XVIII
Lauri Laiho translation
Kesäk. 7:nä 1893.
En sulkenut koko yönä silmiäni. Hän nukahti hetkiseksi, sai kouristuskohtauksen ja heräsi kiljahtaen, ja minun sydämeni oli haljeta tuskasta itseni ja hänen tähtensä. Hellyin, tahdoin itkeä yhdessä hänen kanssaan, ottaen hänet syliini kuin lapsen. Hän puristautui lähelleni, rauhoittui; — sopertaen: »niin kauheita — kauheita sanoja», ja nukahti kuin sairas lapsi.
Mutta minä en voinut nukkua. Tuskan, pelon, katumuksen vuoksi. Päivä alkoi jo hiipiä huoneeseen, esineet näyttivät kohoavan kuin usvasta, ja tuo vähitellen selkenevä valo harmitti ja kiusasi minua. Oh, ellei sitä olisi, jos pysyisi ikuisesti niin kuin oli silloin, kun särkyi kaikki, mikä elämän elämäksi tekee.
Nousin ja lähdin puutarhaan. Kaikkialla vallitsee rauha ja hiljaisuus, vain minun sydämessäni temmeltää. Tyyntyykö se koskaan? Jokin epävarma, raskas panee minut pelosta värisemään. Näen uudelleen silmissäni, kuinka hän otti veitsen ja painoi sen kasvoillensa…
Enkä minä estänyt…
Pudistan syyn päältäni. Miksi hän salli sen tapahtua? Eikö hän pettänyt minua? Eivätkö he sopineet kohtauksesta? Eikö se juuri ole todistus heidän syyllisyydestään, että se toinen — raukka — poistui yhtä asemaa aikaisemmin? Tarvitaanko enempää? Eikö ole oikein rangaista syyllistä rikoksen mukaan? Hävittää se kauneus, joka houkuttelee vieraita, himokkaita silmiä…
Auta, Herra, auta… Käännä takaisin…
Haava paheni. Hiki helmeilee kasvoilla. Kuume nousee…
Ja hän, Irene — on yhtä kaunis kuin ennenkin. Kummeksiva lapsen hymy huulillaan hän katselee huolestunutta ilmettä kasvoillani..
— Rakas, lausui hän epäröiden, silittäen kättäni, ja minä melkein vaivuin hänen eteensä.
Lapsikin lähestyy minua. Ah, meistä jokaisesta tuntuu kuin olisimme päässeet kuohuvista laineista hetkeksi turvaan hiljaiselle saarelle.
Kuinka minä rakastan sinua, Irene!
Rakastanko? Todellako? Missä oli sitten rakkauteni, kun hän myrkytetyllä veitsellä raapi kasvojaan?