← Table of contents
Lääkärin tunnustus

IX

Lauri Laiho translation

Toukok. 19:nä 1910.

On lämmin pehmeä yö, täynnä metsän tuoksua ja suhinaa. Syvennyn siihen, ja sydämeni käy raskaaksi, sanomattoman surulliseksi ja tuskaiseksi, mutta ei kihoa kyynel silmiin. Sileäksi syöpynyt kallio, joka ei kerro, kuinka kauan aallot ovat sitä vastaan loiskineet, kunnes se on pyöreäksi käynyt; kunnes on syntynyt kuiluja, joiden olemassaoloa en aavistanut onneni päivinä — sillä kaikki oli niinkuin toivoinkin.

Muistelen uudelleen niitä kauan sitten olleita päiviä, ja jatkan:

— — — Olin juuri istahtanut vaununosastoon. Lamppu oli puoliksi peitetty; eroitan puolihämärässä toisiaan vastaan puristautuvan miehen ja naisen vartalot. Painauduin vastakkaiseen nurkkaan, suljin silmäni ja vavisten toistin mielessäni viimeiset seikkailuni. Kuvittelin rämpineeni ylös synkästä, vajottavasta suosta, ja että nyt kavuttuani varmalle kalliopohjalle, katselen pelolla ja ivalla rämettä, joka vähän aikaa sitten oli ahmaista minut hyllyvään kitaansa. — Jotakin kitkerää tuli suuhuni; tuomitsin eräänlaisella tyytyväisellä halveksimisella niitä olentoja, joihin olin Wienissä tutustunut, niiden mukaan arvioin kaikki naiset. — Senkin, joka sieltä kaukaa ilmestyi sieluuni, joka minua petti ja kavalsi, joka sysäsi minua yhä alemmaksi. Ja ollen varma, ettei Mimi minua saavuta, ettei hän saa uusia hetkinen sitten tapahtunutta kohtausta, minä pilkkasin, koetin muistutella mieleeni hänen puolisonsa ulisevaa ääntä, raukan, joka ehdottaa ja sallii kaikkea, ettei nainen vaan häntä jättäisi…

Silloin tuntui kuin joku olisi kolhaissut minua päähän… Enkö minäkin toivonut kerran: ettei hän vain minua jättäisi! Enkö tahtonut, etten katsoessani ainoastaan näkisi, vaan myöskin tietäisin, että hän on läheisyydessäni, että lapsi sitoo hänet minuun, vaikkei hän minua rakastakaan. Ja kuka tietää, enkö minä samanlaisen tapauksen sattuessa olisi samoin itkien pyytänyt?…

Veri nousi kasvoihini, tunsin äkkinäistä vihaa Ireneä kohtaan: tunsin, että kaikki nämä seikkailut joihin niin kiihkeänä heittäydyin, ovat todellisuudessa jonkinlaista raivokasta, ilkeätä kostoa Irenelle. Ja minä nauroin ja nautin nauraessani, toistaen ajatuksissani Mimin keskustelun miehensä kanssa, miehen, joka oli naulittu vuoteeseen, ja itki ja rukoili.

Silloin minä nukahdin.

Oli jo päivä kun avasin silmäni. Viereiselle penkille oli ilmestynyt vanhanpuoleinen, laiha ja kalpea mies, jonka kasvoja ympäröi vaaleanharmaa panta, ja silmät olivat vetäytyneet syvälle kuoppiinsa. Hän nukkui. Ensimmäisellä silmäyksellä tuntuivat nuo hienot ja vakavannäköiset kasvot ja valoisa otsa minusta tutuilta vaikka tiesinkin, etten ollut häntä ennen nähnyt. Nukkuessaan hän liikahti hermostuneesti, jolloin valkoinen, säännöllinen naisen käsi täyteläisin, pehmeän sormin hyväili miehen kasvoja ikäänkuin tahtoen sanoa: — Älä pelkää, minä olen valveilla.

