XXI
Lauri Laiho translation
Huhtik. 30:nä 1910.
Vein äitisi Zagrebiin, Mladen. Oh, kuinka häntä piinattiin, raaksittiin niitä kauniita kasvoja, jotta hänen elämänsä saataisiin pelastetuksi!
Ajoin yhtämiseen Zagrebiin ja sieltä takaisin, levottomana, kurjana kuin Kain, työhön kykenemättömänä, kykenemättä edes kirjoittamalla keventämään raskasta sydäntäni.
En tiedä kuinka elin, — nyt niin monen pitkän vuoden perästä muistelen kauhulla niitä päiviä, ja ihmettelen, että vielä elän.
En antanut kaikkein vakavimmassakaan tapauksissa kenenkään astua tilalleni. Menin ikäänkuin jonkinlaisen usvan lävitse minne hyvänsä minua kutsuttiinkin, epämääräisen ajatuksen pakottamana, toivoen uhrautuvaisuuteni lieventävän kohtaloani. Sellaisin ajatuksin seisoin, sairasvuoteen ääressä, tuntien rauhoittuvani ja voimieni lisääntyvän.
Enkä koskaan ole toiminut niin hyvällä menestyksellä.
Vihdoin — vainiot olivat jo alastomia, lehdet alkoivat kellastua ja illan hämärä laskeutui maahan, kun Irene palasi.
Musta side tyhjän silmäkuopan päällä. Kauneus oli poissa.
Sinä, Mladen, kiljahdit ja vetäydyit pelokkaana syrjään.
Äitisi horjui, oli kaatua. Kiersin käteni hänen ympärilleen, puristin itseäni vasten, vannoen itsekseni, että hoidan ja suojelen häntä, ja että elän vain hänelle.
Hän hymyili surullisesti, mutta nojautui kumminkin luottamuksellisesti rintaani vasten.
Ja hän syleili ja suuteli minua niinkuin ennen ja niinkuin minä kerran hyväilin häntä…
Ja aamulla, kun kaikki paljastava, säälimätön valo tunkeutui luoksemme, kun katselin häntä vieressäni… side oli pudonnut silmän päältä; silloin paljas silmäkuoppa ja arpeutuneet haavat kasvoilla ikäänkuin työnsivät minut pois…
Katselin häntä, ja kaikki rakkaat sanat ja hyväily tuntui minusta eriskummalliselta, luonnottomalta… tympäisevältä.
Rakkauteni oli kuollut.
Vain katumus, häpeä, suru itsestäni minussa vielä eli.
Ja äänetön harmi tuosta tapahtumasta ja siitä, etten ole itselleni sama kuin ennen.