XIII

Toukok. 31:nä 1893.

Kuinka rauhallinen olikaan sydämeni! Mitä kuumia ja helliä sanoja sopertelivatkaan huuleni, kun menin Ireneä vastaan asemalle. Ja nyt kaikki ikäänkuin kutistui kokoon, — hyytyi sisimmässäni.

Olin menossa auttamaan Ireneä vaunusta, kun viereisen vaununosaston ovi aukeni myöskin ja rouva Ivaniz työntäytyi sieltä vaivalloisesti ulos. Päästyään alas hän tervehti heti meitä niin suloisen herttaisesti, että tiesin varmasti hänen teeskentelevän.

— Enpä edes aavistanut, virkkoi Irene hieman hämmästyneenä, ja rouva Ivaniz naurahti äänekkäästi, terävästi.

— Kuinka olisitte aavistanut, kaunis tohtorinna!

— Koko paikkakunta kutsui häntä kauniiksi tohtorinnaksi. — Luonnollisesti, ystäväiseni, ette aavistanut, entä sitten? Ja taas hän naurahti. — Sivuutin teidät kaksi — tai kolme kertaa, mutta te olitte niin — niin innostunut… Viimeisellä asemalla ette myöskään nähnyt minua, ettehän?

Kuinka tutkivasti hän silmäili Ireneä puhuessaan! Ja Irene? — Huomasin hänen kalpenevan ja olevan kaatumaisillaan. Hän puristi suonenvetoisesti kättäni ikäänkuin pyytäen minua vapauttamaan hänet tuon naisen läheisyydestä. Mutta tämä kääntyi puoleeni kysyen, onko ollut nähnyt hänen miestänsä, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: Oh, niin se on. Kun miehen ei tarvitse pelätä vaimoansa, silloin hänen ei myöskään ole pakko lähteä häntä vastaan, eikö niin, kaunis tohtorinna? Tervehdittyään meitä ivallisen kunnioittavasti hän poistui.

Ja me jäimme yksin — äänettömiksi. Kantaja nosteli Irenen matkatavarat yhteen; katselin sitä kaikkea, Ireneä, kantajaa ja matkatavaroita ikäänkuin tiheän harmaan usvan läpi. Siirryin vaistomaisesti Irenen viereen kävelemään, väristen toivosta, että hän puhuisi jotain, mutta peläten samalla: mitä hän sanoo?

Mutta hän oli vaiti.

— Irene, puhu, sain vihdoin vaivalla sanotuksi. Mitä tuon naisen puheet merkitsevät?

Hän oikaisi itsensä. Hänen kalpeista kasvoistaan tuijotti kaksi silmää minuun kuin viimeisiä liekkiään leimahdellen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei löytänyt sanoja. Häntä puistatti.

— Kotiin — kotiin, sopersi hän itkemäisillään olevan lapsen äänellä.

En tiedä, kuinka tulimme kotiin; en tuntenut mitään; katselin ihmisiä kuin unessa — he tervehtivät minua ja minä kohotin koneellisesti hattuani. Kotiin — kotiin, kohisi päässäni, ja kuitenkin toivoin, että tie kotiin olisi johtanut — maailman ääriin.

Saapuessamme pihaan juoksi palvelijatar vastaamme:

— Jumalan tähden, kiiruhtakaa, herra, kivi osui Mladenin silmään.

Hätkähdin Irenen huutoa. Hän juoksi sisälle kuin naarasleijona.

Lapsi oli loukkaantunut vakavasti. Hetken pelkäsin, että silmä olisi tuhoutunut. Jos kivi olisi osunut pikkuisenkin lähemmäksi, olisi silmä ollut mennyttä. Nyt oli vain orvaskesi repeytynyt, mutta siinä iässä arpeutuvat sellaiset vammat nopeasti.

Irene ei jättänyt lasta. Hän ei vaihtanut edes pukuaan. Hän pitää poikaa sylissään, asettaa kääreitä ja lapsi puristautuu lähemmäksi häntä, huokaisten vähän väliä: kaunis äiti!

Miksi hän suuteli minun kättäni, kun ilmaisin hänelle toivoni silmän suhteen! Olen kyllä ennenkin kokenut sellaista, että joku äiti on polvistunut eteeni suudellen käsiäni. Mutta se on ollut vieras vaimo ja vieras lapsi!

Istuin pimeässä nurkassa ja katselin tiukasti vaimoani ja lastani, kysyen itseltäni ja sinulta, Irene, — kuinka paljon minua on teissä molemmissa. Olette kylliksi toinen toisellenne — minä olen vain lääkäri.

Varkain hiipien jätin huoneen, koko talon. Menin ulos syvää rauhaa ja lepoa huokuvaan yöhön, tuoksuaville vainioille. Ja nuo kaukaiset, rauhallisesti tuikkivat tähdet, ja rajaton, hyväilevä hiljaisuus ikäänkuin tyynnyttivät pahoja ajatuksiani, ja jotain toivon tapaista nousi sieluuni.

Ei, — kuinka hän voisi jättää minut?…

Eihän hän rohkene jättää lastansakaan.

Ja tyydyttäisikö se myöskään minua tänään?

Lähdin lapsen luokse. Hän oli nukkunut. Äiti nosti hänet vuoteelle ja istui hänen viereensä, pitäen pojan kättä omassaan. Huomattuaan minut hän nousi, katsoi minua hetken kuin aikoen jotain sanoa, mutta sitten hän taas kääntyi lapsen puoleen.

— Irene!

— Ei nyt, ei nyt, hätäili hän. Silloin hän hetken kuluttua juoksi äkkiä luokseni, syleili minua ja itki katkerasti.

Talutin hänet Mladenin huoneesta omaan huoneeseemme, johdatin patjakolle istumaan ja istuuduin itse hänen viereensä. Hän ei voinut rauhoittua ja minun tuli yhä vaikeammaksi olla, hänen itkunsa kiusasi minua yhä enemmän, kysyin yhä kärsimättömämmin: miksi itket? Hän ei vastannut, ja minä, käsittäen nuo kyyneleet, ikäänkuin kivetyin. Ah, ne eivät olleet minun tähteni, eikä minua varten; ja lopulta istuin hänen Veressään vain lääkärinä, käskien hänen mennä nukkumaan.

Hitain ja horjuvin askelin hän lähti Mladenin luokse ja paneutui nukkumaan hänen viereensä.