VII

Huhtik. 13:nä 1910.

Tänä aamuna tapasin Julian äitisi haudalla. Nähtyään minut, hän tahtoi piiloittautua, mutta minä estin sen. Kiitin häntä kuolleelle osoittamastaan hartaudesta, ja palasimme yhdessä hautuumaalta.

Herttainen ja rakastettava tyttö. Hänen läheisyydessään viihtyy hyvin. Hänen silmistään voi lukea rehellisyyttä ja uskollisuutta.

Mutta ihminen voi olla rehellinen ja uskollinen, ja kuitenkin — kuitenkin! Niin kummalliset ovat sielu ja sydän. Niitä ei voi pitää kädessään, niitä ei voi sulkea eikä puristaa niin, ettei jokin äkkiä yhtyisi niihin, jokin, jota emme itse päästäisi sinne, ja joka vaikuttaa meihin ja elämäämme mullistavasti.

Mutta sinä et sitä ymmärrä, niinkuin en minäkään sitä ymmärtänyt.

Hänen asuntonsa kohdalla tapasimme Vuscic'in, yht'äkkiä ilmestyit sinäkin viereemme, vaikka en ollut sinua nähnyt missään lähellä. Otin vaarin, kuinka terävästi sinä katsoit Juliaa, kun hän vastasi Vuscic'in tervehdykseen. Hän punastui sinun katseestasi ja sinä puristit huulesi yhteen ja kalpenit vihasta.

Ja koko päivän olit vaiti; näin sinut vain pöydässä. Säälin sinua. Sinä kärsit — enkä minä voi muuta kuin hymyillä.

Oi, Mladen, kuinka vaikeata onkaan rakkauden alussa, kun ei tiedä onko rakastettu! Mutta sitten myöhemmin kun saat kutsua sitä toista omaksesi Jumalan ja ihmisten edessä, kun olet tietoinen siitä, että toisen jokainen hengenveto kuuluu, sinulle, ja yksin sinulle, kun sinut valtaa pelko, epäilys — mustasukkaisuus! — Ja villi, raivoava itsekkyys!

Tavanmukaisella tyyneydelläni tutkin uutta potilastani, pesin ja käärin hänet siteihin, ihaillen äitisi taitavuutta ja pelottomuutta, kun hän sen kerran voitti vastenmielisyytensä, jota hän aina tunsi nähdessään haavoja ja verta. Nuorukainen raoitti viimein silmiään, katseli tajuttomana ympärilleen, ja äitisi riensi vanhuksen luokse huudahtaen: Hän elää! Oh, älkää pelätkö, mieheni pelastaa hänet, lisäsi hän itsetietoisella vakaumuksella.

Sillä hetkellä tunsin ensimmäisen kerran ylpeyttä ja tyytyväisettä ammattini puolesta, ja minusta tuntui kuin katseeni olisi muuttunut terävämmäksi, päätökseni varmemmaksi. Potilas tuli minulle rakkaammaksi.

Koska ei sairasta voitu kuljettaa kotiin, teimme hänelle tilan toisessa vastaanottohuoneessani, ja vasta kun hänet oli laskettu levolle ja hän oli rauhoittunut, käännyin vanhuksen puoleen ja johdatin hänet asuinrakennukseemme.

Hän oli huomattava tilanomistaja, parooni Gusic. Hänen sisarensa, joka asui Wienissä, oli kuollut ja jättänyt hänelle Rijeka-nimisen maatilansa, joka sijaitsi puolentunnin matkan päässä meidän asunnostamme. Ensimmäistä kertaa ajoi Gusic poikansa Albertin kanssa tilalleen, kun hevoset pillastuivat ja poikaa kohtasi onnettomuus.

Lohdutin vanhusta taitoni mukaan, eikä se ollutkaan perin vaikeata, sillä olin vakuutettu, että nuori mies oli muuten terve ja voimakas, eivätkä haavat, vaikkakin vaaralliset, olleet parantumattomia. Nähdessäni äitisi suhtautuvan varsin myötätuntoisesti yht'äkkiä ilmestyneeseen vieraaseemme, rauhoitin miestä, vakuuttaen, että sairaasta huolehditaan kuin kotonaan, eikä häneltä tule mitään puuttumaan.

Illallisen jälkeen laskimme Gusic'in levolle ja minä lähdin sairaan luokse; Irene seurasi minua ja me vietimme unettoman yön paviljongissa.

Se ei ollut ainoa sellainen yö. Kuolema hiiviskeli Albertin vuoteen ympärillä. Jonkun kerran se jo kurotti kättänsä häntä kohden ja peräytyi takaisin minun tullessani. Irene auttoi minua auliisti ja väsymättä; silloinkin kun minä itse epäilin taitavuuttani hän innosti minua käyttämään vielä jotakin lääkettä, jotakin menettelytapaa. Hän ikäänkuin kaksinaistui, hän oli paviljongissa ja asuinrakennuksessamme, hurmasi minut tyyneydellään ja tottuneisuudella, jolla hän emännöitsi ja huolehti vanhasta Gusic'ista, huolellisesti hän hoiti myöskin sinua, voiden silti uhrata ajastaan sairaallekin. Päivä päivältä lisääntyi hänen harrastuksensa minun työhöni, ja kun sittemmin voin kertoilla hänelle sairaistani, arveluistani, onnistuneista tapauksista tai vastoinkäymisistä, muuttui työni itsellenikin rakkaammaksi, sydämeni avautui niillekin, jotka etsivät apuani.

Siitä muuttui rakkautenikin ylevämmäksi, pyhemmäksi, tunsin itseni paremmaksi, suuremmaksi. Minusta tuntui silloin, että me kaksi olimme hiljaisen pyhätön vartijoita, valmiit kutsumaan kärsiviä, vastaanottamaan heitä ja lohduttamaan, sytyttämään soihtuja pimeään yöhön, etteivät he eksyisi, vaan löytäisivät lohtua tuovan tiemme.

Uusi tunne, joka elävöitti sieluani, teki minut ikäänkuin kiitolliseksi sairaalle, jonka kohtalo oli johdattanut talooni, ja ennenkuin voin nähdä hänen silmänsä, kuulla hänen äänensä, olin jo hänen ystävänsä.

Vihdoin voitimme sairauden. Albert palasi tajuihinsa ja minä sallin hänen keskustella isänsä kanssa. — Irene syleili minua toisessa huoneessa, sopertaen: Vain sinä voit hänet pelastaa; Yksin sinä!

Parin päivän kuluttua vanha Gusic poistui, jättäen poikansa meidän luoksemme, kunnes hän olisi täydellisesti parantunut.