IX

Toukok. 11:nä 1893

— Ovikello soi keskiyöllä. Olin valveilla… vakoilin Ireneä. Hän puhuu usein unissaan. Odotin hänen lausuvan hänen nimensä. Hänellä oli tapana herättää minut kun soitettiin. Teeskentelin nukkuvani, hän ei liikahtanut. Joku painoi alhaalla yhä kiihkeämmin soittokellon nappulaa — yhä uudelleen…

Vasta silloin tunsin hänen kätensä. Kevyenä ja pehmeänä se haparoi kasvoillani. Liikahdin.

— Stank, joku soittaa, sanoi hän hiljaa ja sytytti kynttilän.

Aukaisin silmäni, katseemme osuivat yhteen. Hänen silmänsä olivat punaiset, kyynelten turvottamat. Tuossa vieressäni itki Irene, vaimoni, jota rakastan hulluuteen saakka, jolle olen vannonut olevani tukena ja kilpenä. Huokasin, avasin sylini, hän painautui rintaani vasten, ja kyyneleemme yhtyivät.

— Mene, Stank, mene — virkkoi hän, irtautuen, hiljaa syleilystäni.

Koneellisesti astuin ikkunan luokse ja aukaisin sen. Alhaalla seisoi poliisi: Pyydän tohtoria tulemaan nopeasti, sanoi hän, Randiz on tappanut vaimonsa!

Puin päälleni Irenen auttaessa ja riensin juoksujalkaa kadulle. Kuulin, selitti poliisi, avunhuutoja Randizin talosta, koputin ikkunaan — ja äänet vaikenivat äkisti. Aioin jo lähteä pois, luullen aviopuolisojen riidelleen, sillä olen viimeaikoina öisin, kulkiessani heidän ikkunainsa ohi kuullut heidän kinastelevan. Mutta ovi oli auki, Randiz juoksi ikkunaan kirves kädessä — toistaen yhtä mittaa: minä tapoin hänet — minä tapoin hänet.

Naapureita kiiruhti paikalle, menimme taloon — uh, herra! Sänky oli veren vallassa, vaikea oli erottaa, mitä, siellä muuta oli. Sidoimme hänet, toiset juoksivat tuomarille, ja minä teidän luoksenne, herra.

Niin hän kertoi minulle, — mutta hänen äänensä ponnahti takaisin korvistani kuin kaikuna. Jonkinlainen raju pelko valtasi minut. Kernaammin olisin kääntynyt takaisin, ja kuitenkin, jokin veti minua, ja kertasin itsekseni: hän murhasi, murhasi vaimonsa!

Vihdoin saavuimme perille. Talon edessä parveili suuri joukko ihmisiä. Naiset, miehet, lapset, kaikki mutisivat puoliääneen, se kuulosti korvaan kuin kaukaisen kosken pauhu. He väistyivät syrjään antaen minulle tietä.

Lähestyin vuodetta. Lamppu sytytettiin — ja minä olin vähällä pyörtyä. Valkoiset, täyteläiset hartiat ja niiden yläpuolella verinen möhkäle, aivan muodoton. Hartiat liikahtavat, rinta nousee ja laskee. — Katsahdin mieheen. Hän seisoi kädet siteissä nurkassa ja tuijotti tylsästi minuun. Kumarruin vuoteen yli, etsien ja tutkien… rinta kohoaa aina vähemmän, viimeinen puistatus, verensyöksy ja… kaikki on rauhallista.

Loppu, sanon tuomarille, ja hän vastaa käheästi ja, koneellisesti: alustava kuulustelu!

Silloin kuului nurkasta huuto — ei — eläimellinen mylvinä, joka turhaan koetti vaihtua inhimillisesti ymmärrettäviksi sanoiksi, ja sitten seurasi hätääntynyt, kimeä kirkaisu. Lapsi konttasi sängyn alta… Annoimme sen yhdelle ovensuuhun ilmestyneistä naisista. Ja silloin alkoi kuulustelu.

Selvä murha, lopetti tuomari. Kieltämättä selvä, ajattelin minä, kuunnellen Randizia.

Hän petti minua, petti — voihki mies käheällä äänellä. En tiedä mikä minuun tuli, otin kirveen, ja…

Silloin hän ojensi ristityt kätensä sänkyä kohti: Maare — Maare! valitti hän loppumattomassa tuskassa ja katumuksessa. Ja taas hän katsoi minuun: auttakaa, auttakaa! Kaunis hän oli, kaunis, hulluiksi hän teki kaikki, tahdoin vain, ettei hän olisi kaunis… ja sitten — en tiedä — en tiedä…

Nousevan auringon ensimmäiset säteet punasivat idän taivasta kun poistuimme Randizin talosta. Seisahduin hengittämään raitista ilmaa, tuomarin napittaessa viittaansa kaulaan asti ja virkkoessa: hirttää hänet pitäisi. Sillätavoin murhaa nukkuvan vaimonsa!

— Mies-parka, vastasin minä. Ja tuntui kuin joku toinen olisi lausunut tuon sanan, se tuli niin säälien. Riensin kotiin sekavien ajatusten painostamana. Ne olivat hajanaisia, ne ilmestyivät joka puolelta kuin salamat pilvisenä yönä sotkien Randizin vaimoineen minun ja minun vaimoni kanssa. Tuskasta purin hampaani yhteen ja puristin nyrkkejäni, koettaen ajatella vain Ireneä, ja yhtäkkiä juolahti mieleeni: jos hän odottaa minua… ja kaikki toiveeni kohdistui tuohon ajatukseen. Jos hän odottaa minua, on kaikki hyvin.

Hän odotti minua salissa katetun pöydän ääressä, samovaarin kohistessa. Hän suoristausi ja riensi pelokkaan kiihkeänä vastaani, ja minä polvistuin hänen eteensä kätkien pääni hänen helmaansa.

Sitten istuuduimme vierekkäin, avaten sydämemme toisillemme. Hän valitti minulle viime aikoina kärsimistään suruista. Hän sanoi värisevänsä pelosta, että minä sairastun, ja että käytökseni Mladenia kohtaan surettaa häntä.

— Sinä, joka olit ja olet ruumiillistunut hyve. En voi ajatella toisin kuin että olet sairas, — sanoi hän silittäen hellästi päätäni. Mutta olethan lääkäri ja tiedät mitä teet. Sillä, Stank, jos sinä sairastuisit?…

Kuinka paljon pelkoa ja huolta olikaan hänen äänessään! Ah, sydämeni aukeni hänen edessään huokaillen katuvaisena: unohda, unohda, mitä tapahtunut on!

Nyt hän lähti työhönsä, ja minä kirjoitan ja tunnen kuinka kurtut kasvoiltani häviävät ja kouristuneet hermoni vapautuvat.

Niin hän sanoi: tule, menkäämme ikkunaan. Tunnetko ruusun tuoksua? — en tiennyt edes niiden kukkivan. En nähnyt muuta kuin yhden suuren, kauhistuttavan pimeyden, joka uhkaa elämäämme. Kaunista, onnellista ja riemuisen rikasta elämäämme.

Eikö niin, Irene, me suojelemme sitä?

Unohdin sillävälin Randizin kokonaan. Irenekään ei kysellyt paljon. Olimme niin kiintyneet jälleenpelastamaamme onneen. Ja kuitenkin — Irenen kanssahan minun täytyy siitä puhua…

Mladen minun, myös täytyy saavuttaa. Minun kaksi aurinkoani saavat taas loistaa; kaksi pyhimystäni — saavat uudelleen tuntea loppumattoman rakkauteni.