VII

Toukok. 8:na 1893.

Missä olenkaan lukenut eräänlaisesta villikansojen kaksintaistelusta?…

Taistelijat asettuvat peitetyin silmin korkeakasvuisen ruohikkokentän kumpaankin päähän ja hyökkäävät toisiansa vastaan terävillä viikatteilla asestettuina, ja kätkeytyvät taas viidakkoon.

Varkain hiipiä — vaania — hyökätä ja taas piilottautua — inhottava, pirullinen menettely — —

Ja minä teen sitä joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Hyökkään, nyt Ireneä, nyt Mladenia kohti, ja sitten ikäänkuin viisastuen halveksin itseäni, mutta — kovin pian hyökkään uudelleen.

Kuka auttaa minua, kuka minut pelastaa?

Kuinka halpamainen, inhoittava se kohtaus oli?

Olin kotimatkalla. Sydämeni löi kiihkeästi, vapisevin käsin aukaisin portin. Yhdellä silmäyksellä näin koko pihan. Ei mitään. Ei minkäänlaisia jälkiä. Ketään siis ei ollut tullut, ei ketään ollut sisällä. Juoksin nopeasti sisälle, läpi kaikkien huoneiden — viimeisessä, Mladenin huoneessa, tapasin Irenen ikkunan ääressä, ikkunan, joka katsoo lehtikujaan.

Silmäini edessä pimeni; tunsin kasvojani kirvelevän.

— Olet viime aikoina ruvennut kovin ihailemaan jokapäiväisen näköistä ympäristöämme, sanoin ja huomasin, ettei se ääni ollut minun, vaan jokin outo, kaukainen ääni.

Hän kääntyi äkkiä, katsahti minuun — oh, se oli vieras katse, säälivä silmäys. Sitten hän kumartui ääneti Mladenin puoleen. Lapsi leikki kuutioiden kanssa lattialla. — Hän ei jättänyt leikkiänsä eikä rientänyt luokseni kuten ennen. Vieläpä hän vetäytyi sivullekin, silmäillen kieroon, pelokkaasti minua.

Vereni aaltoili kiihkeästi. Poika, huudahdin jurosti, sillä tavoinko sinä tervehdit isääsi? Ja kiukuissani potkasin kuutiot menemään. Lapsi huusi, haparoi äitiänsä, ja he vetäytyivät yhteen, toisiaan suojellen. Kuului vain heidän hengityksensä. Silloin Irene nousi ja poistui huoneesta ottaen pojan mukaansa.

Ja minä huusin, en sitä, mitä sydämeni valitti, vaan jotain raivokasta, inhaa.

Hän pysähtyi. Kalpeana. Oih, kalpeana kuin seinä, laajentunein, sumeisin silmin, puristaen tiukasti lasta, ja minun sydämeni värisi ikävästä, että nuo kädet syleilisivät minuakin.

— Irene!…

Haikea, toivoton valitus lapsen hillittömän itkun säestämänä täytti huoneen. Katumus, häpeä, tuska — en tiedä mikä, puistatti minua. Polvistuin Irenen eteen. Mutta hän kääntyi pois minusta. Hypähdin pystyyn, poistuin paiskaten oven perässäni, että koko talo tärähti. Se teki minulle hyvää. Minut valtasi halu särkeä kaikki, kaikki hävittää, synnyttää suurempi melu kuin mikä sisässäni raivosi.

Ja nyt minä istun täällä yksin — yksinäisenä, ja häpeä painaa minua kuin suuri vuori. Häpeä Irenen edessä, lapsen edessä, itseni edessä. On kuin viha heräisi minussa. Voi, pitikö sen tapahtua? Eikö Irene näe, ymmärrä? Jos hän näkee, jos hän vain uhittelee, voiko hän, tiesikö hän, että näin tulee käymään?