen täytyy jäädä kotiin, ja kysyi mieheltään, eikö olisi parempi, jos hänkin jäisi kotiin; ja minä pidätin henkeäni.

— Ei, vastasi Anschütz silmäillen vaimoansa vaatimattomalla, lauhkealla katseellaan. Minä iloitsen kun sinä huvittelet ja nuori ystäväni pitää sinusta huolta.

— Oi kyllä, huudahdin minä vilkkaasti, ehkä liiankin vilkkaasti. Anschütz loi minuun ikäänkuin kysyvän katseen, sitten hän puristi Adelen kättä jonkinlaisella tyynellä varmuudella, virkkoen leikillisesti:

— Luulen, ettet kaipaakaan enää niin pian kotiin.

Seurasi lyhyt, raskas tauko, sitten jatkoimme taas keskusteluamme rauhallisesti.

Anschütz, sivistynyt musiikinharrastaja, kertoi meille seuraavana päivänä esitettävästä Straussin. »Salomesta». Kuuntelimme ääneti, vain silloin tällöin kohtasivat himmeät, merkitsevät katseemme toisensa: Huomenna — huomenna!