II
Lauri Laiho translation
Huhtik. 6:na 1910.
Etsin läpikotasin laatikon, jonka kymmenen vuotta sitten olin lukinnut, tähän saakka sitä aukaisematta. Otin sieltä pölyttyneitä, kellastuneita lehtiä, joille olin tunnustanut sen, mitä en ollut kenellekään ilmaissut, kun sydämeni oli pakahtua.
Minä luen… Viereisestä huoneesta kuulen sinun askeleesi, ja lukiessani kuuntelen ja seuraan sinua. Samoin kuuntelin äitisi askeleita silloin kuin me, asuen saman katon alla, olimme toisistamme kaukana kuin eri maailmoissa.
Kysyn itseltäni, onko välttämätöntä kertoa sinulle totuutta, tehdä sinut menneisyyteni tuomariksi, sinut, joka olet itse tulevaisuus, jonka täytyy elää omaa elämääsi, hävittää tai onnellistaa omalla elämälläsi ja kohota omilla kokemuksillasi. Eikö ole parempi, eikö ole välttämätöntä, että tiedät vain sen, minkä jo olet saanut selville ja minkä koko maailma tietää: että kaunis äitisi sairastui äkkiä, että tauti syövytti hänen vasenta poskeansa, vei vasemman silmän, että hän silloin vetäytyi yksinäisyyteen ja rauhaan, ja että isäsi muuttui hiljaiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi.
Niin, minä heitän nämä paperit tuleen.