V

Toukok. 12:na 1910.

Pysähdyin Wienissä. Otin huoneen samalta kadulta, jossa olin asunut ylioppilasaikanani; astuessani aamulla ensimmäisen kerran ulos rintani laajeni ylpeydestä ja tyytyväisyydestä. Olin yksin, vapaa, nuori, elämänhaluinen — sellaisena ainakin astelin Wienin katuja, katsellen kaunottaria suoraan silmiin. Ne vastasivat silmää iskien ja naurahtaen ja katselivat jälkeeni, sallivat minun saattaa itseään, tulivat kohtauksiin, kutsuivat itsekin minua, ja kolmen, neljän viikon kuluttua olin tullut tuntemaan ja rakastamaan useampia naisia, elänyt tulisia, huumaavia, ihmeellisiä hetkiä.

Mutta minä jätin ne yhtä pian kuin olin saanutkin. Tulin pian tuntemaan arvottomiksi olennot, jotka niin helposti antautuivat, ja kuitenkin minä ikäänkuin kasvoin huomatessani, että minussa on vielä jotakin puoleensavetävää. Pohjimmalla sydämessäni kyti jokin epämääräinen toivo, kaukainen aavistus, että minä tällä mahdillani vielä valloitan naisen, jolle, annan itseni kokonaan ja jonka sylissä saan rauhan.

Niin kuvittelin mielessäni, eikä yksikään ajatuksistani pysähtynyt sinne yksinäiseen, kaukaiseen taloon, eikä johtunut mieleeni, mitä mahtaa äitisi tehdä, ja kuinka voit sinä, Mladen…

Silloin minä katsahdin elämän pohjaan.

Usein näin ylösnoustessani vastakkaisen talon ikkunassa nuoret, kalpeat ja punaiselle vivahtavan tukan ympäröimät naisen kasvot. Nainen tapasi tulla hyvin usein ikkunan ääreen, kunnes aurinko alkoi paistaa hänen kasvoihinsa. Silloin hän laski uutimet alas. Alussa katselin naapuriani välinpitämättömästi, mutta pian kasvoi mielenkiintoni häneen niin, että aloin tarkastaa tuntematonta teatterikiikarillani, kunnes en lähtenyt enää ulos ennenkuin nainen oli laskenut verhot ikkunain eteen. Eräänä päivänä satoi, joten ikkunat pysyivät peittämättä. Jäin kotiin ja tähystelin häntä. Hän istui ikkunan ääressä pitäen avattua kirjaa käsissään, mutta lukeminen ei näyttänyt häntä huvittavan. Muutaman kerran hän katsahti ikkunaani ikäänkuin etsien minua, ja kun ilmestyin näkyviin, hymyili hän. Minä tervehdin, hän kiitti. Kirjotin paperille, että kiitän aurinkoa siitä, ettei se lähettänyt tänään säteitään hänen ikkunoihinsa, joten hänen ei tarvitse niitä peittää, hänen, joka säihkyvine silmineen ja houkuttelevine huulineen jo kauan on ollut minun aurinkoni, — ja muuta sellaista. Näytin kirjeen hänelle, hän nyökkäsi päällään, ja minä käskin portinvartijan viedä se kauniille naapurilleni.

Katselin häntä, kun hän luki hymyillen kirjettäni, lähdin ulos ja kääntyessäni ympäri näin hänen pistävän päänsä ulos ikkunasta.

Niin se alkoi…

Hän oli Mimi, tulinen, harkitsematon Mimi, joka kutsui minut luokseen ja kahden päivän kuluttua aukaisi itse ovensa ja puristettuaan kiihkeästi kättäni johdatti minut osaksi kallisarvoisilla taideteoksilla ja osaksi arvottomilla helyillä koristettuun saliin.

Hän nimitti salonkiaan häkiksi, silmäillen halveksivasti noita päältäpäin hienoja koruja, ja hypistellen samalla ikäänkuin lohtua hakien jotakin bazaari-kapinetta, sillä se oli hänen, hän oli sen itse ostanut. Pian tiesin, että hänellä oli köyhä isä, joka oli naittanut hänet rikkaalle vanhukselle, ja että hän on onneton. Hänen syleilynsä ilmaisivat hukkaanelettyä, petettyä nuoruutta, ja minä seisoin tämän intohimoisen naisen edessä toisinajoin kuin päihtyneenä, toisinaan hämmästyneenä ja voitettuna.

Kerran kysyin häneltä, missä hänen miehensä on, jolloin hän vastasi halveksivasti viitaten kädellään viereiseen huoneeseen vievään oveen, ja nähtyään minun hämmästyvän hän naurahti äänekkäästi, meni ovelle ja aukasi sen.

— Sinäkö se olet, Mimi? kuului heikko ukon ääni.

— Minä, vastasi hän hymyillen melkein pirullista hymyä.

— Tule luokseni, pyysi vanhus.

— En voi, täällä on vieras.

— Kuka?

— Armaani, huudahti hän häijysti, uhmaten, ja ilkkuvasti nauraen syleillen minua.

— Teen sinut perinnöttömäksi, mölysi ukko, kiihoittaen häntä yhä enemmän.

— Jätä minut, singahutti hän vastaan, ja huudahti vihasta väristen: tee perinnöttömäksi, yhdentekevää! Vihaan sinua ja nimeäsi, minä hylkään sinut — eikö niin — hän kääntyi minun puoleeni — sinä otat minut kanssasi, sinä, jota minä rakastan välittämättä siitä, oletko rikas vai köyhä. Ah, sinun eteesi minä elän, sinua palvelen — sinä — sinä — ja hän polvistui nöyränä ja anovaisena eteeni, mutta viereisestä huoneesta kuului itkunsekainen ulina: — Mimi, kulta Mimi, en jätä sinua perinnöttä, kaikki on sinun, kunhan et vain jätä minua…

Tuntui kuin olisi auennut eteeni pimeä rotko, ja sen pohjasta kohonnut Mimin sillä kerralla inhoittava, ellottava pää. Kuin unissa kuulin hänen naurun- ja itkunsekaisen puheensa: Ethän välitä tuosta? — Minä en huoli mitään häneltä, sinut vain minä tahdon, sinua minä seuraan vaikka nälkäisenä ja avojaloin, suutelen jälkiäsi maassa…

Töytäsin hänet pois ja harppasin ovelle, mutta hän riippui minussa, syleili, pyysi, polvistui uhaten tappaa itsensä, jos jätän hänet — viereisestä huoneesta kuului heikkoa naurun höhötystä.

Minä voitin itseni, palasin huoneeseen, rauhoitin häntä selittäen, että hän saa kohta tulla minun luokseni, ja että minä otan hänet kanssani; lupasin hänelle kaikkea, hyvin tietäen, etten täytä yhtäkään lupauksistani, otin hänen suutelonsa vastaan, vaikka vilunväreet karmivat selkäpiitäni, kunnes hän rauhoittui ja päästi minut menemään.

— Huomiseen!

Riensin hotelliini, maksoin laskuni ja tilasin ajurin. Istuuduttuani vaunuihin, juoksi Mimi ulos asunnostaan — toivottomana, pelästyneenä.

— Aja! huusin kuskille. Hevoset ravasivat yöhön, käännähdin ympäri: Mimi seisoi kädet levällään ja hänen huutonsa voitti vaunujen jyminän…