← Table of contents
Lääkärin tunnustus

XIII

Lauri Laiho translation

Kesäk. 7:nä 1910.

Lähtisinkö sinun promotioosi?

Sitä kysyvät myös Julian silmät, enkä minä tiedä mitä vastata. Minä menen, sanon, ja lisään: ehkä menen.

Kutsuit hänen isänsä »perheineen». Hänelle sinulla ei ollut sanaakaan, hänelle, joka on kanssasi kasvanut äitisi hellien käsien vaalimana. Tokko tiedät, miten monta kertaa ne ovat levänneet tuolla nuorella, kultaisella päälaella, jota minä tahtoisin niiden jälkien vuoksi jonkun kerran koskettaa.

Ja minä tunnen yhä, että tuo nuori lapsi alkaa vetäytyä aina syvemmälle minun yksinäiseen sieluuni, että se kohta täyttää sen paikan, minkä sinä olet jättänyt.

* * * * *

Istuimme oopperassa — ääneti, peläten itseämme. Silloin jouduimme Straussin rajun, intohimoisen musiikin valtaan, joka repii hermoja, vavahduttelee suonia ja puistattaa ruumista — »Minä tahdon Johanneksen pään», huusi Salome kerraten tuon »minä tahdon» aina yhä korkeammalla, läpitunkevammalla äänellä. Minua vapisutti tuo »minä tahdon», kumarruin tietämättäni Adelen puoleen:

— Sinut minä tahdon!

Ja hän painautui olkapäätäni vasten ikäänkuin odottaen, mitä olin kuiskaava:

— Sinut minä tahdon! Otan sinut käsivarsilleni ja kannan kauas, kauas, missä elämme vain tosillemme ja rakkaudellemme…

Ihmiset nousivat seisomaan, tekivät lähtöä; en huomannut sitäkään, että ooppera oli loppunut. Kaikki pimeni silmäini edessä ajatellessani, että nyt on loppu, etten saa enää tuntea hänen olevan vieressäni, että hän menee asuntoonsa, puolisonsa luokse!

Ja että hän matkustaa huomenna, enkä minä saa häntä enää nähdä!

Pelko, epätoivo valtasi minut; olin tulla hulluksi. Nyt — nyt, kohisi sisässäni, istuutuessani hänen viereensä vaunuihin, ja polttavan kaipuun pakottamana laskeuduin polvilleni suudellen hänen käsiänsä ja polviansa.

Hän värisi kuin lehti tuulessa ja yhden hetken — yhden silmänräpäyksen hän nojasi kasvojaan otsaani vasten.

Vaunut pysähtyivät, astuimme hotellin eteiseen; kalpeina, erilaisina nousimme portaita ylös. Hän nojasi koko painollaan minuun, ja saavuttuamme huoneeni oven eteen minä pysähdyin, katsoin häneen… Tunsin, että koko elämäni oli silmissäni…

Ja hän astui sisälle.

Luulen huudahtaneeni, ojentaneeni käteni syleilläkseni häntä. Mutta hän vetäytyi syrjään.

— Valoa — pyysi hän tukehtuvalla äänellä. Kiersin nappulaa, kynttiläkruunuun leimahti valoa, ja minä näin hänen nojaavan kalpeana oven pihtipieleen ikäänkuin voimattomana astumaan edemmä.

Ja minä ojensin taas käteni, mutta hän pudisti tuskin huomattavasti päätään.

— Adele!

Ah, mitä sanoinkaan hänelle! Polvistuin hänen eteensä, rukoilin häntä pakenemaan kanssani, vannotin häntä rakkautemme nimessä, rakkauden, jota hän ei voi minulta salata…

Hän kykeni taas hallitsemaan itseänsä. Se tapahtui äkkiä, mutta täydellisesti. Hän muuttui taas tyyneksi, arvokkaannäköiseksi rouvaksi, jollainen hän oli tuttavuutemme ensimmäisenä päivänä. Häh otti minua kädestä ja johdatti peremmälle huoneeseen, ja aivan kuin hän olisi ollut kotonaan ja minä hänen vieraanaan hän viittasi minua istumaan. Tovin hän silmäili minua jonkinlaisella etäisellä katseella, sitten hän alkoi puhua yksivakaalla, hiljaisella äänellä.

— Tulin luoksenne, minun täytyi tulla. Ei, ei sen vuoksi — ehätti hän kun yritin syleillä häntä. Rakastan teitä, jatkoi hän luoden minuun vilpittömän katseen, — se tuli niin odottamatta ja putosi niin raskaana päälleni! Tahdoin sanoa tämän teille, jotta tietäisitte minun tunteneen sitä, mitä en voi teiltä salata, ja jotta ette kadottaisi uskoanne minuun ja elämään. Rakastan teitä — jatkoi hän vakaammalla äänellä, koskettaen kättäni, mutta en tahdo painaa silmiäni alas puolisoni edessä…

— Miksi ajatella häntä, jos kerran rakastat minua?

— Tahdon katsoa suoraan lapseni silmiin.

— Ja minä?

Jonkinlaisella puhtaalla äidillisellä eleellä hän tarttui päähäni, taivutti sen puoleensa, ja minä katsoin hänen tuskan vääristelemiä, kyyneleisiä kasvojansa, joilla samalla kuitenkin lepäsi jalo, päättäväinen ilme; — ajatusteni ja tunteitteni, menneen ja nykyisen elämäni temmeltävästä kaaoksesta ilmestyi silmiini näky: sinun äitisi seisomassa edessäni.

— Irene, huudahdin vaistomaisesti.

Hän hätkähti, vetäytyi ulomma ja loi minuun kysyvän katseen.

— Vaimoni.

Jonkinlainen lauhkea hymyily liukui hänen kasvojensa yli.

— Palaa takaisin hänen luoksensa, kuiskasi hän ja kumartuen puoleeni kosketti huulillaan otsaani, ja jotakin puhdasta ja pyhää virtasi ruumiini lävitse…

Ja se jäi jäljelle, ilmestyäkseen äänekkäänä kohinana sieluni kaaoksesta, nostaakseen sieluni yläpuolelle hairahdusten, lauhduttaakseen tuskaani, suunnatakseen katseeni puhdasta, suurta, ikuista ihannetta kohti…

Ja aamulla hän seisoi edessäni tyynin, vilpittömin katsein. Hänen otsallaan säteili jotakin pyhimysmäistä, marttyyrimaista, jotakin, mikä pani silmäni kyyneltymään ja polveni horjumaan.

— Kerro minulle jotakin vaimostasi, pyysi Adele, kun olimme jääneet kahden saattaessamme herra Anschütziä klinikkaan. Ääneti johdin hänet autiolle Brühlin terassille ja kerroin hänelle kaikki kaunistelematta, itseäni puolustelematta. Hän kuunteli minua astellen vieressäni alaspainunein päin, maahan suunnatuin katsein, ikäänkuin sanojeni paino olisi puristanut häntä, vain silloin tällöin vavahtaen ja koskettaen kättäni.

Olin jo aikoja sitten lopettanut ja seisoin penkereen reunalla katsellen tajuamatta nopeasti virtaavaa Elbeä, raskaasti lastattuine höyrypursineen, auringon loisteessa kimmeltävää vuorijonoa pienine maalaiskylineen, jotka köynnösmäisesti ympäröivät Dresdeniä, Elbellä niinkuin kaupungissakin väikkyi vielä hieno syksyinen usva, vuorilla sitävastoin aurinko heloitti jo kirkkaana. Kevyt tuulenhenki puhalteli ympärillämme repien ja kiskoen kuihtuneita lehtiä autiolle tielle, samoinkuin elämäkin repii ja kiskoo sitä, mikä on orastanut Ja kukkinut ihmissydämessä.

Vihdoin Adele havahtui mietteistään. Sitten hän aikoi puhua itsestään ja minä kuuntelin häntä hurmaantuneena niistä hyveistä sydämessäni, joita hän osoitti sormellaan. Hyväksyin hänen lujat mielipiteensä elämästä, velvollisuudentunnosta, kunniasta — kuuntelin sitä kuin ilmestystä, muistaen runoilijan neuvon, joka käskee eksyneiden kysyä tietä jaloilta naisilta… — — —

* * * * *

Asemalla hänen silmänsä vielä hetkeksi sumenivat, ikäänkuin olisi hänen kahlehdittu rakkautensa koettanut vielä kerran vapautua, mutta sitten hän nosti päänsä pystyyn rauhallisesti ja ylväästi.

— Vie terveiseni hänelle, lausahti hän.

Minä ymmärsin häntä, ja katsoessani junaa, joka vei hänet Berliniin, katsoin sinne, mistä olin rauhaa ja onnea etsien lähtenyt pois.

Palasin takaisin kotiin!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings