VI

Huhtik. 11:nä 1910.

Rakastatko sinä Juliaa? Rakastatko häntä niinkuin minä rakastin äitiäsi?

Jos rakastat häntä, silloin elävöittyy sinun sielussasi minun elämäni, jonka lempi kovin varhain vakaannutti. Irene, äitisi, oli isäni ystävän, naapurin tytär, jonka kanssa seurustelin opistossa; ensimmäinen olento, joka valloitti ajatukseni, jota kaipasin niiden tunteitten raajattomalla voimalla, jotka seuraavat poikuusiän kujeita. Rakkaus häneen varjeli minua kaikista paheista, ja kun hänen isänsä kuoli ja hän jäi yksin, orvoksi, hänen äitinsä oli jo kauan ollut kuolleena ja isällä oli vain eläkkeensä, minä tunnustin vanhemmilleni, että rakastan Ireneä. Päätin suorittaa lääketieteentutkinnon ja mennä sitten hänen kanssaan naimisiin, ja he ottivat mielissään tytön luokseen. Mutta vain sillä ehdolla, etten puhu hänelle mitään rakkaudestani ja naimisiinmenostamme, kunnes olen täysin varma opinnoistani.

Sillä, virkkoi isä, sydän on käsittämätön. Tänään se uskoo, että se tunne, joka sitä vallitsee, on ikuinen — ja huomenna…

Silloin en sitä uskonut.

Pidin isälleni antamani lupauksen, ja vasta silloin kuin tohtorindiplomi taskussani palasin kotiin, vasta silloin Irene sai kuulla huuliltani hehkuvan rakkaudentunnustuksen, joka oli kauan jo sydämessäni kytenyt.

Ja silloin olin vakuutettu, että sellaisia sanoja sanotaan vain yhdelle ja vain yhden kerran.

Hän ajatteli ehdottomasti samoin. Ehdottomasti…

Ja keväällä kun syreeni tuoksui ja omenapuut kukkivat, menimme naimisiin.

Ja seitsemän vuoden kuluttua syreeni tuoksui taas ja omenapuut kukkivat — pääskyset palasivat, mutta me emme kätelleet toisiamme, emme syleilleet toisiamme. Silloin eli tämän katon alla kaksi olentoa, kaksi ihmistä, jotka taistelivat itsensä kanssa, kaksi, joiden oli kuljettava Golgatan tietänsä. Ja sinä tunkeuduit väliimme kuin kahden ventovieraan väliin, kutsuen meitä isäksi ja äidiksi — lakkaamatta muistutit meitä siitä, mitä olimme olleet toisillemme.

Äiti yksin kuuli sinua, hän yksin ymmärsi sinua. Yht'äkkiä hän puristi sinua rajusti ja peitti kasvosi suudelmilla, ja sinä jokeltelit onnellisena vanhaa nimeä: kaunis äiti! — Minä en sinua kuullut. Tuskani pystytti sinulle ylipääsemättömän muurin; tuskasta halpautuivat käteni ja huuleni, en voinut sinua syleillä, enkä lausua hyväileviä sanoja. Niin muutuin sinulle vieraaksi ja kaukaiseksi; ja sellaisena olen pysynytkin. Äiti merkitsi sinulle kotia, hän oli sinulle myös se, mikä minun piti olla, ja niinkuin sinä silloin uskoit hänelle kaikki pienet harmisi ja toiveesi, niin teit myöhemminkin. Kaikki vain hänelle. Ja kun minä ilmestyin, näytti kuin olisi ilo kasvoiltasi kadonnut.

Ja minä puristin hampaani yhteen ja poistuin yhä juhlallisempana, yhä kylmempänä.

Rakastatko sinä Juliaa? Tiedätkö, ettei ole olemassa ikuista rakkautta?…

Se tapahtui avioliittoni seitsemäntenä vuonna. Lääkärinpäiväkirjassani se on merkitty helmikuun 20 päiväksi. Oli myöhäinen iltapäivä, paksu lumikerros peitti tasangot ja kunnaat ja taivas kylpi laskeutuvan auringon punassa. Kävelin rauhallisena, sillä olin ollut kaikkien sairaitteni luona, eikä minun niinmuodoin tarvinnut pelätä joutuvani heti uudelleen lähtemään. Mutta noin puolimatkassa juoksi palvelija vastaani, kehoittaen minua kiirehtimään, sillä rouva odotti. — Kaksi herraa oli ajanut ohi, selitti palvelija, hevoset olivat pillastuneet ja aivan talomme kohdalla ajoneuvot törmäsivät tienviittapylvääseen, kaatuivat kumoon — toinen herroista putosi kärryiltä, mutta kykeni omin avuin nousemaan, toinen oli jäänyt istuintuoliin ja roikkui puolittain kadulla, puolittain ajoneuvoissa, joita hevoset laahasivat perässään, kunnes apuun rientäneet ne pysähdyttivät. Vaimoni, niin kertoi palvelija, oli nähnyt tämän ikkunastaan ja rientänyt palvelijain kanssa kadulle, ja nyt molemmat herrat olivat minun työhuoneessani. Toinen heistä — vanhempi — oli päässyt omin neuvoin, »rouva ja minä häntä hiukan tu'imme, miehet kantoivat toisen, tajuttoman.»

Minä kiiruhdin. Taloni edustalla vilisi ihmisiä äänekkäästi keskustellen; joukko antoi minulle tietä — ja minä astuin sisälle hiukan rauhattomana, tyytymättömänä.

Huoneessani istui vieras vanha herra, äitisi oli kumartuneena sohvan ylitse, hänen vieressään palvelijattaret, ja kuten tavallista sellaisissa tapauksissa, aivan neuvottomina. Askeleeni kuullessaan äitisi kääntyi minuun päin, ja minä hätkähdin hänen huolestunutta ilmettään. Tartuin hänen käteensä, hän osoitti sohvaa, jossa runneltunut mies lepäsi.

Auttakaa, pelastakaa poikani, voihki vanhus edessäni, ja minä ryhdyin heti työhön.

Sinä iltana alkoi elämämme kulkea uutta taivalta.