Ja minä muistin sinun äitisi käden…

Tekeydyin nukkuvaksi ja tähystin silmäluomieni alta nuorta, ihanaa naista, joka sillä hetkellä järjesti runsasta tummaa tukkaansa, pani sitten hatun päähänsä ja otettuaan matkalaukustaan jonkin kirjan, syventyi siihen. Kirkkaassa päivänvalossa huomasin kaikki hänen kasvonpiirteensä, hienon vaon otsalla suorien ja tasaisesti kasvaneiden kulmakarvojen välissä ja jonkinlaisen melankoolisen marttyyrinilmeen säännöllisen kauniin suun ympärillä. Toivoin saavani nähdä hänen silmänsä ja harmistuin, kun hän ei nostanut silmiään kirjasta, mutta tyytyväisyydekseni muistaessani Wienissä lempimäini naisten sokeata suosiota rupesin koettamaan mahtiani tämän naisen suhteen. Katsoin häntä kiinteästi, käskin häntä — ja todellakin, hän tuli levottomaksi, katsahti minuun kuin etsien, kysyen, ja minusta tuntui, että hän näkee sieluni syvyyteen.

Suoristausin, tervehdin, hän vastasi ja jatkoi taas lukemistaan. Mutta minun katseeni ei suonut hänelle rauhaa, sillä hän sulki kirjan, katsahti ulos ikkunasta, ja kun vaunumme heilahti tavallista lujemmin, silmäili hän seuralaistaan, auttoi peitettä hänen polvilleen, ja teki yhden niistä rakasta huolenpitoa ilmaisevista liikkeistä, jotka muistuttivat minua siitä huomaavaisesta kohtelusta, jota sain kokea jokaisena päivänä talossa, jonka nyt olin jättänyt. Nuoren naisen osoittamassa kohtelussa vanhahkoa miestä kohtaan oli jotakin äidillistä, mikä sai minun kadehtimaan ja samalla ivaamaan miestä.

Wienissä saavuttamani kokemukset herättivät minussa äkkiä halun voittaa itselleni noiden käsien hyväilyn, ja saada nuo silmät minua katsoessaan kadottamaan rauhallisen loisteensa ja tuon hennon viehättävän vartalon taipumaan puoleeni; vertailin itseäni vanhaan mieheen. Minä — ja kuten minulle Wienissä kerrottiin — komea, hän elähtänyt, etukumarassa kulkeva — kuinka en voittaisi!

Vihdoin matkakumppanini heräsi, nainen kumartui hymyillen hänen puoleensa, ja he alkoivat keskustella puoliääneen. Kirja liukui naisen sylistä alas lattialle, otin sen ylös ja annoin hänelle, mies kiitti hänen puolestansa kohteliaalla kumarruksella, esitellen samalla itsensä:

— Tohtori Anschütz…

Minusta tuntui taas kuin olisi kylmä ja lämmin aalto loiskinut ylitseni. Olinhan tutustunut mieheen, jota nykyaikainen lääketiede nimitti ylpeydekseen, jonka työtä olin niin usein yksinäisyydessäni ihaillut, josta olin etsinyt valoa ja apua elämäni synkkinä hetkinä.

— Herra virkaveli matkustaa varmaankin kongressiin, virkkoi hän, kun olin esitellyt itseni hänelle.

Sillä hetkellä heräsi minussa lääkäri, muistin päätökseni ja pian olimme vilkkaassa keskustelussa kongressista, lääketieteellisten merkkimiesten alustuksista, ja mitä enemmän ihailin tämän kuuluisan tiedemiehen vaatimatonta esiintymistä, sitä syvemmälle vaipui minussa se uusi ihminen, joka vast'ikään oli niin menestyksellisesti kapinoinut. Jokin puhdas, käsittämätön, joka huokui noista kahdesta olennosta, ikäänkuin painoi pohjimmaksi sielussani ne ajatukset ja halut, joilla vielä vähän aikaa sitten olin katsellut nuorta, kaunista vaimoa ja elähtänyttä miestä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings